Minä

Koska Beautiful body-haaste on tuonut blogilleni muutaman uuden lukijan, tahdon kertoa hieman lisää itsestäni. Suurin osa blogin lukijoista tuntee minut, mutta heillekin tässä voi olla jotain uutta. Luvassa on rehellistä tajunnanvirtaa, mikä ei ole ehkä tyypillistä blogilleni. Syy löytyy tästä tekstistä. J

Elämäni on ollut monella tavoin siunattua, mutta kuitenkin ehdin elää kymmenisen vuotta melkoisen onnettomana. Lukion jälkeen lähdin etsimään itseäni maailmalta, mutta löysinkin itseni sijasta miehen ja vähän myöhemmin itsestäni kolmen lapsen äidin. Vaan ei tarjonnut parisuhde, ei äitiyskään onnen täyttymystä yksistään.. Edelleen jotain tärkeää oli hukassa.

Tähänastisen elämäni suurimman opetuksen löysin maata järisyttävästä kriisistä, johon pari vuotta sitten ajauduin ja löysin vihdoin etsimäni polun. Ensin tuli meditaatio, mutta sitäkin onnistuin käyttämään pakokeinona. Tämä vuosi on ollut minulle raskasta, itseni kohtaamisen aikaa. Toisaalta elämä näyttäytyy kauniimpana kuin koskaan. Olen löytänyt kundaliinijoogan, joka on tarjonnut kosketuksen kehooni. Tuo kosketus on ollut kipeä, on ollut järkyttävää kokea fyysistä selittämätöntä kipua, joka tulee jostain tuntemattomasta lähteestä. Tuo kipu on ollut minussa jo kauan ja kätkenyt sisäänsä pelkoa, surua, vihaa.

Kivun kanssa eläminen saa usein minut haluamaan pakoon, ja lähdenkin pakoon tuon tuosta. Useimmiten löydän itseni pakenemasta suuruuden suosta, jonne tätä blogiakin kirjoittaessani joskus uppoan. Päädyn neuvomaan. Luulen olevani suuri, sillä tiedän olevani sitä. Kuvittelemani suuruus vain pulppuaa väärästä lähteestä, se saa virtansa egon pyrkimyksistä, jotka eivät kanna kauas, olen jo kokenut sen. Mutta jokainen kerta suuruuden suossa opettaa viisaammaksi. Jokainen kerta, kun löydän itseni ajattelemasta raukkaparkoja, jotka eivät vielä ymmärrä elämän salaisuuksia, ymmärrän itse olevani yksi heistä. Mutta minä opin.

Itsestäni kirjoittaminen on siksi vaikeaa, että olen totaalisen rakastunut omaan tarinaani. Minusta on hienoa kertoa, kuinka lähdin lukion jälkeen maailmalle, kuinka löysin itselleni puolison kuin kohtalon oikun kautta, kuinka sain lapset ja samalla olen opiskellut, kuinka joogaan ja meditoin, kuinka olen taitava kirjoittaja ja niin edelleen. Nyt kuulen jonkun jo ajattelevan, että voi tsiisus eikö se Satu osaa nauttia mistään, kun se tekee kaikesta ongelman. J

Ei sillä, etteikö näistä asioista saisi olla iloinen ja ylpeä, sitä olenkin. Minähän olen seurannut unelmiani, kuunnellut sydämeni ääntä, en ole jäänyt paikoilleni odottamaan, että asiat vain tapahtuisivat minulle. Mutta se tunne, joka sisälläni herää kun puhun itsestäni kertoo, että en vielä osaa arvostaa omaa elämääni sataprosenttisesti. Nimittäin kertoessani tarinani koen usein sisälläni tyhjyyttä. Koen, että en todellisuudessa ole tarinani arvoinen ja että se on liian suuri minulle. Se saa minut asettamaan itselleni odotuksia, joita en voi täyttää. Se saa minut odottamaan itsestäni jotain yli-inhimillistä, että tarinani tekisi minusta jotenkin suuremman kuin mitä olenkaan. Se saa minut pelkäämään. Jospa en oikeasti olekaan sitä, mitä se antaa minusta odottaa.

No, tarinat ovat aina valikoinnin tuotetta ja olen ehkä kiillottanut omani tämän päivän vaatimusten mukaisesti priimakuntoon kuin mikäkin siivousfriikki. Siis, osaan myydä itseni, mutta entäs sitten? Mitä sitten, kun olen saanut haluamani, olipa se sitten ihmissuhde tai työpaikka? Mitä minulle jää, jos en pääse pelkoni yli ja uskalla enää olla oma itseni paljastumisen pelossa? Nyt minulla ei ole muuta vastausta kuin tämä teksti. Tahdon blogissani kertoa, kuka todella olen, enkä vain rakentaa illuusiota yli-ihmisestä, joka näkee, kokee ja tekee ihan mitä vain (joskus siinä onnistunkin).

Ehkä joku päivä uskallan kantaa ylpeydellä elettyjä vuosia, mutta juuri nyt, näin on hyvä. Hyvää loppuviikkoa kaikille uusille ja vanhoille lukijoille! <3