Katsoisit nyt peiliin

Hellurei ja tervetuloa taas blogini ääreen! Nyt heti asiaan ilmeisen polttavasta aiheesta, vanhemmuudesta. Olen elänyt omasta tahdostani jonkinlaisessa uutispimennossa viime aikoina. Siitä syystä yllätyin eilen vilkaistessani erästä uutissivustoa: kauhea määrä kasvatukseen liittyvää sisältöä. Saako laittaa jäähylle ja kuka mokasi kun lapset hakkaa kadulla toisiaan… Ehkä itse sisältö ei toisaalta yllättänyt, vaan freesein silmin kiinnitin huomioni tapaan, jolla kasvatuksesta puhutaan. Hetken uutispaussin jälkeen se näytti hurjan raa’alta. Kenen syy, kuka pilaa ja kuka toimii väärin. Kirjoitan tähän nyt ajatuksiani, jotka saattavat herättää tunteita ja kritiikkiä, mutta lue silti loppuun saakka.

Leikitään hetki, että ei ole olemassa huonoja vanhempia. Ei ole olemassa vanhempia, jotka kasvattavat lapsiaan väärin. Ei ole kamalia, opettajia haukkuvia vanhempia, ei ole olemassa lapsiaan hylkääviä vanhempia, ei ole olemassa lapsiaan lelliviä vanhempia… On olemassa väsyneitä, yksinäisiä, pelokkaita, vihaisia vanhempia, jotka kaipaavat rakkautta, nähdyksi ja kuulluksi tulemista. Kuka haluaisi olla kamala vanhempi? Tunnustautuuko kukaan kamalaksi, syylliseksi vanhemmaksi? Pelkäämmekö tuota leimaa niin, että annamme sen mielellämme kasvottomalle joukolle ihmisiä, joiden toimintaan jonkun muun pitäisi puuttua?

Vanhemmuus on vaikeaa, vanhemmuus on rankkaa. Lapset koskettavat syvimpiä kipukohtiamme ja avaavat arvet. He tekevät sen, koska heidän on tarkoituskin tehdä. Saamme mahdollisuuden katsoa omaa kipuamme, omaa pelkoamme ja suruamme. Ja kun tuo kipu pääsee pintaan, kuulet korvissasi vain sen, miten taas toimit väärin, survoit lapsen omaan huoneeseensa raivoamaan tai riuhtaisit kädestä vähän liian kovaa, kuulet aiheuttamasi tuskan ja annat syyllisyyden vyöryä ylitsesi. Tai kuulet äänen, mutta alat heti puolustella tekojasi, koska lapset vaan ovat tommosia. Vaikeita. Mutta puolustautumista tarvitsee vain se, joka kokee olevansa syytetty.

Meille sanotaan, että pitäisi katsoa peiliin. Osaisimmepa syyllisyyden keskellä katsoa peiliin ja kysyä, mitä kuuluu? Ei siis katsoa peiliin, että kukas hirviövanhempi se sieltä kurkistaa, mitä se teki väärin. Katsoa peiliin, kuiskata kuvalle: minä rakastan sinua, ja katsoa kun kyyneleet alkavat valua poskillemme. Tuntuu kuin meillä olisi yllämme kollektiivinen syyllisyyden viitta, joka juontaa juurensa siihen, ettemme itse ole kyenneet antamaan anteeksi omille vanhemmillemme heidän kömpelyyttään. Kivulias tietoisuus siitä, että omat vanhemmat satuttivat tuottaakin nyt pelkoa ja syyllisyyttä omaan vanhemmuuteen. Ja juuri nuo tunteet elävät noissa nettikirjoitteluissa ja kaiken maailman puheissa, joissa vanhemmat esitetään ongelmana.

En sano, etteikö monien vanhempien kannattaisi muuttaa tapaansa kasvattaa, lapset tarvitsevat rajoja, he tarvitsevat jämptiyttä, he tarvitsevat rauhaa ja rakkautta kotiinsa. Mutta mistä se kaikki syntyy? Syntyykö se vain siitä, että laadimme yhä uusia ja uusia opastuksia vanhemmille siitä, kuinka vaikeissa tilanteissa pitäisi toimia? Syntyykö se siitä, että vaadimme huonoja vanhempia kohtelemaan lapsiaan paremmin, vaadimme kamalia vanhempia lopettamaan opettajien haukkumisen ja vaadimme lepsuilijoita laittamaan lapsensa järjestykseen? Meillä on paljon tietoa siitä, että näin ei pitäisi toimia, eikä sen levittämisessä pahaa ole. Tehdään kampanjoita ja valistetaan ihmisiä! Mutta mitä tästä puuttuu, miksi tässä maailmassa aina vain riittää pahoinvoivia lapsia ja levottomuutta?

Mitä jos vain sanoisimme, että me kaikki olemme rakastettavia tällaisina kuin olemme? Moni toimii väärin, mutta olisivatko hekin katseemme arvoisia? Mitä ”huonon vanhemmuuden” alta oikein löytyy? Jos vanhemmuudelle ei enää kasattaisi niin hurjia paineita, voisimme ehkä helpommin tunnustaa kokevamme avuttomuutta ja riittämättömyyttä. Eikä meidän enää tarvitsisi puolustautua tai tuntea häpeää. Miksi emme kysy: mitä täällä tapahtuu, kun lasten saaminen on yhä enemmän suoritus kuin osa elämää? Miksi käymme keskustelua, joka kietoutuu vain oikeiden ja väärien toimintatapojen ympärille?

Oma kokemukseni on, että mitä enemmän suhtaudun itseeni rakkaudella, lempeydellä ja kärsivällisyydellä, sitä enemmän pystyn jakamaan samaa myös lapsilleni. Mitä enemmän koen syyllisyyttä, sitä voimattomampi ja syyttelevämpi olen lapsilleni. Mitä enemmän tahdon muuttua tai muuttaa jotakin, sitä vaikeampaa on kohdata lapseni sellaisina kuin he ovat. Mitä enemmän koen pelkoa, sitä vähemmän jää tilaa rakkaudelle.

Mitä syvemmin hyväksyn itseni ihmisenä ja mitä lempeämmin otan vastaan myös ne varjopuolet, sitä kauniimpana ja täydellisempänä näen omat lapseni. Sitähän me kaikki lopulta sisimmissämme toivomme, eikö niin?

Versoja ja johtopäätöksiä

Huh, sieltä se kevät tuli, ja nyt ollaan jo hyvää vauhtia etenemässä kohti pitkiä päiviä ja vihreyttä, vaikkei sitä silmin vielä näekään! Minunkin sisälläni on alkanut vihertää, nimittäin kaikenlaiset kirjoitusprojektit. En ole kirjoitellut blogiakaan viime aikoina, kun kaikenlainen ideointi vie kirjoittamiseen suunnatut voimavarani. Olen nyt opiskellut syksystä asti kirjoittamista Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen opinnoissa, minkä johdosta kirjoittamiseeni on tullut aivan uutta intoa. Moni haave alkaa tulla lähemmäs tämän myötä.

Tästä sankin hyvän aasinsillan siihen, että kirjoittamisprojektien lisäksi päällä on jokin toinenkin, kummallisempi, prosessi versoineen. Nämä molemmat ovat antaneet minulle aihetta miettiä tämän blogin laittamista tauolle. Ehkäpä palaan tämän pariin piankin, ehkä en. Jo vuodenvaihteessa tuntui, etten enää oikein tiedä, minne olen menossa. Tuntuu siltä, että aivan oikeaan suuntaan, mutta minne se vie, sitä en tiedä. 

Luin tämän ja edellisen blogini vanhoja tekstejä, ja huomasin jotakin mielenkiintoista. Nämä minun kirjoitukset ovat olleet jonkinlaisia elämän oppimispäiväkirjoja! Kerron niissä usein, mitä on tapahtunut ja sitten avaan, mitä olen siitä oppinut ja oivaltanut. Se on ollut luonnollinen tapa kirjoittaa, mutta vasta, kun olen laajentanut kirjoittamistani tietoisemmin eri tekstilajeihin, tämä puskee vahvasti silmille.

Nyt kun elämä tuntuu vievän kohti jotakin uutta, olkoon se on tapa kirjoittaa tai nähdä tai elää, ei blogin pitäminen sytytäkään. Ei tee mieli reflektoida mitään, kun en minä nyt oivalla mitään ihmeellistä. En oikein tajua, miksen osaa kirjoittaa siitä mitä on tässä ja nyt. Tai onhan niitä sellaisiakin kirjotuksia täällä, mutta ei kovin montaa. Tuntuu jotenkin mutkikkaalta, että olen pyrkinyt olemaan rehellinen, mutta kirjoittanut vasta, kun itse tilanne on mennyt ohi ja olen tehnyt tulkintani siitä.

Jostakin syystä olen tuntenut tarvetta jakaa vastauksiani täällä. Ehkä juuri nyt tunnen suurempaa tarvetta vain kysyä, vaikken edes tiedä, mitä kysyisin. Juuri nyt minua ei voisi vähempää kiinnostaa, miten paljon tällä hetkellä tiedän. Tavallaan nautin tästä tyhjyyden tunteesta, mutta se on uutta ja pelottavaakin. On turvallista pysytellä oman suuruutensa varjossa.

Niin, siitähän tässä blogissa on (kai) ollut kysymyskin. Kuinka kasvaa pieneksi? Ja samalla ymmärtää oma suuruutensa. Ehkä blogin kirjoittaminen on auttanut siinä, mutta se on myös voinut olla keino piiloutua. Luoda itsestään kuva, että tässähän minä vain oivallan kaikenlaista. Sehän juuri minua niin ärsyttääkin, että pitäisi brändätä itsensä ja laittaa profiilit kuntoon. Se on kuin peilin kiillottamista tai sitä että ottaa kaksikymmentä kuvaa putkeen ja valitsee niistä edustavimman. Totta kai se kertoo jotain, mutta ei koko totuutta.

En kuitenkaan vähättele yli kahden vuoden kirjoittelujen merkitystä. Tiedän, että kirjoituksistani on ollut ajatuksen aihetta monelle muulle, joten ne ovat siis toimineet hyvänä peilinä. Olen nyt vain hämmästyksissäni siitä, miksi blogin tauolle laittaminen herättää näin suuria tunteita, joita en oikein osaa edes nimetä. Ehkä on kuitenkin hyvä julkaista tällainen kirjoitus juuri nyt. Jättää kiillottamiset tältä erää, ja jäädä ihmettelemään näitä sisälläni heräileviä kysymysten versoja... Palailen sitten nimeämättömänä ajankohtana kirjoittelemaan - joko kysymyksiä tai vastauksia. :)

illuusio

jään liepeen alla elämä virtaa

linnut ilkkuvat lempeästi 

sinä se jo uskoit että kaikki katoaa 

kaikki vain muuttaa muotoaan  

syntyy uudestaan  

jää on illuusio 

hiljaisuus on illuusio  

pimeys on illuusio 

kaikki kiertää 

yksi loputon virta

Kuoppa ovensuussa

Mies avaa hiljaa oven, etteivät lapset heräisi. Nainen katsoo tulijaa, tuntemattomaksi käynyttä. Ei pysty katsomaan aivan suoraan silmiin, jotka ovat niin ihmeellisen lasittuneet. Nainen ei tiedä, mitä sanoa. Mies vain seisoo ovensuussa, hengissä sentään ja jaloillansakin pysyy.

-          - Tulit sitten kotiin.

-          - Tulin.

Nainen ei tiedä, mitä muuta sanoa. Pitäisi kai halata, mutta välissä on jotakin, minkä voi tuntea väreilynä iholla. Mies vain seisoo ovensuussa, ei oikein katso kohti muttei poiskaan. Sillä hetkellä nainen päättää, että hän selviää. Hän selviää talosta, hän selviää karjasta, hän selviää lapsista, hän selviää sammuneista tovereista olohuoneen lattialla.

Joskus hän tuntee vihaa. Vihaa sitä heikkoa vätystä kohtaan, joka kehtasi jättää kaiken hänen harteilleen. Mutta silloin hän korjaa ajatuksissaan, että mies se on uhri. Hänen täytyy vain jaksaa ymmärtää. Ja selviytyä yksin, sillä jos hän murtuu, kaikki menee.

Menneisyys elää meissä.

Millä sen saisi purettua sieltä pois? Kauhea taakka, joka kulkee mukana, jonka tahtoisi ensin unohtaa ja sitten vain nakata pois hartioita painamasta. Mutta kun ei se niin vain sieltä tipahda… Tässä maassa on varmasti tapahtunut jonkinlainen joukkotraumatisoituminen. Tuntuu että tarvitaan kovaa ravistelua, että ymmärretään edes, mikä on normaalia. Ja mikä ei. Naisten kontrollintarve ja miesten vetäytyminen tuntuvat olevan niin yleisiä ilmiöitä, että ei edes ymmärretä jonkun olevan pielessä. En yleistä, että näin on kaikkien kohdalla, mutta silti kyse on massoista. Meille on muotoutunut kielteinen kierre kulttuuriin: miehiin ei luoteta ja naiset koettavat pärjätä sitten kahden edestä. 

Omassa lapsuudenkodissani asiat eivät ole olleet aivan näin. Silti huomaan itsekin helposti lipsuvan tuon kulttuurisen mallin varaan: asettamalla itselleni kohtuuttomat vaatimukset osoitan samalla epäluottamusta puolisoa kohtaan. 

Ei kai auta kuin vain jatkaa tätä harhailemista. Kyllä ne kuopat pikku hiljaa tulevat tutummiksi, ja ehkä jonakin päivänä osaa jopa väistää ne.

Tämä Jorge Bucayn (tiibetiläismunkki Rimpochen runosta mukailema) viisas runo sopii tähän loppuun mielestäni oivallisesti. Se on niin paljastava, että hymy nousee väkisinkin huulille.

Herään aamulla,

lähden kotoani.

Kadussa on kuoppa.

En huomaa sitä

ja putoan siihen.

Kun seuraavana päivänä

lähden kotoani,

unohdan, että kadussa on kuoppa

ja putoan siihen taas.

Kolmantena päivänä

lähden kotoani ja yritän muistaa,

että kadussa on kuoppa.

En kuitenkaan

muista sitä,

ja putoan kuoppaan.

Neljäntenä päivänä

lähden kotoani ja yritän pitää mielessäni,

että kadussa on kuoppa.

Muistan sen, mutta sitä miettiessäni

en tule huomanneeksi kaivoa: putoan kaivoon.

Viidentenä päivänä

lähden kotoani.

Muistan, että minun täytyy pitää mielessäni,

että kadussa on kuoppa

ja tie mutkittelee.

Näen kuopan ja mutkat,

mutta kun alan miettiä niitä,

putoan kuoppaan.

Kuudentena päivänä

lähden kotoani.

Muistan kadussa olevan kuopan.

Kävellessäni etsin sitä katseellani.

Näen sen

ja yritän hypätä sen yli,

mutta putoan siihen.

Seitsemäntenä päivänä

lähden kotoani.

Näen kuopan.

Otan vauhtia

ja hyppään.

Kenkieni kärjet hipaisevat toisen puolen reunaa,

mutta se ei riitä ja putoan kuoppaan.

Kahdeksantena päivänä

lähden kotoani,

näen kuopan,

otan vauhtia,

hyppään

ja pääsen toiselle puolelle!

Olen niin ylpeä onnistumisestani,

että alan hypellä ilosta...

ja kun hyppelen, 

putoan taas kuoppaan.

Yhdeksäntenä päivänä

lähden kotoani,

näen kuopan,

otan vauhtia,

hyppään sen yli

ja jatkan matkaani.

Kymmenentenä päivänä,

siis tänään, 

tajuan,

että on paljon kätevämpi

kulkea...

kadun toista puolta.

Vihainen äiti

Tänä aamuna vein lapset päiväkotiin. Saimme mieheltäni kyydin, ja hän jatkoi töihin minun viedessäni lapset sisälle. Meillä on siis 2-vuotiaat kaksoset ja esikoinen pian viisivuotias. Kun sain kaksoset aamupalapöytään, toinen oksensi ruokalapulleen. Noniin, siispä kiitos hei, ja lapsille takaisin villahaalarit, toppavaatteet, hanskat, hatut ja kengät. Ulkona odotti 20-asteen pakkanen ja tuplarattaiden työntäminen lumessa.

Käveltyämme muutaman kymmenen metriä kahdeksastasadasta, esikoinen lakosi maahan ja sanoi, ettei pysty kävellä. Liian kylmä. Kyllä pystyt, ihan varmasti, koetin kannustaa. 

- Muistatko, miten saa matkan kulumaan paremmin? 

- Mä en laula mitään. 

No en laulanut minäkään, mutta huomasin, että jaloilleen kammennut lapsi otti taas maristen askeleita: -Tonne sillalle on vielä ihan tosi pitkä matka! 

- Joo, mutta ajattele nyt vaan yhtä askelta kerrallaan, mutisin ehkä enemmän itselleni neuvoksi. Mutta minun keskittyessäni niihin askeleisiin huomasin yhtäkkiä, että olimme kävelleet lähes kotiin saakka. Esikoinen oli keksinyt matkan aikana kymmenisen hauskaa juttua, joita voisi tapahtua, jos isin superliimaa joutuisi käsiin. Se voisi kuulemma pelastaa putoamasta sillankaiteelta, tai tehdä vessassakäymisestä hankalaa. Lopuksi hän vain totesi, kuinka hyvin matkan saa kulumaan jutellessa. Ja pikkuvelikään ei oksentanut matkan varrella.

Olen huomannut, että vanhemmuudessakin minulla on vaara lipsahtaa suoritusmentaliteettiin. Ajatella, että olen hyvä äiti, kun asiat menevät kuten tänä aamuna. Keskittyä siihen, miten minä milloinkin onnistun toimimaan lasten kanssa oikealla tavalla, tai sitten vaihtoehtoisesti vaikkapa sorrun menettämään hermoni. Tiedän kyllä, että tällä kokoonpanolla käämien palaminen päivittäin on enemmän kuin normaalia, mutta silti sisällä joku kerää pisteitä hyvistä suorituksista. Jollainhan sitä on mitattava, onko hyvä vai huono siinä mitä tekee?

Jokunen kuukausi sitten kirjoitin omista rajoista. Ja rajat auttavat nimenomaan tunnistamaan, koska on aika suuttua. Jos sen pisteen tunnistaa ajoissa, voi vielä valita, kuinka asiansa esittää. Jos tunnetta ei ota huomioon, se pääsee kasvamaan. Olen aina ollut kipakka tietyn kiehumispisteen ylitettyäni. Ensin voin mennä tasaista höyryä eteenpäin, ja sitten yhtäkkiä kone sanoo POKS. Olen tullut siihen lopputulokseen, että tuo reaktio johtuu pitkälti liiallisesta kiltteydestä. Kyvyttömyydestä tunnistaa ajoissa, koska oma raja tulee vastaan. Ja kun sitä lopulta suuttuu, osa vihasta kohdistuu omaan itseen ja siihen hallitsemattomaan reaktioon, johon on tahtomattaan ajautunut. Sitten onkin kahta vihaisempi.

Ehkä äitinäkin olen löytänyt nyt rajojani. Olen huomannut, että vihainenkin äiti on hyvä äiti. Äiti ei aina ole sellainen viilipytty, joka hän tahtoisi kuvitella olevansa. Lasten on hyvä tietää, että äidilläkin on tunteet ja hänen rajojaan on myös kunnioitettava. Uskallan nyt aikaisemmin näyttää, kun kuppi alkaa täyttyä. Silloin äidin suuttuminen ei tule lapsellekaan niin yllätyksenä.

Syyllisyyden kantaminen omasta reaktiosta on viimeinen niitti, sillä syyllisyys vain vahvistaa tunnetta omasta viallisuudesta. Ja jos annan itselleni huono äiti-leiman, suljen silmäni siltä, mitä todella tapahtui. Jos syyllisyyden kokemuksen ottaa huomioon, mutta ei antaudu sille, on tarjolla toinen vaihtoehto: vastuu. Joskus minun tahtomaton reaktioni satuttaa jotakuta, ja se on minun vastuullani. Silti parasta, mitä voin tehdä, on armahtaa itseni ja koettaa vain keskittyä asiaan seuraavalla kerralla. Jos omat vihan tunteet ja niiden osoittamisen sallii itselleen, tapahtuu oman kokemukseni mukaan jotakin kummallista. Sitä onkin vähemmän vihainen suuttuessaan! Ei tarvitse enää taistella itsensä kanssa, että onko minulla oikeutta tähän vai ei...

Meillä on ollut miehen kanssa tapana, että hän laittaa kaksoset nukkumaan. Minulla on ollut suuria vaikeuksia saada heidät rauhoittumaan, he vain riemastuvat, kun näkevät minut huoneensa ovella komentamassa nukkumaan. Siitä on alkanut pahimmillaan parin tunnin vääntö, jonka seurauksena kaikki lopen uupuneina nukahtavat. Sen sijaan olen taas huomannut, että kaksoset hiljenevät ihmeen tyytyväisinä sen jälkeen, kun mieheni on käynyt vähän karjumassa ovella. Aivan kuin he vain odottaisivat, että joku todella ilmoittaa, että NYT on aika käydä nukkumaan.

Tänään sitten mies oli väsyneenä jo sängyssä, kun kaksoset pomppivat sängyistään, rämpyttelivät valoja ja yllyttivät toisiaan leikkimään. Mies sanoi, että nyt vaan laitat ne nukkumaan. Hän halusi kuulla, että minä todella suutun heille. Sen verran ylpeyttä minussa on, että oli pakko vain mennä yrittämään. Yleensä suutun todella vasta sitten, kun lanka on palanut, ja tällainen itsensä suututtaminen tuntui hassulta. Sitten tajusin, että minunhan pitää vain nyt ilmoittaa, että pelleily loppui siihen. Piste. Siis laitan rajat, ei minun tarvitse huutaa ja riehua. Kävin muutaman kerran huoneessa, korotin ääntäni ja laitoin valot pois päältä joka kerta. Jouduin viemään toisen pojista muutaman kerran sänkyynsä päättäväisin ottein, toinen katsoi hämmentyneenä sängystään vihaista äitiä. Tämä äiti oli erilainen kuin se, joka tunnin yrittämisen jälkeen menettää hermonsa. Tämä äiti vain otti tilanteen haltuun, koska hän halusi päästä koneelle kirjoittelemaan omia juttujaan. J

Lupa nauttia

Hui, tuli ensimmäinen kuukausi ilman yhtään kirjoitusta! Blogi on kuitenkin elossa, tekstit vain eivät jostain syystä ole päätyneet päästä koneelle saakka. Aloinkin tässä nyt sitten rustata jonkinlaista uudenvuoden kirjoitusta ja mietin, minkä aika nyt on. Jotakin olisi mukava heittää repusta pois ja jatkaa eteenpäin kevyemmin kantamuksin. 

Ehkä ajankohtaisin asia voisi liittyä nautintoon. Vaikka olenkin toivonut pystyväni nauttia elämästä, olen mielessäni väheksynyt kaikenlaista nautintohakuisuutta. Ehkä kyse on ollut osittain sen tiedostamisesta, että hedonistinen länsimainen kulttuuri ei ole tie onneen. Mutta samalla olen alkanut väheksyä nautintoja itsessään, mukavaa elämää. Se on tullut ilmi lähinnä suhteessani itseeni, mutta jos nyt rehellisiä ollaan, niin en ole osannut juurikaan arvostaa tuota piirrettä muissakaan ihmisissä. Se on tuntunut jotenkin niin turhalta ja ruumiilliselta. Olen kaivannut korkeampaa lentoa, omasta kehosta riippumattomia kokemuksia. Tässä matkalla olen oivaltanut, että sellaisia ei oikeastaan ole, vaan minä, ihminen, koen kaiken juuri kehoni kautta. Sitten tajusin, että sisälläni en ole oikeasti väheksynyt nautintoa. Todellisuudessa en ole kokenut ansaitsevani sitä.

Mitä nautinto lopulta on? Olen jatkanut vanhojen päiväkirjojen lukemista, ja teini-iässä uskalsin selvästi vielä heittäytyä sen valtaan. Elää koko tunneskaalalla, asua kehossani. Jossakin vaiheessa kirjoituksiin alkoi ilmestyä kyynisiä sävyjä, etenkin kun jokin nautinto paljastuikin vain ”hetken huumaksi”. Sitten koitti taas karu todellisuus, jossa oli selviydyttävä eteenpäin. Aloin ennakoida tulevia pettymyksiä.

Asia, johon kuitenkin uskalsin heittäytyä täysillä, olivat unelmat. Etsin suuria haaveitani, mikä on vienyt minut myös ihmeelliselle seikkailulle elämään tällaista elämää, jota nyt elän. Tällä hetkellä teen elämässäni juuri niitä asioita, joita todella tahdon tehdä. Silloin jaksaa tehdä niitä muitakin asioita paremmin. Mutta mitä tapahtui nautiskelulle? Häpesin edelleen sitä, että joskus on mukavaa tehdä jotakin ihan vain kivaa. Että aina ei olla joko raatamassa unelmien eteen tai sitten uhraamassa elämäänsä jonkun toisen eteen. Unelmiansakin voi elää todeksi suoritusmoodilla.

Viime aikoina olen pikku hiljaa liikkunut kohti kaikin puolin mukavampaa ja kivempaa elämää. Aina ei ole pakko olla parantamassa maailmaa. Ei se minun tekojeni varassa pyöri. Ei ainakaan yksin minun. En lähde analysoimaan, mikä asia johti toiseen, mutta jotenkin tässä on nyt päällekkäin monta prosessia. Ainakin lempeyttä ja sovinnontekoa suhteessa omaan kehoon ja ruumiillisuuteen. Lisäksi sen huomaamista ja hyväksymistä, että lopulta vain antamalla saa: täytyy uskaltaa antaa, jotta voi todella vastaanottaa jotakin. Ja myös kykyni nähdä kauneutta on kohentunut huomattavasti.

Kauneuden erottamistajuni on ajoittain ollut melko surkea, kuten jotkut läheisistäni myös tietävät. Ja tämä ei ole nyt itseni morkkaamista, vaan hymyssä suin voin todeta, että en vain kiinnittänyt paljoakaan huomiota asioiden esteettiseen puoleen. Kaikki alkoi muuttua, kun olin Mindfulness-kurssilla reilu kaksi vuotta sitten. Läsnäolon tila Etelä-Haagassa on todella viihtyisä paikka, ja kurssin päätteeksi tokaisin ohjaajalle juuri huomanneeni, että ympäristö vaikuttaa omaan olotilaan. Ohjaajan ilmeestä päättelin, että taisin juuri lausua ääneen jonkinlaisen itsestäänselvyyden. Hänen pokkansa ei kuitenkaan pettänyt, ja ehkä tuon asian ääneen toteaminen oli minulle tärkeä askel, sillä muistan sen edelleen.

Miten kauneuden kokeminen sitten liittyy nautintoon? Minulle itselleni todellinen nautinto on avannut ovensa juuri kauneuden kautta. Kun kuulen kauniin kappaleen, voin nauttia siitä miettimättä, onko se nyt liian poppia vaiko riittävän syvällistä ollakseen mieluinen. Kun aistin kauneuden kehollani, voin luottaa omaan makuuni melkein joka asiassa. Eettiset pohdinnatkin helpottuvat, ja monista arkisista asioista, kuten pukeutumisesta, tulee kuin leikkiä. Minulla on lupa heijastaa sisäistä valoani ulospäin kaikin hyvältä tuntuvin tavoin, ja kokea siitä iloa. Oikeastaan se on jopa jonkinlainen velvollisuus, mutta ehkä minun kannattaa vielä hieman välttää tuon sanan ottamista takaisin sanavarastooni...

Viimeisin löytämistäni nautinnoista on sisustaminen. Olen ennenkin löytänyt itsestäni pesänrakentajan, mutta silloin olen lähtenyt liikkeelle opiskellen. Etsinyt vinkkejä siitä, miten värit ja tyylit toimivat, koettanut löytää ”oikeaa tapaa” luoda kaunis ja viihtyisä koti. Nyt tuntuukin siltä, että tahdon olla luova ja päästää todellisen itseni valloilleen täällä kotona. Ihan sama mitä oppaat sanovat. Nyt onkin hyvä hetki roikkua iltaisin second hand-palstoilla etsimässä helmiä, kun on loma, aikaa ja energiaa. En ole koskaan tajunnut, että minullakin on näin hyviä ideoita. Tai jos olen, niin olen lytännyt sen kaiken ja todennut turhaksi ajan haaskuuksi.

Nyt kun löydän elämästäni yhä useammin syvää nautintoa ja iloa, aloin jo miettiä, kuinka monta nautinnon hetkeä olenkaan hukannut keskittyessäni kärsimykseen. Ja kuinka monta nautinnon hetkeä olen unohtanut muistellessani vain kärsimystäni. Sitten tajusin, että vain sillä on väliä, miten elän nyt. Jokaisena nyt-hetkenä.

Siispä, mitä haluaisin tältä uudelta vuodelta? Tahdon antaa itselleni oikeuden nauttia elämästä.

Tässä lopuksi vielä runo, jonka kirjoitin ennen kuin kaikki nämä ajatukset valtasivat pääni. Se melkeinpä tekee koko tämän pitkän tekstin turhaksi. Se kuuluisa pyhä yksinkertaisuus…

Loma

ja lupa nukkua pitkään aamulla

ja lupa keskittyä rakkaimpiin 

ja voin kaunistaa kodinkin kasvot!

Tiedän: nyt on meri tyyni ja asiat hyvin, sillä

tämä saa sytykkeen kauneudenkaipuusta. 

En etsi korvikeonnea, kuten joskus

vaan tahdon aitoja pilkahduksia

nautinnon lähteitä, leikkiä.

Joskus, kun huomaan taas roikkuvani nettikaupassa keskiyöllä

ajatellen

pakko löytää se täydellinen kangaskori!

hymyillen katkaisen kelan


ja muistutan, minä saan nauttia elämästä.

Valoisaa alkavaa vuotta kaikille!

Jooga, mieli ja keho

Jo jonkin aikaa olen halunnut kirjoittaa uudesta ystävästäni, nimittäin omasta kehostani. Emme ole olleet kovin läheisiä pitkään aikaan, ystävyydestä puhumattakaan. Muutama viikko sitten teepussin lapusta löytyi tällainen teksti: “First, the inner attitude, then the outer form.” Se innoitti kirjoittamaan sellaisen mammuttitekstin, että nyt kun löysin sen koneelta, mietin jo sen jakamista kahteen osaan. En jaksanut, joten tässä tämä järkäle nyt sitten tulee! :)

Luin äskettäin päiväkirjaani Espanjan vuodeltani. Muutin pian ylioppilaskirjoitusten jälkeen kahden rakkaan ystäväni kanssa Barcelonaan, ihan vain olemaan ja tekemään töitä. Siihen vuoteen mahtui paljon mainitsemisen arvoisia asioita, mutta nyt kiinnitin huomioni erityisesti yhteen seikkaan: etäisyys tuttuihin kuvioihin tarjosi mahdollisuuden kokeilla vapaasti uusia juttuja. Laitatin itselleni rastat ja lävistyksen, ja kokeilinpa hetken skeittaustakin. Päiväkirjaa lukiessani sain myös hihitellä kirjoittamilleni noloille rap-lyriikoille, joita sopivasti inspiroituneena suolsin jonkun aikaa!

Vaikka nyt kaikki tämä tuntuu huvittavalta ja jotenkin niin asiaankuuluvalta, kirjoitukseni paljastivat myös monia kipuja. Näin ympärilläni ihmisiä, joiden kaltainen tahdoin olla. Tunsin itseni rohkeaksi uskaltaessani yrittää, mutta siitä kaikesta jäi lopulta kylmä olo. En ollut kuitenkaan lopulta sitä, mitä tavoittelin. En ollut se, jonka kaltaiseksi tahdoin muuttua. Kaikki yritykset hallita ulkoista olemustani vain vahvistivat käsitystäni omasta viallisuudestani. Kohtelin kehoani välinpitämättömästi, olin turta kaikille sen viesteille. Ja eipä se yhteys omaan kehoon paljon seuraavinakaan vuosina parantunut, vaikka äitiys muuttikin omaa suhtautumistani suopeammaksi.

Kun aloitin kundaliinijoogan vajaa vuosi sitten, heräsi uinuva yhteys kehon ja mielen välillä. Oli suoraan sanottuna järkyttävää huomata, että kaikki vanhat tutut lukot ja pelot olivat edelleen olemassa fyysisen kehon muistissa. Vaikka olin kuvitellut "käsitelleeni" tunteitani ja oppineeni ymmärtämään ja hyväksymään menneisyyttäni, olin täysin avuton sen tunteiden ja kehollisten tuntemusten vyöryn edessä. Onneksi olin jo oppinut lempeyttä itseäni kohtaan, ja ymmärsin, että kyseinen prosessi tulisi vastaan ennemmin tai myöhemmin.

Mieleni (kuten niin monien muidenkin) on kovin aktiivinen, rakastaa ajattelua ja analysointia, järjestelyä ja arvottamista. Mieli oli erityisen armoton silloin, kun aloitin joogatunneilla käymisen. Se käski avata silmät, ja katsoa kuinka hyvin muut osaavat (kundaliinijoogaa tehdään silmät kiinni). Se maanitteli uskomaan, että en pysty, en jaksa, en taivu. Tai päinvastoin, painosti jatkamaan, vaikka sattuisi. Joskus se saattoi paremman puutteessa ehdottaa kuiskaten, että olenko sittenkin ehkä huono äiti, kun käyn joogatunneilla lasten viruessa päiväkodissa.

Kumma kyllä, joogatessa olen oppinut toimimaan tämän aktiivisen kriitikkoni kanssa. Tervehdin sitä, ja kerron olevani nyt hieman kiireinen kuuntelemaan. Onneksi on aina jokin muu asia, johon voi kiinnittää huomion, kuten hengitys tai mantra. Ja kun on jossakin tilanteessa oppinut laittamaan mielelle rajat rakkaudella, on se muissakin tilanteissa helpompaa.

Tänä syksynä minulla oli intensiivinen jakso, johon mahtui monta viikkoa hurjaa kiirettä ja stressiä. Stressihormonit ovat minulle se koukuttavin huume, ja niiden vallassa koen olevani tehokas ja aikaansaava. Voi sitä humaltavaa tunnetta, kun saavuttaa huikeita tavoitteitaan, ja elämä rullaa hyvin kotonakin: kotiruokaa pöydässä ja pyykkikone pyörii. Silloin, kun päätän selvitä jostain urakasta, niin sama mieliala leviää siis muuallekin elämään. Minä pystyn mihin vain! Vaikka täydellisyyteen.

Tuossakin itseaiheutetussa tilassa pystyin tällä kertaa pysymään hieman paremmin kartalla siitä, mitä on meneillään. Kun rima oli liian korkealla ja koin arvottomuuden tunteita, joku pieni ääni sisälläni muisti todeta, ettei moisessa ole mitään järkeä. Tajusin, että olin hypännyt oravanpyörään, joka huumaa alussa, mutta lopulta ravistaa minusta kaiken löytämäni rakkauden ja armollisuuden irti. Se tekee minusta kiukkuisen, kateellisen, katkeran ja kertakaikkiaan vain tyytymättömän ihmisen. Mutta kuinka hypätä pois?

Joogatunti. Huokaisin, kun se taas koitti. Pari kertaa oli nimittäin jäänyt väliin, ja olin kuulemma aivan liian kiireinen joogatakseni kotonakaan. Saliin päästyäni hengitys oli aluksi ärsyttävän pinnallista, enkä kokenut olevani ollenkaan sellainen mitä joogatunnilla pitäisi (siis kenen mielestä?) olla. Olin kuitenkin oppinut luottamaan siihen, että löydän sieltä kyllä etsimäni. Kundaliinijoogassa tehdään joka kerta eri harjoitus, jolla on omat tavoitteensa ja vaikutuksensa.Sen kertainen liikesarja oli muuten sattumalta suunnattu stressin lievittämiseen… ei tosin ole lainkaan harvinaista, että nämä osuvat nappiin.

Mieli oli kyllä taas aika ylivilkas, mutta kuulin myös toisen äänen, kehoni. Sehän on juuri se, jota viimeiseen asti haluaa välttää, kipuja ja jumeja. Niiden tuntemista. Mieli alkaa mutista siinä vaiheessa: "katsos nyt miten huonoksi olet muutamassa viikossa muuttunut". Tai: "näin siinä käy, kun tekee itsestään liian kiireisen". "Suorittaja." Joogatunti on kuitenkin lempeä hetki, jolloin osaan ja uskallan ottaa tuon kaiken vastaan. Koen, että minulla on samalla käsissä välineet, joilla voin kohentaa oloani ja huolehtia sekä kehon että mielen hyvinvoinnista. Ei ole yhtä ilman toista, ja molemmista tulee pitää rakkaudella huolta. Sainkin hyvää puhtia tehdä stressinhäädön oikein perusteellisesti, ja tunnin jälkeen näin peilistä vähemmän kalpeat kasvot ja iloisemman ilmeen.

Palaan nyt vielä alkuun ja siihen sisäisen asenteen löytämiseen. Tuntuu nimittäin siltä, että nykyään sisäpuolelta alkaa pikku hiljaa löytyä jo kaikenlaista. Olen täyttänyt elämääni asioilla, joihin suhtaudun intohimoisesti. Alan pikku hiljaa ymmärtää, mitä "olla oma itsensä" oikein tarkoittaa. Ei elämä ole sen helpompaa kuin ennen, mutta vähän kevyempää ja iloisempaa. Sen ulkoisen olemuksen suhteen koetan vain olla armollinen. Se saa olla, mitä on. Tärkeintä on lopulta vain oma suhtautumiseni siihen. 

"Wisdom tells me I am nothing. Love tells me I am everything. Between the two my life flows. "

 - Nisargadatta Maharaj 

Tervetuloa, pieni ihminen

Olin muutama päivä sitten mukana ystäväni synnytyksessä. Ystäväni mies oli myös paikalla, mutta he toivoivat myös minun tulevan mukaan tueksi. Olin joskus puhunut haaveestani toimia doulana, eli synnyttävän naisen koulutettuna tukihenkilönä. Omien lasten syntymät olivat herättäneet kaipuun tukea muitakin naisia punnertamaan uusi elämä maailmaan. En ole vielä kerinnyt doulaksi kouluttautumaan, mutta pääsin ilokseni auttamaan tällä tavalla.

Ennen synnytystä kävimme paljon keskusteluja raskaudesta, synnytyksestä ja elämän ensimetreistä uuden tulokkaan kanssa. Jossakin vaiheessa aloin hahmottaa omaa rooliani. Ajattelin, että voin vain pyrkiä tuomaan jotakin lisää, sillä en tahtonut astua kenenkään varpaille. Voisin tarkkailla tilannetta ja tunnistaa äidin tarpeita. Voisin myös auttaa isää auttamaan äitiä. Monia asioita ei kuitenkaan voinut suunnitella ennakolta.

Eläydyin voimakkaasti äidin kokemukseen, ja tarjosinkin nimenomaan henkistä tukea äidille ja isälle. Niinkin henkistä, että kun sain jonkin käytännöllisen homman tehtäväkseni, olin vähän pihalla. Näin kävi esimerkiksi ilokaasun kanssa: kätilö pyysi minua hoitamaan maskin naamalle, kun supistus alkaa. Kun supistus sitten alkoi, aloin tsempata ja hengitellä vieressä. Kätilö joutui muistuttamaan: ”Niin antaisitko sen maskin myös?” Isä olikin parempi tuohon hommaan, ja minä sain hönkäillä äidin korvan juuressa. Välillä tuntui, kuin olisimme hengittäneet samoilla keuhkoilla. Ponnistusvaiheessakin eläydyin kovasti, ja minun piti muistuttaa itseäni, että minun ei tarvinnut pidättää hengitystäni ja ponnistaa, vaan äidin. Ihmettelinkin illalla kipeitä vatsalihaksiani.

Itse synnytys meni todella hienosti. Oli uskomatonta seurata, kuinka äiti muisti hengittää ja keskittyä kivun keskellä, ja kuinka hän pitkän ponnistusvaiheen loppupuolella löysi itsestään piilossa olleita voimavaroja. Välillä saatoin ottaa tilanteeseen etäisyyttä ja vain ihailla sitä, miten isä antoi kaiken läsnäolonsa ja tukensa äidille, ja kuiskaili korvaamattoman tärkeitä sanoja äidin korvaan. Kun jossakin tilanteessa oma usko oli jo loppua, kutsuin luoksemme kaikkia maailman synnyttäneitä äitejä ja naiseuden syvintä voimaa äidin avuksi.

Synnytyksessä ei ehdi ajatella, eikä oikein tunteakaan. Kaikki vain tapahtuu ja tuntuu sekavalta. Voi olla myös rauhallisia hetkiä, mutta silti levottomuus vaivaa, kunnes vauva saadaan maailmaan. Ja kun vauva lopulta syntyi, en kokenut mitään maailmaa syleilevää ylevää tunnetta, vaan itkin vain. En tiennyt miksi itkin. Kaikki oli vain niin uskomatonta. Pieni olento oli yhtäkkiä keskellämme. Äidin ja isän katseet ja onnenkyyneleet. Helpotuksen ja onnen tuottama hormonihumala.

Se oli hetki, jona samaan aikaan kaikki oli ohi, ja kaikki vasta alkoi.

Hänestä tulee kummipoikani! :)

Mitä ansaitsen?

Viime aikoina on tullut mietityksi paljon omia rajoja, ja siihen liittyi myös aikaisempi kirjoitukseni muutoksesta. 

Olen kai aina ollut todella kiltti ja miellyttämisenhaluinen. Miellyttämisen kohde on vaihdellut, mutta kaava pysynyt aivan samana. Hankalinta tässä on ehkä se, että kun kumartaa yhdelle, pyllistää toiselle. Niinpä pahimmillaan olen kokenut sirpaloitumista, kun miellyttämisen kohteet ovat olleet ristiriidassa keskenään.

En tiedä, miksi tämän myöntäminen vähän hävettää minua. Olisi niin ihanaa olla päättäväinen ja jämpti. Sellainen ihminen, jolla on näkemystä ja joka ei välitä muiden mielipiteistä. Mutta kun olen lähtenyt tälle rehellisyyden tielle, niin tämäkin asia on vain kohdattava ja todettava, että tätä minä olen ollut, ja olen kyllä edelleen. Mutta toisaalta en tiedä, olenko sitä aina, millä ei ole kyllä edes väliä. Tämä luonteenpiirteekseni nimittämä tapa käyttäytyä ei nimittäin lopulta ole minä. Se on vain kaava.

En voi kuitenkaan lähteä kieltämään itseltäni tätä ominaisuutta. En siis voi (teennäisen päättäväisesti) sanoa itselleni, että höpö höpö Satu, pelkkä oppimisen tulos ja typerä muinaisjäänne tuo kiltti tyttö-juttu. Ei, en voi vain lopettaa tätä, yritetty on. Siispä yritän kuunnella itseäni, kun yritän vimmatusti miellyttää:

Mitä minä nyt pelkään? (Hylätyksi tulemista.) Mitä tapahtuu, jos tulen hylätyksi? (Jään ihan yksin, vaille rakkautta.) Hmm… voisiko tämä ratketa siten, että jos vain opin antamaan itselleni rakkautta, en jäisi yksin vaikka pahimmat kauhuskenaariot toteutuisivatkin? Tarvitsisiko minun silloin pelätä? Voisinko silloin helpommin uskaltautua myös muiden rakastamaksi, tällaisena kuin olen? Ihminen kuitenkin lopulta tarvitsee ihmistä…

Tässä tulevat ne omat rajat myös kyseeseen. Olen jo monissa tilanteissa kyennyt melkoiseen lempeyteen ja rakkaudelliseen asenteeseen itseäni kohtaan. Tuolloin olen tullut huomanneeksi, kuinka joskus annan kohdella itseäni miten sattuu. Etenkin menneisyydestä löytyy tällaisia ihmisiä, nykyiset ihmissuhteeni ovat onneksi paremmalla pohjalla. Mutta aina löytyy joku, joka kävelee varpailleni, ja silloin minä tahdon kyetä toimimaan, reagoimaan. Kirjoitin itselleni tällaiset sanat  jokunen viikko sitten, kun olin asian ytimessä:

”Mä tiedän, mitä mä ansaitsen. Ansaitsen ehdotonta rakkautta ja hyväksyntää. Ansaitsen ymmärrystä ja myötätuntoa, aivan kuten jokainen ihminen.  Ansaitsen tulla kohdatuksi: nähdyksi ja kuulluksi. Ansaitsen hellyyttä ja kosketusta. Ansaitsen tulla arvostetuksi kokonaisena ihmisenä. Minuna. Sellaisena kuin olin ennen, tällaisena kuin olen nyt ja sellaisena kuin olen tulevaisuudessa.”

Ette arvaa, miten paljon noissa sanoissa on minulle nyt voimaa. Kun ne tulivat, ne tulivat suoraan sydämestä. Olen pyrkinyt jakamaan itsestäni muille, mutta unohtanut omat tarpeeni ja sen, mitä minäkin todella ansaitsen. Aina ei voi saada osakseen ymmärrystä, mutta aina voi vetää rajat sille, mitä ottaa vastaan. Ja rajat sille, mitä itsestään voi antaa.

Vaikka joutuisi joskus pyllistämään.

"Missä on se itsepäinen pikkutyttö, joka istui Messuhallissa Bolshoi-baletin vierailua katsomassa vihreä lippalakki päässään ja jolle sanottiin, ettei kukaan katso balettiesitystä laikki päässä?
Ja joka vastasi rauhallisesti:

- Yks istuu vaan."              (Pirkko Saisio, Pienin yhteinen jaettava)

Syleilyssä

Sumu silittää poskipäitä

Luonto huutaa kaikissa väreissään ilotulitusta:
Katso
kaikki tämä on sinun
juuri nyt ja tässä
Ei mikään todellinen kuole

On rauhallista

Niin lämmintä,
petollisen lämmintä

Ruusupensaan punaisen vihreän seassa
on valkoisia laikkuja
Nuppuja

Osaisinpa itsekin
heittäytyä yhtä luottavaisesti
elämän syliin

Syystuulta purjeisiin

Ympärillä huojuu ja humisee syysmyrsky
Olen puu yksin metsän keskellä

Olen tulessa!

Tuuli repii lehteni
yksi kerrallaan paiskaa maahan
minusta piittaamatta.

Saanhan vielä uudet lehdet, saanhan?

Suojavaatteeni.

Syksy toi mukanaan muutoksen. Sillä, mikä se on, ei ole kauheasti väliä, kirjoitan siitä sitten myöhemmin. Nyt huvittaa enemmän kirjoittaa muutoksesta itsestään.

Muutos, olipa se sitten oman hallinnan piirissä tai täysin kontrolloimaton, on luopumisen ja vastaanottamisen tanssia. Kuinka päästää irti? Kuinka uskaltautua kurkistamaan, mitä uutta elämällä olisi tarjolla? Pyörteeseen hyppääminen epäilyttää. Pintaan nousevat epämiellyttävät tunteet ja ajatukset, jotka saavat helposti vakuuttumaan siitä, että vanhassa vara parempi. Parempi kiertää samaa vanhaa ympyrää, ainakin tietää jo, mitä siitä seuraa.

Mutta ei. Nyt seurassani on joku, nimittäin Rakkaus. Lempeys ja välittäminen itseäni kohtaan on kasvanut niin suureksi, että en voi enää kieltäytyä näkemästä näitäkin tapoja, joilla särjen sydämeni uudelleen ja uudelleen. Vanhoja toimintamalleja, jotka saavat minut unohtamaan itseni ja toimimaan pelonsekaisten reaktioiden kautta. Tahdon elää kokonaisena, en uskotellen itselleni, että minulle riittää 80-prosenttinen rakkaus ja rehellisyys itseäni kohtaan. Ei, tarvitsen täydet sata, kyetäkseni todella elämään sitä Elämää, jota olen tullut tänne elämään.

Mutta pelkään sitä, mitä uutta voisi olla edessä. Vanhasta on vaikea päästää irti, ellei tiedä, mitä on tulossa tilalle. Tämä taitaa olla ihmisyyteen kytkeytynyt kuvio, minkä osoittaa järkyttävässä mittakaavassa vaikkapa ilmastonmuutoksen hoitaminen. Emme uskalla myöntää, että vanha toimintatapamme vahingoittaa meitä. Tai jos myönnämme, käperrymme silti valheelliseen turvallisuudentunteeseen, kunnes elämä osoittaa meille vaikeamman tien. Asiat tulevat eteen väistämättä, halusimme tai emme.

Kysymys kuuluu, vastusteleeko puu syksyn tuloa? Kokeeko se menettävänsä jotain itsestään pudottaessaan lehtensä? Puu on silti olemassa ilman lehtiäänkin. Ovatko lehdet olemassa ilman puuta?

Pelkään lehtieni menetystä, pelkään identiteettini menetystä. Olen päästämässä irti jostain, mikä on niin syvällä kiinni minussa, että tuntuu kuin minua revittäisiin palasiksi. Jostain, mikä on ohjannut toimintaani niin pitkään kuin muistan. Mutta nyt, vihdoin, suostun näkemään tämän ”luonteenpiirteen” olevan vain opittu malli, selviytymiskeino. Minä olen olemassa ilman tätä. Ehkä syksy tekee tehtävänsä ja minä suostun luopumaan suojavaatteestani. Kehittelen sitten itselleni toimivamman tavan suojautua, ja tällä kertaa teen tietoista yhteistyötä Rakkauden kanssa. :)

Meidän on kohdattava kipu, jota olemme paenneet.
Meidän on itse asiassa opittava lepäämään siinä
ja annettava sen polttavan voiman muuntaa meidät.

       Charlotte Joko Beck

Kurkiaura

Voiko taivaassa uida
               jos se tulee näin alas

kietoutua sumuun
haistaa pilvet kasvoillaan

Kuun kylmä valo polttaa.

Yöllä luonto vielä
               huutaa elämää

sirkat laulavat sataa eri kieltä
sammaleella on pehmeänkostea turkki

Aamuaurinko tuo värisevän sudenkorennon

On aika päästää irti.

Peilin edessä

Arviot sinusta eivät perustu korkeuksiin, joihin olet kohonnut,

vaan syvyyteen, josta olet noussut ylös.

               - Frederick Douglass

Kirjoitin Hidasta elämää-sivustolle blogitekstin (linkki), jossa käsittelin täydellisyydentavoittelua (eli suomeksi pefektionismia). Itsehän kuulun niihin onnettomiin, jotka tiedostavat oman tilansa. Onnettomiin siksi, että peiliin katsominen ei ole kivaa. Perfektionistin mielestä kaiken pitää olla täydellistä, ja perfektionisti ei halua tietää olevansa perfektionisti. Sillä se ei ole täydellistä. 

Perfektionistin mielestä myös oman tekstin pitäisi olla täydellistä. Viimeisteltyä. Pilkulleen. Mutta hän ei myönnä sitä. Sillä hänhän vain pitää siitä, mitä tekee, ja haluaa tehdä sen kunnolla. Kun perfektionisti näkee oman tekstinsä julkaistuna, voi tapahtua vain kaksi asiaa: joko hän on tyytyväinen (vaikka käytti aikaa viisitoista kertaa pidempään kuin joidenkin mielestä olisi ollut tarpeellista) tai sitten hän vaipuu raivoisaan itsekritiikin mereen (sillä hän oli mennyt kirjoittamaan typerän inspiraation vallassa jotain, mikä ei lainkaan vastannut hänen ylitsepääsemättömän hienoa visiotaan).

Oletetaan, että jälkimmäinen vaihtoehto tapahtuu. Perfektionisti velloo muutaman päivän tyrskyissään. Jos hän on se onneton, joka tiedostaa samalla tilansa, hän kärsii vielä enemmän, sillä hänhän nimenomaan ei ole perfektionisti. Ei, vaikka tuli kirjoittaneeksi aiheesta ihmeen omakohtaisen tekstin. Ei, sillä perfektionismissa ei ole mitään täydellistä.

Mitä tapahtuu, kun sadat ihmiset tykkäävät perfektionistin epäonnistuneesta, täysin ohi aiheen menneestä viimeistelemättömästä tekeleestä, joka hänen mielestään kuuluisi mielummin oman tietokoneen kovalevylle salasanan taakse kuin karkulaiseksi maailman tuuliin? Perfektionisti tajuaa olevansa vain pieni perfektionisti. Joka tarvitsi vähän suuremman peilin eteensä uskaltaakseen todella nähdä omat kasvonsa.

Kiitos jokaiselle tekstini lukeneelle, kiitos jokaiselle tykkääjälle. Tämä kokemus oli minulle suurimpia opetuksia ikinä, niin kirjoittajana kuin yleisemminkin. Enkä enää edes välitä siitä, että sisäinen arvostelijani hiljeni hetkeksi. Olen vain kiitollinen, että sain kuljettaa eteenpäin viestin, joka ilmeisesti kosketti monia.

Sanotaan se vielä kerran: me kaikki olemme täydellisellä tavalla epätäydellisiä. <3

Hyvää viikkoa kaikille lukijoilleni!

Tilaa

Liian tummalta tuntunut ulkoasu sai viimein kenkää! Vanha synkistelyversio tuntui omalta tätä blogia pystyttäessäni, mutta nyt oli kypsä hetki muuttaa lookkia. Vaalea väri antaa tilaa. Kaikenlaista sitä on tässäkin blogissa tullut luudittua omista sopukoista ulos, ja tilaa on vapautettu uusiokäyttöön. Vaikka olenkin luonteeltani vähän keräilijä (varsinkin kaikkea turhaa on kiva haalia), olen yrittänyt oppia niin henkisen kuin materiaalisenkin maailman puolella minimalistisemmaksi.

Tarvitsen tilaa


ottaa vastaan

pidellä

päästää irti


Kaikki on

kai ihan hyvin?

Hengitys, väittely ja hiljaisuus

Tulipas tässä eräänä aamuna piitkästä aikaa meditoitua junassa. Yhtäkkiä vain tajusin, että tarjolla olisi kymmenen tehokasta minuuttia aikaa keskittyä hengitykseen. Suljen siis silmäni, ja muutaman hengenvedon jälkeen alan laskea. Hengitys. Yksi. Hengitys. Kaksi. Hengitys. Kolme. ”Hyvin menee!” Hengitys. Yksi. Hengi.. ”Voi ei, tuntuu ihan väkinäiseltä!” Hengitys. Yksi. Hengitys. Kaksi. ”Olis pitänyt meditoida useammin, osaanko mä tätä enää?” Hengitys. ”En varmasti saa mitään ihanaa rentouttavaa meditatiivista tilaa aikaiseksi tällä menolla. ”Hengitys. Yksi. Hen… ”Voi ei, kohta on jo Pasila, en ehdi!” Huokaus. Ja taas hengitys. Tässä vaiheessa siirryn vain pysyttelemään tarkkaavaisena hengitykseni kanssa, tuntemaan kevyen ilmavirran sierainten ympärillä. Sisälläni alkaa kuulua toinenkin ääni: ”Näin on hyvä, pysy vain tarkkaavaisena.” Kun tämä uusi ääni alkaa tulla voimakkaammaksi, mielen protesti voimistuu: ”Kuka minäkin oikein luulen olevani? Tästä voikin sitten kirjoittaa, että olenpas niin etevä, että sisällä puhuu joku buddha, joka on niin tyyni että!” Ja toinen ääni vastaa: ”Tämänkin otan vastaan.” Hengitän edelleen, mutta pysyttelen uteliaana seuraamassa, mihin tämä väittely johtaa. Toisaalta olen vähän hämmentynyt, kuka tässä on minä?

Molemmat äänet alkavat vaimeta jo paria minuuttia ennen asemalle saapumistani. Saan pienen hetken ajan kokea hiljaisuuden sisälläni. Muistan, että läsnäolon harjoittaminen ei ole vain tuota miellyttävää hiljaisuutta, vaan hiljentymistä sen äärelle, mikä tapahtuu joka tapauksessa. Pikku hiljaa mieli hiljenee. Junasta hypättyäni olin iloinen, kun huomasin aistieni kirkastuneen, kuulin haitarinsoittajan ja suihkulähteet, haistoin aamuisen kaupungin hennon raikkauden, tunsin auringon kasvoillani ja tuulen hiuksissani. Näin Kaisaniemen puiston vanhat käyrät puut, jotka tervehtivät minua, kuten ne tekevät joka aamu - kun vain muistan huomata ne. Kokemani kontrasti sai minut hämmästymään siitä, kuinka omissa ajatuksissani nykyään taas kuljen. (Mutta kun ajatukseni vain sattuvat olemaan niin mielenkiintoisia!) On tuskallista muistuttaa itseäni kaikesta, mistä jään paitsi ajatteluaddiktioni vuoksi. Voisihan sitä tietenkin pahempiinkin asioihin olla koukussa, mutta tahdon myös elää, en vain ajatella eläväni.

Mieli on kummallinen. Se voi olla huomaamaton, kuiskutella korvaan kaikenlaisia ”totuuksia” ilman, että sitä edes huomaa. Usein se vain toteaa: ”Näinhän ne asiat vain ovat. Piste.” Se soi myös esittää olevansa voimakas lihaskimppu, jota vastaan ei kukaan pärjää, ja hyökätä kaikella voimallaan tuomitsemaan ja arvostelemaan. Se on hyvä renki, mutta huono isäntä. Kun mieli saa vallan, se kahlitsee uskomaan omaan riittämättömyyteen ja vajavaisuuteen, ja varmasti paljon muuhunkin. Tahdon olla vapaa rakastamaan itseäni ja maailmaa, ehdoitta. Kahden vuoden läsnäolotreeni on selvästi tuottanut tulosta, sillä pysähtyessäni kuuntelemaan kuulen selvästi arvostelun ja vähättelyn sanat. Olen löytänyt myös lempeyden, jonka kanssa vähättelevää mieltä on kevyempi kuunnella, hyväksyä ja.. rakastaa? Antaa sen vain olla, mitä on, ja sitä kautta ymmärtää sen heikkoutta. Mieli on vahva vain, kun siihen uskoo. Kun sitä kuuntelee lempein korvin, se huokaisee, hiljenee ja käy ansaitulle levolle.

On yksi asia, jonka kehittäminen ja säännöllinen harjoittaminen johtaa henkisiin pyrkimyksiin, rauhaan, tarkkaavaisuuteen ja selkeään ymmärrykseen, tietoon ja näkemykseen, onnelliseen elämään tässä ja nyt sekä viisauden ja valaistumisen huipulle. Mikä on tuo yksi asia? Se on kehoon perustuva tarkkaavaisuus.

                  Buddha, Satipatthana sutta

Universumin taksvärkkipäivä

Astuin tänään palvelukseen. Tai siltä ainakin tuntui, ikään kuin uudet lait olisivat vaikuttaneet elämässäni: antamisen ja vastaanottamisen laki. Olen jo pitkään kokenut, että on vuoroni antaa pyyteetöntä apua, mutta antaminen on ollut pientä, hetkissä tapahtuvaa ja ehkä huomaamatonta. Tänä aamuna tunsin vahvan energian itsessäni, ja muistin pitkästä aikaa kokemukseni junassa (tekstissäni Enkelin siivenisku). Se sai minut virittymään ja olemaan valppaana, mikäli joku tarvitsisi minua. Sain tosin yllättyä siitä, mitä päivä toi eteeni.

Päivän aikana ei tapahtunut muuten mitään erikoista, vastaantulijat tuijottivat popojaan, kukaan ei tuntunut huomaavan hymyäni. Kuitenkin niin aamulla kuin illallakin minua kaivattiin, ja kaipaajat löytyivät ihan lähipiiristä. Hassua, oli kuin olisin vain laittanut ”vapaana”-valon palamaan, ja siinä samassa energiani hyödynnettiin. Vau! Näinkö tämä toimii? Tänään minulla oli energiaa muillekin jaettavaksi, joten sain sen jakaa. Muuten on tuntunut siltä, että olen enemmän vastaanottavassa päässä ollut viime ajat. Minun tulee kuitenkin harjoitella molempia, niin ehdoitta antamista kuin ansaittua vastaanottamistakin.

En oikein tiedä, miten nämä asiat ennen sitten menivät... Antaminen on ollut ehkä erilaista, se on ollut enemmän sidoksissa mielihyvään ja omanarvontunnon kohotukseen kuin aitoon palvelemiseen. Vastaanottaminen taas on ollut vaikeaa, on ollut vaikeaa asettua pieneksi ja tarvitsevaksi, tai sitten joissain luotettavissa ihmissuhteissa olen takertunut liiaksikin vastaanottajan rooliin vailla vastavuoroisuutta. Mutta nyt tuntuu, että jotain suurempaa on käynnissä, asiat alkavat muuttua ihan itsekseen. Saan kiitollisena seurata, kun hyvä kiertää, joskus minun kauttani jollekin toiselle, toisinaan taas joku toinen välittää sitä minulle. Ihmeellistä!

Minä

Koska Beautiful body-haaste on tuonut blogilleni muutaman uuden lukijan, tahdon kertoa hieman lisää itsestäni. Suurin osa blogin lukijoista tuntee minut, mutta heillekin tässä voi olla jotain uutta. Luvassa on rehellistä tajunnanvirtaa, mikä ei ole ehkä tyypillistä blogilleni. Syy löytyy tästä tekstistä. J

Elämäni on ollut monella tavoin siunattua, mutta kuitenkin ehdin elää kymmenisen vuotta melkoisen onnettomana. Lukion jälkeen lähdin etsimään itseäni maailmalta, mutta löysinkin itseni sijasta miehen ja vähän myöhemmin itsestäni kolmen lapsen äidin. Vaan ei tarjonnut parisuhde, ei äitiyskään onnen täyttymystä yksistään.. Edelleen jotain tärkeää oli hukassa.

Tähänastisen elämäni suurimman opetuksen löysin maata järisyttävästä kriisistä, johon pari vuotta sitten ajauduin ja löysin vihdoin etsimäni polun. Ensin tuli meditaatio, mutta sitäkin onnistuin käyttämään pakokeinona. Tämä vuosi on ollut minulle raskasta, itseni kohtaamisen aikaa. Toisaalta elämä näyttäytyy kauniimpana kuin koskaan. Olen löytänyt kundaliinijoogan, joka on tarjonnut kosketuksen kehooni. Tuo kosketus on ollut kipeä, on ollut järkyttävää kokea fyysistä selittämätöntä kipua, joka tulee jostain tuntemattomasta lähteestä. Tuo kipu on ollut minussa jo kauan ja kätkenyt sisäänsä pelkoa, surua, vihaa.

Kivun kanssa eläminen saa usein minut haluamaan pakoon, ja lähdenkin pakoon tuon tuosta. Useimmiten löydän itseni pakenemasta suuruuden suosta, jonne tätä blogiakin kirjoittaessani joskus uppoan. Päädyn neuvomaan. Luulen olevani suuri, sillä tiedän olevani sitä. Kuvittelemani suuruus vain pulppuaa väärästä lähteestä, se saa virtansa egon pyrkimyksistä, jotka eivät kanna kauas, olen jo kokenut sen. Mutta jokainen kerta suuruuden suossa opettaa viisaammaksi. Jokainen kerta, kun löydän itseni ajattelemasta raukkaparkoja, jotka eivät vielä ymmärrä elämän salaisuuksia, ymmärrän itse olevani yksi heistä. Mutta minä opin.

Itsestäni kirjoittaminen on siksi vaikeaa, että olen totaalisen rakastunut omaan tarinaani. Minusta on hienoa kertoa, kuinka lähdin lukion jälkeen maailmalle, kuinka löysin itselleni puolison kuin kohtalon oikun kautta, kuinka sain lapset ja samalla olen opiskellut, kuinka joogaan ja meditoin, kuinka olen taitava kirjoittaja ja niin edelleen. Nyt kuulen jonkun jo ajattelevan, että voi tsiisus eikö se Satu osaa nauttia mistään, kun se tekee kaikesta ongelman. J

Ei sillä, etteikö näistä asioista saisi olla iloinen ja ylpeä, sitä olenkin. Minähän olen seurannut unelmiani, kuunnellut sydämeni ääntä, en ole jäänyt paikoilleni odottamaan, että asiat vain tapahtuisivat minulle. Mutta se tunne, joka sisälläni herää kun puhun itsestäni kertoo, että en vielä osaa arvostaa omaa elämääni sataprosenttisesti. Nimittäin kertoessani tarinani koen usein sisälläni tyhjyyttä. Koen, että en todellisuudessa ole tarinani arvoinen ja että se on liian suuri minulle. Se saa minut asettamaan itselleni odotuksia, joita en voi täyttää. Se saa minut odottamaan itsestäni jotain yli-inhimillistä, että tarinani tekisi minusta jotenkin suuremman kuin mitä olenkaan. Se saa minut pelkäämään. Jospa en oikeasti olekaan sitä, mitä se antaa minusta odottaa.

No, tarinat ovat aina valikoinnin tuotetta ja olen ehkä kiillottanut omani tämän päivän vaatimusten mukaisesti priimakuntoon kuin mikäkin siivousfriikki. Siis, osaan myydä itseni, mutta entäs sitten? Mitä sitten, kun olen saanut haluamani, olipa se sitten ihmissuhde tai työpaikka? Mitä minulle jää, jos en pääse pelkoni yli ja uskalla enää olla oma itseni paljastumisen pelossa? Nyt minulla ei ole muuta vastausta kuin tämä teksti. Tahdon blogissani kertoa, kuka todella olen, enkä vain rakentaa illuusiota yli-ihmisestä, joka näkee, kokee ja tekee ihan mitä vain (joskus siinä onnistunkin).

Ehkä joku päivä uskallan kantaa ylpeydellä elettyjä vuosia, mutta juuri nyt, näin on hyvä. Hyvää loppuviikkoa kaikille uusille ja vanhoille lukijoille! <3

Olet sen arvoinen

No huh huh, jotain aivan uskomatonta tapahtuu juuri nyt tässä maassa. Jos joltain on jostain syystä mennyt ohi, niin Mami GO GO-blogin Minttu Mäntysalo latasi muutama päivä sitten blogiinsa äitiyden merkit paljastavan herkän ja kauniin kuvan itsestään. Hän myös haastoi muut suomalaiset naiset tekemään saman. Lähti liikkeelle samanlainen ilmiö kuin mitä Jade Beall aloitti Atlantin toisella puolen, mutta nyt kuvia ei otetakaan studiossa vaan monien taustalla näkyy vaikkapa oma makuuhuone.

Tuntuu, kuin monilla naisilla olisi valtava paine sisällään, ja kun joku antaa luvan päästää siitä irti, riemuitsemme vapautumisestamme. Ja kuka olisi arvannut, että kyse on näin yksinkertaisesta tempusta? Meidän pitää vain antaa itse itsellemme lupa olla kauniita, ja innostaa muitakin tuntemaan ja kokemaan vapaus.

Kaikille ei toki oman kehon julkinen esittely tunnu omalta jutulta, vaikka omaan kehonkuvaan liittyisikin kahleita (tai juuri siitä syystä). Vaikka et tuntisikaan vetoa ladata itsestäsi puolialastonta kuvaa kaikkien nähtäväksi, kokeile jotain toista keinoa. Tässä jotain mieleeni nousseita ideoita:

Mene vähissä vaatteissa peilin eteen seisomaan. Huomiosi todennäköisesti kiinnittyy suoraan niihin kohtiin itsessäsi, jotka koet vääränlaisiksi tai epämiellyttäviksi. Katsele itseäsi juuri sellaisena kuin olet, mutta muista, että mielessäsi liikkuvat arvostelun sanat ovat vain ajatuksia. Ne eivät välttämättä ole totta, etenkään tässä tapauksessa. Kokeile, miltä tuntuu koskettaa kevyesti noita kohtia, joita olet pitänyt "ongelmina". Miltä kevyt, hellä kosketus tuntuu? Pystyisitkö ehkä sanomaan itsellesi, että juuri tuo kohta sinun vartalollasi on kaunis ja ainutlaatuinen? Sinun ei tarvitse heti uskoa noita sanoja, mutta ehkä niiden sanominen voi saada sinut ajattelemaan asiaa uudelleen.

Joskus se, että joku toinen kehuu vartaloasi, voi olla alku hyväksynnän ja myöhemmin rakkauden tunteille. Minä inhosin omasta mielestäni leveitä leukaperiäni, ja yritin aina peittää ne tavalla tai toisella, koska olin saanut päähäni, etteivät ne ole kovinkaan naiselliset. Kun huomautin asiasta uudelle kampaajalleni, hän huokaisi: "Ai kun musta ne juuri on niin kauniit!" En heti muuttanut mieltäni, mutta tuo kommentti sai minut pohtimaan, ovatko ne nyt niin kamalat kuin mitä olin itselleni toitottanut.

Yritä siis nähdä vartalosi jonkun toisen silmin. Tässä voi olla apua kamerasta, ota siis rohkeasti itsestäsi kuvia, vaikket aikoisikaan näyttää niitä kenellekään, saatika ladata nettiin. Katso itseäsi kuin olisit joku toinen. Jos hetken näet oman kuvasi jonkun toisen kuvana, mihin kiinnität ensin huomiota? Vaikka tämä tuntuisi vaikealta, jo itsesi katseleminen välttelyn sijaan voi saada sinut ajattelemaan asiaa uudelleen.

Katso Jade Beallin ottamia kuvia tai Mami Go Go-Facebook-sivuilta löytyviä kuvia kauniista naisista, joiden vartaloa elämä on muotoillut. Näyttääkö jonkun vartalo tutulta? Onko jollain naisella sama "ongelma" kuin sinulla? Näyttääkö tuon naisen vartalo sinusta vääränlaiselta? Pitäisikö hänen mielestäsi olla jotenkin erilainen ollakseen kauniimpi tai arvokkaampi? Niinpä, katsomme omaa vartaloamme kriittisemmin kuin toisten. Ehkäpä tuon toisen naisen vartaloa katsellessasi saatat alkaa ajatella asiaa uudelleen. Miksi juuri minä olisin vähemmän kaunis ja ainutlaatuinen tällaisena kuin olen?

Anna itsellesi lupa eheytyä. Olet sen arvoinen.

Nainen, olet kaunis

Vielä hetki on lomaa jäljellä, ja tarkoituksenani oli kirjoittaa leppoisia lomajuttuja mutta toinen aihe kiilasi nyt leppostelujen edelle. (Kirjoitetaan ne sitten kesän loppuessa piristämään tunnelmia! J) Mikä lopulta sai minut kirjoittamaan, oli tämä. Suututtaa, että nainen asetetaan niin helposti objektin asemaan, jonka ensisijainen tehtävä on miellyttää silmää. Saamme joka paikasta saman viestin: sinussa on vikaa, tee sitä, tee tätä, ja sitten olet ehkä hitusen arvokkaampi.

Me naiset tarvitsemme jonkinlaista yhteistä eheytymistä tästä esineellistämisen ja tyytymättömyyden kulttuurista. Juuri sellaista eheytymistä, jota valokuvaaja Jade Beall  tarjoaa valokuvillaan ja ajatuksillaan perustamassaan liikkeessä nimeltä "A Beautiful Body Project". Hän on kuvannut lukemattomia naisia, joista monet ovat äitejä. Hänen tarkoituksenaan on inspiroida naisia rakastamaan itseänsä ja näkemään itsensä kauniina ja ainutlaatuisina. Naisen keho käy läpi valtavia muutoksia äidiksi tulemisen yhteydessä, ja kulttuurissamme nämä muutokset nähdään epämiellyttävinä ja peiteltävinä virheinä. 

Voisimmeko nähdä ne sittenkin kunniamerkkeinä ja osoituksina siitä, että olemme osa Elämää ja Rakkautta? Voisimmeko uskoa, että olemme kauniita ja arvokkaita, kertakaikkisen täydellisiä juuri tällaisina? Ei ole eikä tule toista Sinua. Ei ole ketään muuta, joka olisi kaunis juuri Sinun tavallasi. Unohdetaan edes hetkeksi vertailu ja ihanteet, koetaan edes pienen hetken se vapaus, joka on Sinussa, kunhan vain löydät sen.

Itse olen kärsinyt monenlaisista ulkonäköön liittyvistä epävarmuuksista, ja raskaudet sekä etenkin imetyksen jälkeinen aika on herätellyt niitä aina aika ajoin pintaan. Ajan kuluessa valumme kai kaikki vääjäämättä kauemmas siitä mystisestä kauneusihanteesta, johon verrattuna tunnemme itsemme vajavaisiksi. Raskaudet ja pitkät imetykset jättivät jälkensä kehooni, mutta itseäni tämä on auttanut myös hyväksymään kehoni paremmin. Katsellessani Jade Beallin kuvia tuo hyväksyntä voimistui ja alkoi kääntyä kyynelten valuessa rakkaudeksi. Toivon, että hänen kuviensa sisältämä taika herättää sinutkin suhtautumaan itseesi lempeämmin.

Tässä lopuksi vielä viime talvena kirjoittamani runo sekä sanat, jotka kirjoitin pohjustaakseni sitä:

Nyt, kun kaksosten imetys alkaa lähestyä loppuaan, on oman kehoni lainausaika päättymässä. Viimeisestä neljästä ja puolesta vuodesta raskaudet ja imetykset ovat vieneet yhteensä reilut kolme vuotta. Näiden termiittien jäljiltä tuntuu jääneen jälkeen kasa luita ja paljon löysää nahkaa. Kuitenkin, kun katson peiliin, näen kauniin, aikuisen naisen. Olen päättänyt, että roikkuva iho saa olla merkki kovasta työstä, jonka olen lasten vuoksi tehnyt. Ja jos katsot uimahallin pukuhuoneissa naisia, huomaat, ettei monikaan näiltä merkeiltä säästy.

MISTÄ ON AIKUISET NAISET TEHTY?

Riipputisseistä, pömppömasuista,
Rimppakintuista, löysistä alleista,

Päärynäpepuista, selluliitista,
Tiikeriäidin arvista,
unohtuneista karvoista,
Harmaista hiuksista, jenkkakahvoista.

Niistä on 

kauniit
aikuiset
naiset tehty.

Vapaudesta, osa III: Vapaus Olla

Vapaus teemana on askarruttanut minua jo keväästä saakka. Minulla on ollut selvästi tarve vapautua jostakin, mutta mistä? Kysymys ”mitä on vapaus?” vain putkahti jostain mieleeni ja on vaivannut siitä lähtien. Olen etsinyt vastausta ajatuksistani, kirjoista ja luonnosta ympärilläni, mutta edelleenkin siitä kirjoittaminen on vaikeaa. Toisaalta olen jo kahdessa edellisessä kirjoituksessani pedannut itselleni tilaisuuden jakaa mietteitäni teille, joten kaipa nyt on sen aika.

Kun aloin ajatella vapautta, huomasin ensin, että ihmisillä eri tilanteissa saattaisi olla hyvinkin erilainen käsitys vapaudesta. Miten esimerkiksi teini-ikäisen ja mielipidevangin käsitykset vapaudesta eroaisivat? Vapaus alkoi tuntua painostavan subjektiiviselta asialta, vaikka itselläni kuitenkin oli vahva tunne, että kyse on muustakin. Viime aikoina lukemissani kirjoissa vapaus on ollut usein jollain tavalla esillä. Ihmisen vapauden kaipuu ja sen tarve tuntuu olevan pohjattoman syvä ja erottamaton osa luontoamme. En ole kuitenkaan saanut selkeää otetta kenenkään muun vapauskäsityksistä ja ideoista, joten ehkä tämä on juttu, jota ei voi käsittää ilman omakohtaista ihmettelyä. :)

Kerran kävellessäni Kaisaniemen puiston läpi päätin kysyä kysymykseni puilta ympärilläni. Puut eivät ehkä äkkiseltään ajateltuna ole kovinkaan vapaita – nehän seisoa jököttävät maassa vailla mahdollisuutta edes liikkua. Ovatko ne maan vankeja? Oikeastaan tämä käsitys vapauden ja liikkumismahdollisuuksien yhteydestä taitaa olla yhtä vankka kuin käsitys vapauden ja valinnanvapauden yhteydestä toisiinsa. No, vastasivatko puut minulle jotakin? Tunsin olevani rauhallisen viisauden ympäröimä ja mieleni saavutti kaksi sanaa: Vapaus on. Olin hieman ymmälläni, mutta tyydyin vastaukseen. Se tuntui riittävältä.

Aito vapaus on valintojen takana, se on kai jonkinlainen tunne olemassaolosta ja itsensä toteuttamisesta, mutta eri tasolla kuin pelkkä tekeminen. Onko vapaus olemassaoloa täydessä mitassaan, sitä että ihminen käyttää potentiaaliaan ihmisenä, ei kuluttajana tai johonkin muuhun rooliin sidottujen oletusten mukaisesti? Tällöin vapauden riistämistä olisi estää toisten ihmisten mahdollisuus täyden ihmisyyden toteuttamiseen. Tosin se, joka estää toisen olennon vapauden, ei itsekään ole vapaa.

Tässä kirjoittaessani saan oikeastaan paremmin kiinni ajatuksesta, jonka mukaan vapaudutuuaan ihminen on luonnostaan hyvä ja tahtoo vapautta myös toisille. Vapautta ei voi kuitenkaan toiselle antaa, vaan jokaisen täytyy itse löytää esteet oman vapautumisensa tieltä. Meitä ympäröivät olosuhteet kai harvoin tukevat vapautumista, mutta täydellisetkään olosuhteet eivät riitä, ellei ole itse valmis. Lopulta avaimet omaan vapauteen löytyvät siis omista käsistä.

Nyt en enää edes muista, mistä olen lukenut ja mitä, mikä on taas oman pohdintani tulosta. Kaikki vain tuntuu yhtäkkiä selkeämmältä. Tuntuu hyvältä jakaa tämä oivaltamisen hetki kanssanne, ehkä se innoittaa jotain toistakin ottamaan haasteen vastaan. :) Toivottavasti tämä kolmen kirjoituksen sarja on herättänyt ajatuksia. Niitä saa toki mielellään myös jakaa alla kommenttien muodossa.

Ihminen ei ole vapaa tehdessään vain sitä, mikä häntä huvittaa.
Ihminen on vapaa vasta tehdessään sitä, mitä hänen syvin minänsä haluaa.
Syvimpään minään on tie! Pitää sukeltaa syvälle.
- D. H. Lawrence