Vuosi vaihtuu, minä jatkan.

Uusi vuosi ja uudet kujeet, vai mitä? No, itselläni on sen verran pitkäjänteinen projekti meneillään, että sama meno jatkukoon tänäkin vuonna. Tahdon kasvaa suuremmaksi ihmiseksi, kokonaiseksi naiseksi, johon mahtuvat suuret ja pienet tunteet, ne kurjatkin. Tahdon tulla edelleen rohkeammaksi, kulkea valitsemaani polkua eteenpäin luottaen, että se on minulle hyväksi. Tahdon uskaltaa jatkaa tietä kohti suurimpia unelmiani: kirjoittaa ja olla läsnä niin itselleni kuin ihmisille ympärilläni. Tahdon oppia olemaan paremmin läsnä myös kehossani ja kuunnella sen tärkeitä viestejä, tahdon tuntea itseni päästä varpaisiin - olla olemassa.

Tämä mahtipontinen lista sisältää eräänlaisen paradoksin: vaikka nämä asiat kuulostavat hankalilta, työ niiden saavuttamiseksi on mahdollista tehdä hyvin pitkälle tavallisen arjen tavallisissa pikku tilanteissa. Ei tarvita aikaa tai valtavaa kapasiteettia ryhtyä itsensä kehittämiseen, tarvitaan vain aito halu ja motivaatio kasvaa ihmisenä. Kivut, joita kasvamiseen liittyy, ovat kurja sivuoire, mutta niidenkin kanssa oppii elämään. Voin jo todeta itselleni: ”nyt on paha olla, mutta pian on jo parempi.” Ja niin se aina menee. Tärkeintä on antaa tunteiden tulla ja mennä, ja todella uskaltaa elää ne. Niin henkinen kuin fyysinenkin kipu on vain kehon reaktio, eikä se tee pahaa, vaikka tuntuukin siltä. 

Itselleni tärkein taito on ollut tiedostamisen kehittäminen, missä meditaatio on auttanut huomattavasti. Se on monessa tilanteessa auttanut asettumaan ikään kuin itsensä ulkopuolelle ja havainnoimaan, mistä on kyse. Tiedostaminen on nimenomaan taito, sillä tilanteet menevät nopeasti ohi ja ilman tiedostamista itselläni seurauksena on joko tunneperäinen pakeneminen tai vahingollisten ajatusmallien käyttö. Olen kärsinyt näistä noidankehistä riittävästi elämässäni ja nyt on aika asettaa tunteet ja ajatukset niiden omalle, sinänsä arvokkaalle paikalleen. Enää minun ei vain tarvitse antautua niiden vietäväksi, sillä tiedostaminen ja hyväksyminen tarjoavat uuden tavan elää. Antaa kaiken tulla, antaa sen mennä, näin on hyvä. Olen tässä, hengitän. Mindfulness ja buddhalaisuus ovat tulleet vahvasti mukaan elämääni, ja koen niiden tarjonneen työkaluja elämässä selviytymiseen ja etenkin siitä nauttimiseen.

Kohta jo saakin kilistellä laseja rakettien paukkeessa! Olkoon ensi vuosi minkälainen sitten onkaan, otetaan vastaan se, mitä elämällä on annettavanaan. Ei kuitenkaan antauduta täysin kohtalon armoille. Jokainen kantaa sisällään jotain hyvää, jotain aitoa, jota voimme rakastaa ja kasvattaa. Hyvää uutta vuotta 2013!

Enkelin siivenisku

Oli kirpeä alkutalven aamu. Lapset olivat jääneet päiväkotiin itkuisina ja oma olo oli apea. Junaan astuessani näin nuorehkon miehen kasvot, jotka säteilivät. Hän ei varsinaisesti hymyillyt, mutta silmät tuikkivat aivan erityisellä tavalla ja hän näytti kadehdittavan tyyneltä lähestulkoon leijuessaan portaita pitkin junaan. Junanvaunussa hän istui sattumalta muutaman penkkirivin päässä siten, että näin jälleen hänen kasvonsa. Vaikka yritin keskittyä omiin asioihini tai vaikkapa vastapäisen naisen Metro-lehden otsikoihin, aina välillä oli vilkaistava. Mielessäni alkoivat liikkua erinäiset spekulaatiot henkilön tilanteesta ja siitä, mikä hänet teki näin silminnähden onnelliseksi ja minutkin hyvälle tuulelle vain katsoessani häntä.

Jossain vaiheessa sisälläni alkoi tuntua vahvasti siltä, että minun olisi kerrottava miehelle siitä, että hän oli muuttanut päiväni hyväksi näin yhtäkkiä. Hän teki selvästi jotain elämässään oikein, ja ansaitsisi tietää sen, mikäli ei ollut siitä perillä. Samassa sydämeni alkoi hakata rinnassa ja kaikenlaiset ajatukset normeista ja sosiaalisesta häpeästä valtasivat mielen. ”Enhän mä nyt voi! Miten nyt aamujunassa voi mennä juttelemaan jollekin ja kertoa, että ´hei, sait just mut tosi hyvälle tuulelle, kun vain katsoin sua!´Sehän sitä paitsi vaikuttaisi ihan pokaamiselta...” Toisaalta voimakas tunne siitä, että kaikesta huolimatta minun pitäisi mennä juttelemaan, oli edelleen läsnä, ja kävin melkoista taistelua sisälläni.

Juna pysähtyi pääteasemalle ja ihmiset purkautuivat junasta. Lupasin itselleni, että menen vetämään miestä hihasta, mikäli vielä näen hänet. Samassa hänen huppunsa vilahti ihmisjoukossa. Sydän pamppaillen kiihdytin askeleitani ja jäin kävelemään metrin päähän. Lopulta oli pakko ottaa ratkaiseva askel ja sanoa: ”Anteeksi, mutta...” Tästä lähti liikkeelle lyhyt kohtaaminen, jonka aikana kuulin, että miehen elämässä oli hiljattain tapahtunut suuri muutos, mutta hän ei ollut varma, oliko se parempaan suuntaan. Vakuutin, että minulle tämä tunne oli ainutkertainen, joten uskoin, että nimenomaan hyvää oli tapahtunut. Mies oli selvästi kiinnostunut kertomastani ja oli iloinen, että tulin juttelemaan. Oli vielä pakko teroittaa, että mistään iskuyrityksestä tässä ei ollut kyse, vaan halusin vain toivottaa hänelle hyvää jatkoa valitsemallaan polulla. Sitten tiemme erkanivat.

Tämä kohtaaminen oli minulle kummallinen kokemus. Tunsin toimivani jonkin täysin järjenvastaisen logiikan mukaisesti. Uskon, että tuona aamuna olin erityisen rohkea, ensinnäkin ottamaan ympäristöstä viestejä, toisekseen kuuntelemaan omaa sydäntäni ja vieläpä toimimaan sen mukaisesti. Otin täyden kontaktin siihen kummalliseen voimaan, hyvään ihmisyyteen, joka meissä kaikissa on. Kokemukseni rohkaisi olemaan entistä avoimempana ihmisten kohtaamisille. Sellainen koittikin muutaman viikon päästä.

Olin taas matkalla opiskelemaan, kun rautatieaseman kupeessa liikennevaloissa joku yhtäkkiä alkoi kysellä minulta englanniksi ympärillämme olevista rakennuksista. Olin vähän ihmeissäni, mutta sopersin takaisin: ”Juu, tuo on Fennia-kortteli... Niin, mitä se Fennia tarkoittaa? No, enpä oikein tiedä...” Keski-ikäinen kevyesti juopunut pietarilaismies esitteli itsensä tietokoneohjelmoija Leoniksi, ja tahtoi nähdä lisää nähtävyyksiä, mielellään minun seurassani. Hän ei selkeästi odottanut minun ottavan ehdotustaan tosissaan, mutta tuntui vilpittömästi vain kaipaavan hetkeksi seuraa. Totesinkin, että minulla oli kiire kouluhommiin, mutta muistaen edellisen kummallisen kohtaamiseni päätin ottaa tämänkin vastaan lahjana. Pyysin Leonia mukaan uutuutta hohtavaan opiskelijakirjastoomme. Hän oli oikein mielissään ja seurasi minua ihastelemaan upeaa arkkitehtuuria Kaisa-taloon. Vaikka hetkittäin tunsinkin itseni ihan hulluksi, raahata nyt kovaääninen venäläisturisti mukaansa kirjastoon, meillä oli hauskaa. Kiireinen aamu sai mukavan leppoisuusruiskeen, ja aikaakin meni vain vartti. Erkanimme toisistamme leveästi hymyillen, ja molemmilla oli tarina kerrottavanaan.

Nämä kohtaamiset ovat opettaneet olemaan avoinna, ei vain omille henkilökohtaisille aistimuksille, vaan myös uusille ihmisille. Joku, aivan tuntematonkin, saattaa tarvita minua. Toisaalta tahdon tarkentaa katsettani myös lähelle, ihmisiin, joiden kanssa olen jatkuvasti tekemisissä ja kuunnella heidänkin viestejään. Omassa elämässäni on liuta ihmisiä, jotka ovat jollain tavalla olleet tärkeitä. Joskus he vain hipaisevat omaa polkuani, jotkut taas kulkevat vierelläni kauemminkin. Joskus näiden ihmisten vaikutus on todella käänteentekevä, joskus he ovat vain rohkaisseet jatkamaan eteenpäin. Tämä saa miettimään kohtaamisia ja ihmissuhteita uudella innolla.

Kun minä käväisen jonkun elämässä, voi minulla olla merkitystä heidän elämässään. Voi toki olla, että he unohtivat minut saman tien, mutta se ei muuta arvoa, jonka itse saan itseni ylittämisestä. On niin helppoa ummistaa silmänsä ja sulkeutua omaan maailmaansa ihmisten keskellä. On helppoa valita tutut ja turvalliset paikat kanssakäymiselle ja silloinkin mennä omilla ehdoillaan tutuilla kaavoilla pelaten. Itseäni tällainen avautuminen kuitenkin inspiroi ja tekee uteliaaksi arjen keskellä. Aina ei voi tietenkään jaksaa etsiä uusia paikkoja itsensä ylittämiselle ja ihmisyyden jakamiselle, mutta kun sellainen tarjoutuu, ei ehkä kannata ainakaan taistella omaa sydäntään vastaan.

Kohtaamiset, kestivätpä ne sitten vain hetken tai vuosikausia, sisältävät usein erityisiä elementtejä. Voimme antaa toisillemme jotain. Voimme olla toisillemme enkeleitä. Omassa ulko-ovessamme on ollut muutostamme saakka kummallinen tahra. Sitä on vaikea huomata, mutta aina välillä ajattelen, että se pitäisi varmaan pestä pois. Siinä se silti edelleen koristaa oveamme, mutta syynä ei ole saamattomuus. Tahra tuo mieleeni nimittäin enkelin siivet. Jo puolitoista vuotta se on muistuttanut minua siitä, että meillä jokaisella on enkeleitä ympärillämme. Mikä tahansa ihmissuhde tai kohtaaminen voi jälkikäteen osoittautua ihmeellisen merkitykselliseksi.

Live as if you were to die tomorrow. Learn as if you were to live forever.

Mahatma Gandhi 

Aina on hyvä aika aloittaa

 KAKSI SÄÄNTÖÄ NOUDETATTAVAKSI 

1. Aloita.   

2. Jatka. Siirrä vain jalka toisen jalan eteen. Pidä silmäsi auki ja näe päämääräsi saavutettuna. Pidä korvasi valppaina ja kuule vain rakentavaa palautetta ja myönteisiä viestejä. Pidä sydämesi avoinna ja tunne iloa onnistumisestasi. Aloita ja jatka menoa. Se toimii joka kerta. Lupaan sen.

En löytänyt tämän ohjeen kirjoittajaa, mutta kunnia silti hänelle, se nimittäin toimii. Aloittaminen on vain aina yhtä tuskallista, kuten myös tällä kertaa. On idea, mutta ei vielä vakiintunutta kaavaa. Edellinen blogi jäi nyt siis virallisesti taa. Jotenkin alkoi tuntua, että olen löytänyt jotain erityistä, ja se jokin piti saada laitettua pakettiin ja avata uusi sivu elämässään.

Tässä blogissa keskityn edelleen arkielämän havaintoihin ja niiden liikkeelle laittamaan ajatusvyöryyn. Yritän huomioida lukijoita enemmän, joten kaikenlainen palaute on erittäin tervetullutta. Linkkiä saa myös jakaa eteenpäin, jos siltä tuntuu. En voi liikaa korostaa lukijoiden roolia kirjoittajalle. Vaikka kirjoitankin täydellä sydämellä ja usein ajattelen, että teen tätä lähinnä itselleni, aina palautetta saadessani ymmärrän asioiden laajemmat merkitykset.

Ehkä haluaisin sanoa jotain itsestäni kirjoittajana. Teen tätä koko ajan enemmän tosissani. Tunnen, että liekki palaa sisälläni, ja teen jotain, millä on todella merkitystä itselleni ja toivottavasti myös lukijoille. Tämän uskon itseeni tahdon tuoda esille, sillä olen ymmärtänyt, että minkään haaveen toteutumista ei estä pahemmin sen piilottelu ja vähättely.

Eräs teksteihini jatkuvasti eksyvä sana on unelma. Olen jonkin aikaa pohtinut tuon sanan merkitystä. Pitääkö jokaisella olla unelmia? Eikö toisaalta voisi vain olla tyytyväinen siihen, mitä on? En väitä, etteivätkö nämä kaksi voisi kulkea käsi kädessä, mutta sanassa unelma on ehkä jotain mahtipontisuutta, joka kaventaa sen merkitystä. Kun itse puhun unelmista, tarkoitan niiden suurien ja kauaskatsovien haaveiden lisäksi oikeastaan jotain muutakin:

Meillä jokaisella tulee vastaan ohikiitäviä hetkiä, jolloin tulee tehdä valinta kahden tai useamman käyttäytymisen välillä. Harmillisen usein kuuntelemme ”järjen” ääntä, siis jotain, mikä tulee ulkoa päin sosiaalisista suhteista ja yhteiskunnan normeista. On usein vaikea edes kuulla, mitä itse todella kokee tärkeäksi ja merkitykselliseksi. Mielestäni tämäkin on siis unelmointia, sydämemme tavallaan puhuu meille kuiskien kaikista niistä mahdollisuuksista, joita ihmisenä oleminen tarjoaa.

Kun nyt aloitan kirjoittamisen joulupäivänä, kerron tässä eräästä marraskuisesta illasta, johon liittyi joulun tunnelmaa.

Olin myöhään kouluhommissa, joiden välissä saatoin siskoni ratikkapysäkille. Meillä oli ollut taas joku maailmanparannuskeskustelu, jonka seurauksena olin kaukana arjesta. Sisko hyppäsi seiskan ratikkaan, jonka jälkeen lähdin kävelemään Aleksanterinkatua takaisin yliopistolle. Siinä parhaassa katusoittopaikassa, jonka varmasti monet tietävät, soitti ulkomaalainen pariskunta viululla ja syntikalla. Cats-musikaalin Memory täytti pitkän kadunpätkän ja pysäytti minut. Tunnelma oli niin erityinen, että päätin kaivaa lompakkoa. Viimeisiä hiluja kaivellessani kappale vaihtui ja vuorossa oli Heinillä härkien kaukalon. Vapisevin käsin tiputin kolikot soittajille ja katsoin syntikkaa soittavan naisen tummiin silmiin, jotka sanoivat kiitos. Koska en pysty kuuntelemaan kyseistä kappaletta kuivin silmin, päätin itkeä tirauttaa siinä kadunkulmassa seistessäni. Käänsin vähän selkää ihmisvilinälle ja olin hetken omissa maailmoissani.

Kun pahin liikutus alkoi helpottaa, kuulin takaani pienen lapsen äänen, joka kysyi isältään, mitä nuo kaksi ihmistä oikein tekivät. Isä tietysti vastasi, että soittavat, ja kysyi lapseltaan, tahtoisiko tämä viedä soittajille vähän rahaa. Lapsi ei tahtonut, joten hetken ihmeteltyään he jatkoivat matkaa. Katsoin ympärilleni, Joka hetki kymmenet ihmiset ohittivat soittajat, mutta kaikki tuntuivat kävelevän oman kuplansa sisällä. Kovinkaan moni ei tuntunut edes katsovan soittajiin, saatika pysähtymään hetkeksi. Koko maailma tuntui vilistävän ohitse katse maassa tai kännykässä. Teki mieli huutaa: ”Ihmiset, herätys!”, mutta jätin väliin, sillä olisin tullut varmaan vain leimatuksi jonkun mystisen yhteisön käännytystyöläiseksi. Siispä ihmettelin taianomaista tunnelmaa, joka mielestäni oli vallannut kadun, ja toisaalta sitä, että kyseessä näytti olevan erittäin subjektiivinen kokemus.

Tämän tapahtuman hetkellä olin varmasti erityisen herkkänä pysähtymään. Tosin, viime aikoina olen löytänyt tällaisia taianomaisia hetkiä siellä sun täällä, jopa arjen kaaoksen keskellä, joten olisiko kyseessä sittenkin taito, jonka moni on hukannut? Itsekin olen hyvin tietoisesti pyrkinyt rakentamaan uutta tapaa aistia elämä. Unohtaa kiire, vaikka sitä todellisuudessa olisikin. Kiire on mielentila, mutta niin ovat myös vapaus ja rauha. Pysäyttää itsensä ja hengittää hetki, olla vaan ja elää isolla Eellä. Ottaa vastaan ja päästää irti. Ei se ole niin vakavaa, nauraa saa siis myös, vaikka itkettäisi. Ja itkeäkin saa, vaikka yksikseen keskellä Aleksia, jos siltä kerran tuntuu. Elämä on elämistä varten.

Lopuksi vielä seuraavat Laine Parsonin sanat:

ELÄMÄNTAITOA

Älä yritä ymmärtää kaikkea - se ei onnistu.
Älä vastusta tunteitasi - elä ne.
Älä pelkää tarttua asioihin - monen asian voi tehdä paremmaksi,
mutta älä ota harteillesi koko maailmaa.
Tulevaisuutta älä pelkää, vaan elä päivä kerrallaan.
Ei kannata surra menneitä, on vain muistettava oppia virheistään.
Yksinäisyydessäkin voi aina löytää jonkun, joka ymmärtää.
Pidä kiinni ystävyydestäsi, tulevaisuuden uskostasi ja unelmistasi.