Huoh, takana on stressaavia aikoja. On
niitä edessäkin. Elämä on yhtä mutanttipainia, paitsi että minä en ole
muuttunut mutantiksi. Äh, pää on sekaisin ja tunteetkin. Kun löysäät yhdestä
päästä, niin kiristät toisesta. Soutaminen ja huopaaminen eivät onnistu yhtä
aikaa, mutta ei vuorotellenkaan ole hyvä. Sisällä kuplii ja toisaalta kumisee.
En ole masoksisti, mutta jollain tavalla pidän tästä. Minä vihdoin tunnen tämän, kehoni ja sen väreilyn. Elän
ja annan elämän elää kauttani.
Tässä eräänä iltapäivänä kävellessäni murehdin kaikenlaista, kunnes jokin sisälläni antoi vakuuttavan ohjeen: ”Anna sen olla.” On valloittava tunne huomata, että on paikka,
jossa aikuisuus ja vastuullisuus muuttuvat taakaksi, ja on parempi vain
heittäytyä avuttomaksi. On paikka, jossa kaikki on hyvin, vaikka tiedät, ettei niin ole. Joskus tietäminen
ei riitä, vaan täytyy luottaa.
Tuntuu toistolta aloittaa taas lausetta sanoilla ”on
paradoksaalista”, mutta kun se nyt vain on niin, että tämä menee yli
ymmärryksen: Yrität muuttaa asioita, ihmisiä ja ennen kaikkea itseäsi, eikä
mikään muutu. Kun päätät olla muuttamatta mitään, kaikki muuttuu.
Pitäisi kai
ottaa sama asenne kuin näillä hylkeillä. Joskus on aika venyttää nenä kohti aurinkoa, joskus taas vain maata ja antaa auringon löytää nenä!