Tervetuloa, pieni ihminen

Olin muutama päivä sitten mukana ystäväni synnytyksessä. Ystäväni mies oli myös paikalla, mutta he toivoivat myös minun tulevan mukaan tueksi. Olin joskus puhunut haaveestani toimia doulana, eli synnyttävän naisen koulutettuna tukihenkilönä. Omien lasten syntymät olivat herättäneet kaipuun tukea muitakin naisia punnertamaan uusi elämä maailmaan. En ole vielä kerinnyt doulaksi kouluttautumaan, mutta pääsin ilokseni auttamaan tällä tavalla.

Ennen synnytystä kävimme paljon keskusteluja raskaudesta, synnytyksestä ja elämän ensimetreistä uuden tulokkaan kanssa. Jossakin vaiheessa aloin hahmottaa omaa rooliani. Ajattelin, että voin vain pyrkiä tuomaan jotakin lisää, sillä en tahtonut astua kenenkään varpaille. Voisin tarkkailla tilannetta ja tunnistaa äidin tarpeita. Voisin myös auttaa isää auttamaan äitiä. Monia asioita ei kuitenkaan voinut suunnitella ennakolta.

Eläydyin voimakkaasti äidin kokemukseen, ja tarjosinkin nimenomaan henkistä tukea äidille ja isälle. Niinkin henkistä, että kun sain jonkin käytännöllisen homman tehtäväkseni, olin vähän pihalla. Näin kävi esimerkiksi ilokaasun kanssa: kätilö pyysi minua hoitamaan maskin naamalle, kun supistus alkaa. Kun supistus sitten alkoi, aloin tsempata ja hengitellä vieressä. Kätilö joutui muistuttamaan: ”Niin antaisitko sen maskin myös?” Isä olikin parempi tuohon hommaan, ja minä sain hönkäillä äidin korvan juuressa. Välillä tuntui, kuin olisimme hengittäneet samoilla keuhkoilla. Ponnistusvaiheessakin eläydyin kovasti, ja minun piti muistuttaa itseäni, että minun ei tarvinnut pidättää hengitystäni ja ponnistaa, vaan äidin. Ihmettelinkin illalla kipeitä vatsalihaksiani.

Itse synnytys meni todella hienosti. Oli uskomatonta seurata, kuinka äiti muisti hengittää ja keskittyä kivun keskellä, ja kuinka hän pitkän ponnistusvaiheen loppupuolella löysi itsestään piilossa olleita voimavaroja. Välillä saatoin ottaa tilanteeseen etäisyyttä ja vain ihailla sitä, miten isä antoi kaiken läsnäolonsa ja tukensa äidille, ja kuiskaili korvaamattoman tärkeitä sanoja äidin korvaan. Kun jossakin tilanteessa oma usko oli jo loppua, kutsuin luoksemme kaikkia maailman synnyttäneitä äitejä ja naiseuden syvintä voimaa äidin avuksi.

Synnytyksessä ei ehdi ajatella, eikä oikein tunteakaan. Kaikki vain tapahtuu ja tuntuu sekavalta. Voi olla myös rauhallisia hetkiä, mutta silti levottomuus vaivaa, kunnes vauva saadaan maailmaan. Ja kun vauva lopulta syntyi, en kokenut mitään maailmaa syleilevää ylevää tunnetta, vaan itkin vain. En tiennyt miksi itkin. Kaikki oli vain niin uskomatonta. Pieni olento oli yhtäkkiä keskellämme. Äidin ja isän katseet ja onnenkyyneleet. Helpotuksen ja onnen tuottama hormonihumala.

Se oli hetki, jona samaan aikaan kaikki oli ohi, ja kaikki vasta alkoi.

Hänestä tulee kummipoikani! :)