Mies avaa hiljaa oven, etteivät lapset heräisi. Nainen
katsoo tulijaa, tuntemattomaksi käynyttä. Ei pysty katsomaan aivan suoraan
silmiin, jotka ovat niin ihmeellisen lasittuneet. Nainen ei tiedä, mitä sanoa.
Mies vain seisoo ovensuussa, hengissä sentään ja jaloillansakin pysyy.
- - Tulit sitten kotiin.
- - Tulin.
Nainen ei tiedä, mitä muuta sanoa. Pitäisi kai halata, mutta
välissä on jotakin, minkä voi tuntea väreilynä iholla. Mies vain seisoo
ovensuussa, ei oikein katso kohti muttei poiskaan. Sillä hetkellä nainen
päättää, että hän selviää. Hän selviää talosta, hän selviää karjasta, hän
selviää lapsista, hän selviää sammuneista tovereista olohuoneen lattialla.
Joskus hän tuntee vihaa. Vihaa sitä heikkoa vätystä kohtaan,
joka kehtasi jättää kaiken hänen harteilleen. Mutta silloin hän korjaa
ajatuksissaan, että mies se on uhri. Hänen täytyy vain jaksaa ymmärtää. Ja
selviytyä yksin, sillä jos hän murtuu, kaikki menee.
Menneisyys elää meissä.
Millä sen saisi purettua sieltä pois? Kauhea taakka, joka kulkee
mukana, jonka tahtoisi ensin unohtaa ja sitten vain nakata pois hartioita
painamasta. Mutta kun ei se niin vain sieltä tipahda… Tässä maassa on varmasti tapahtunut jonkinlainen joukkotraumatisoituminen. Tuntuu että tarvitaan kovaa ravistelua, että ymmärretään edes, mikä on normaalia. Ja mikä ei. Naisten kontrollintarve ja miesten vetäytyminen tuntuvat olevan niin yleisiä ilmiöitä, että ei edes ymmärretä jonkun olevan pielessä. En yleistä, että näin on kaikkien kohdalla, mutta silti kyse on massoista. Meille on muotoutunut kielteinen kierre kulttuuriin: miehiin ei luoteta ja naiset koettavat pärjätä sitten kahden edestä.
Omassa lapsuudenkodissani asiat eivät ole olleet aivan näin. Silti huomaan itsekin helposti lipsuvan tuon kulttuurisen mallin varaan: asettamalla itselleni kohtuuttomat vaatimukset osoitan samalla epäluottamusta puolisoa kohtaan.
Ei kai auta kuin vain jatkaa tätä harhailemista. Kyllä ne kuopat pikku hiljaa tulevat tutummiksi, ja ehkä jonakin päivänä osaa jopa väistää ne.
Tämä Jorge Bucayn (tiibetiläismunkki Rimpochen runosta mukailema) viisas runo sopii tähän loppuun mielestäni oivallisesti. Se on niin paljastava, että hymy nousee väkisinkin huulille.
Herään aamulla,
lähden kotoani.
Kadussa on kuoppa.
En huomaa sitä
ja putoan siihen.
Kun seuraavana päivänä
lähden kotoani,
unohdan, että kadussa on kuoppa
ja putoan siihen taas.
Kolmantena päivänä
lähden kotoani ja yritän muistaa,
että kadussa on kuoppa.
En kuitenkaan
muista sitä,
ja putoan kuoppaan.
Neljäntenä päivänä
lähden kotoani ja yritän pitää mielessäni,
että kadussa on kuoppa.
Muistan sen, mutta sitä miettiessäni
en tule huomanneeksi kaivoa: putoan kaivoon.
Viidentenä päivänä
lähden kotoani.
Muistan, että minun täytyy pitää mielessäni,
että kadussa on kuoppa
ja tie mutkittelee.
Näen kuopan ja mutkat,
mutta kun alan miettiä niitä,
putoan kuoppaan.
Kuudentena päivänä
lähden kotoani.
Muistan kadussa olevan kuopan.
Kävellessäni etsin sitä katseellani.
Näen sen
ja yritän hypätä sen yli,
mutta putoan siihen.
Seitsemäntenä päivänä
lähden kotoani.
Näen kuopan.
Otan vauhtia
ja hyppään.
Kenkieni kärjet hipaisevat toisen puolen reunaa,
mutta se ei riitä ja putoan kuoppaan.
Kahdeksantena päivänä
lähden kotoani,
näen kuopan,
otan vauhtia,
hyppään
ja pääsen toiselle puolelle!
Olen niin ylpeä onnistumisestani,
että alan hypellä ilosta...
ja kun hyppelen,
putoan taas kuoppaan.
Yhdeksäntenä päivänä
lähden kotoani,
näen kuopan,
otan vauhtia,
hyppään sen yli
ja jatkan matkaani.
Kymmenentenä päivänä,
siis tänään,
tajuan,
että on paljon kätevämpi
kulkea...
kadun toista puolta.
