Versoja ja johtopäätöksiä

Huh, sieltä se kevät tuli, ja nyt ollaan jo hyvää vauhtia etenemässä kohti pitkiä päiviä ja vihreyttä, vaikkei sitä silmin vielä näekään! Minunkin sisälläni on alkanut vihertää, nimittäin kaikenlaiset kirjoitusprojektit. En ole kirjoitellut blogiakaan viime aikoina, kun kaikenlainen ideointi vie kirjoittamiseen suunnatut voimavarani. Olen nyt opiskellut syksystä asti kirjoittamista Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen opinnoissa, minkä johdosta kirjoittamiseeni on tullut aivan uutta intoa. Moni haave alkaa tulla lähemmäs tämän myötä.

Tästä sankin hyvän aasinsillan siihen, että kirjoittamisprojektien lisäksi päällä on jokin toinenkin, kummallisempi, prosessi versoineen. Nämä molemmat ovat antaneet minulle aihetta miettiä tämän blogin laittamista tauolle. Ehkäpä palaan tämän pariin piankin, ehkä en. Jo vuodenvaihteessa tuntui, etten enää oikein tiedä, minne olen menossa. Tuntuu siltä, että aivan oikeaan suuntaan, mutta minne se vie, sitä en tiedä. 

Luin tämän ja edellisen blogini vanhoja tekstejä, ja huomasin jotakin mielenkiintoista. Nämä minun kirjoitukset ovat olleet jonkinlaisia elämän oppimispäiväkirjoja! Kerron niissä usein, mitä on tapahtunut ja sitten avaan, mitä olen siitä oppinut ja oivaltanut. Se on ollut luonnollinen tapa kirjoittaa, mutta vasta, kun olen laajentanut kirjoittamistani tietoisemmin eri tekstilajeihin, tämä puskee vahvasti silmille.

Nyt kun elämä tuntuu vievän kohti jotakin uutta, olkoon se on tapa kirjoittaa tai nähdä tai elää, ei blogin pitäminen sytytäkään. Ei tee mieli reflektoida mitään, kun en minä nyt oivalla mitään ihmeellistä. En oikein tajua, miksen osaa kirjoittaa siitä mitä on tässä ja nyt. Tai onhan niitä sellaisiakin kirjotuksia täällä, mutta ei kovin montaa. Tuntuu jotenkin mutkikkaalta, että olen pyrkinyt olemaan rehellinen, mutta kirjoittanut vasta, kun itse tilanne on mennyt ohi ja olen tehnyt tulkintani siitä.

Jostakin syystä olen tuntenut tarvetta jakaa vastauksiani täällä. Ehkä juuri nyt tunnen suurempaa tarvetta vain kysyä, vaikken edes tiedä, mitä kysyisin. Juuri nyt minua ei voisi vähempää kiinnostaa, miten paljon tällä hetkellä tiedän. Tavallaan nautin tästä tyhjyyden tunteesta, mutta se on uutta ja pelottavaakin. On turvallista pysytellä oman suuruutensa varjossa.

Niin, siitähän tässä blogissa on (kai) ollut kysymyskin. Kuinka kasvaa pieneksi? Ja samalla ymmärtää oma suuruutensa. Ehkä blogin kirjoittaminen on auttanut siinä, mutta se on myös voinut olla keino piiloutua. Luoda itsestään kuva, että tässähän minä vain oivallan kaikenlaista. Sehän juuri minua niin ärsyttääkin, että pitäisi brändätä itsensä ja laittaa profiilit kuntoon. Se on kuin peilin kiillottamista tai sitä että ottaa kaksikymmentä kuvaa putkeen ja valitsee niistä edustavimman. Totta kai se kertoo jotain, mutta ei koko totuutta.

En kuitenkaan vähättele yli kahden vuoden kirjoittelujen merkitystä. Tiedän, että kirjoituksistani on ollut ajatuksen aihetta monelle muulle, joten ne ovat siis toimineet hyvänä peilinä. Olen nyt vain hämmästyksissäni siitä, miksi blogin tauolle laittaminen herättää näin suuria tunteita, joita en oikein osaa edes nimetä. Ehkä on kuitenkin hyvä julkaista tällainen kirjoitus juuri nyt. Jättää kiillottamiset tältä erää, ja jäädä ihmettelemään näitä sisälläni heräileviä kysymysten versoja... Palailen sitten nimeämättömänä ajankohtana kirjoittelemaan - joko kysymyksiä tai vastauksia. :)