Hengitys, väittely ja hiljaisuus

Tulipas tässä eräänä aamuna piitkästä aikaa meditoitua junassa. Yhtäkkiä vain tajusin, että tarjolla olisi kymmenen tehokasta minuuttia aikaa keskittyä hengitykseen. Suljen siis silmäni, ja muutaman hengenvedon jälkeen alan laskea. Hengitys. Yksi. Hengitys. Kaksi. Hengitys. Kolme. ”Hyvin menee!” Hengitys. Yksi. Hengi.. ”Voi ei, tuntuu ihan väkinäiseltä!” Hengitys. Yksi. Hengitys. Kaksi. ”Olis pitänyt meditoida useammin, osaanko mä tätä enää?” Hengitys. ”En varmasti saa mitään ihanaa rentouttavaa meditatiivista tilaa aikaiseksi tällä menolla. ”Hengitys. Yksi. Hen… ”Voi ei, kohta on jo Pasila, en ehdi!” Huokaus. Ja taas hengitys. Tässä vaiheessa siirryn vain pysyttelemään tarkkaavaisena hengitykseni kanssa, tuntemaan kevyen ilmavirran sierainten ympärillä. Sisälläni alkaa kuulua toinenkin ääni: ”Näin on hyvä, pysy vain tarkkaavaisena.” Kun tämä uusi ääni alkaa tulla voimakkaammaksi, mielen protesti voimistuu: ”Kuka minäkin oikein luulen olevani? Tästä voikin sitten kirjoittaa, että olenpas niin etevä, että sisällä puhuu joku buddha, joka on niin tyyni että!” Ja toinen ääni vastaa: ”Tämänkin otan vastaan.” Hengitän edelleen, mutta pysyttelen uteliaana seuraamassa, mihin tämä väittely johtaa. Toisaalta olen vähän hämmentynyt, kuka tässä on minä?

Molemmat äänet alkavat vaimeta jo paria minuuttia ennen asemalle saapumistani. Saan pienen hetken ajan kokea hiljaisuuden sisälläni. Muistan, että läsnäolon harjoittaminen ei ole vain tuota miellyttävää hiljaisuutta, vaan hiljentymistä sen äärelle, mikä tapahtuu joka tapauksessa. Pikku hiljaa mieli hiljenee. Junasta hypättyäni olin iloinen, kun huomasin aistieni kirkastuneen, kuulin haitarinsoittajan ja suihkulähteet, haistoin aamuisen kaupungin hennon raikkauden, tunsin auringon kasvoillani ja tuulen hiuksissani. Näin Kaisaniemen puiston vanhat käyrät puut, jotka tervehtivät minua, kuten ne tekevät joka aamu - kun vain muistan huomata ne. Kokemani kontrasti sai minut hämmästymään siitä, kuinka omissa ajatuksissani nykyään taas kuljen. (Mutta kun ajatukseni vain sattuvat olemaan niin mielenkiintoisia!) On tuskallista muistuttaa itseäni kaikesta, mistä jään paitsi ajatteluaddiktioni vuoksi. Voisihan sitä tietenkin pahempiinkin asioihin olla koukussa, mutta tahdon myös elää, en vain ajatella eläväni.

Mieli on kummallinen. Se voi olla huomaamaton, kuiskutella korvaan kaikenlaisia ”totuuksia” ilman, että sitä edes huomaa. Usein se vain toteaa: ”Näinhän ne asiat vain ovat. Piste.” Se soi myös esittää olevansa voimakas lihaskimppu, jota vastaan ei kukaan pärjää, ja hyökätä kaikella voimallaan tuomitsemaan ja arvostelemaan. Se on hyvä renki, mutta huono isäntä. Kun mieli saa vallan, se kahlitsee uskomaan omaan riittämättömyyteen ja vajavaisuuteen, ja varmasti paljon muuhunkin. Tahdon olla vapaa rakastamaan itseäni ja maailmaa, ehdoitta. Kahden vuoden läsnäolotreeni on selvästi tuottanut tulosta, sillä pysähtyessäni kuuntelemaan kuulen selvästi arvostelun ja vähättelyn sanat. Olen löytänyt myös lempeyden, jonka kanssa vähättelevää mieltä on kevyempi kuunnella, hyväksyä ja.. rakastaa? Antaa sen vain olla, mitä on, ja sitä kautta ymmärtää sen heikkoutta. Mieli on vahva vain, kun siihen uskoo. Kun sitä kuuntelee lempein korvin, se huokaisee, hiljenee ja käy ansaitulle levolle.

On yksi asia, jonka kehittäminen ja säännöllinen harjoittaminen johtaa henkisiin pyrkimyksiin, rauhaan, tarkkaavaisuuteen ja selkeään ymmärrykseen, tietoon ja näkemykseen, onnelliseen elämään tässä ja nyt sekä viisauden ja valaistumisen huipulle. Mikä on tuo yksi asia? Se on kehoon perustuva tarkkaavaisuus.

                  Buddha, Satipatthana sutta