Enkelin siivenisku

Oli kirpeä alkutalven aamu. Lapset olivat jääneet päiväkotiin itkuisina ja oma olo oli apea. Junaan astuessani näin nuorehkon miehen kasvot, jotka säteilivät. Hän ei varsinaisesti hymyillyt, mutta silmät tuikkivat aivan erityisellä tavalla ja hän näytti kadehdittavan tyyneltä lähestulkoon leijuessaan portaita pitkin junaan. Junanvaunussa hän istui sattumalta muutaman penkkirivin päässä siten, että näin jälleen hänen kasvonsa. Vaikka yritin keskittyä omiin asioihini tai vaikkapa vastapäisen naisen Metro-lehden otsikoihin, aina välillä oli vilkaistava. Mielessäni alkoivat liikkua erinäiset spekulaatiot henkilön tilanteesta ja siitä, mikä hänet teki näin silminnähden onnelliseksi ja minutkin hyvälle tuulelle vain katsoessani häntä.

Jossain vaiheessa sisälläni alkoi tuntua vahvasti siltä, että minun olisi kerrottava miehelle siitä, että hän oli muuttanut päiväni hyväksi näin yhtäkkiä. Hän teki selvästi jotain elämässään oikein, ja ansaitsisi tietää sen, mikäli ei ollut siitä perillä. Samassa sydämeni alkoi hakata rinnassa ja kaikenlaiset ajatukset normeista ja sosiaalisesta häpeästä valtasivat mielen. ”Enhän mä nyt voi! Miten nyt aamujunassa voi mennä juttelemaan jollekin ja kertoa, että ´hei, sait just mut tosi hyvälle tuulelle, kun vain katsoin sua!´Sehän sitä paitsi vaikuttaisi ihan pokaamiselta...” Toisaalta voimakas tunne siitä, että kaikesta huolimatta minun pitäisi mennä juttelemaan, oli edelleen läsnä, ja kävin melkoista taistelua sisälläni.

Juna pysähtyi pääteasemalle ja ihmiset purkautuivat junasta. Lupasin itselleni, että menen vetämään miestä hihasta, mikäli vielä näen hänet. Samassa hänen huppunsa vilahti ihmisjoukossa. Sydän pamppaillen kiihdytin askeleitani ja jäin kävelemään metrin päähän. Lopulta oli pakko ottaa ratkaiseva askel ja sanoa: ”Anteeksi, mutta...” Tästä lähti liikkeelle lyhyt kohtaaminen, jonka aikana kuulin, että miehen elämässä oli hiljattain tapahtunut suuri muutos, mutta hän ei ollut varma, oliko se parempaan suuntaan. Vakuutin, että minulle tämä tunne oli ainutkertainen, joten uskoin, että nimenomaan hyvää oli tapahtunut. Mies oli selvästi kiinnostunut kertomastani ja oli iloinen, että tulin juttelemaan. Oli vielä pakko teroittaa, että mistään iskuyrityksestä tässä ei ollut kyse, vaan halusin vain toivottaa hänelle hyvää jatkoa valitsemallaan polulla. Sitten tiemme erkanivat.

Tämä kohtaaminen oli minulle kummallinen kokemus. Tunsin toimivani jonkin täysin järjenvastaisen logiikan mukaisesti. Uskon, että tuona aamuna olin erityisen rohkea, ensinnäkin ottamaan ympäristöstä viestejä, toisekseen kuuntelemaan omaa sydäntäni ja vieläpä toimimaan sen mukaisesti. Otin täyden kontaktin siihen kummalliseen voimaan, hyvään ihmisyyteen, joka meissä kaikissa on. Kokemukseni rohkaisi olemaan entistä avoimempana ihmisten kohtaamisille. Sellainen koittikin muutaman viikon päästä.

Olin taas matkalla opiskelemaan, kun rautatieaseman kupeessa liikennevaloissa joku yhtäkkiä alkoi kysellä minulta englanniksi ympärillämme olevista rakennuksista. Olin vähän ihmeissäni, mutta sopersin takaisin: ”Juu, tuo on Fennia-kortteli... Niin, mitä se Fennia tarkoittaa? No, enpä oikein tiedä...” Keski-ikäinen kevyesti juopunut pietarilaismies esitteli itsensä tietokoneohjelmoija Leoniksi, ja tahtoi nähdä lisää nähtävyyksiä, mielellään minun seurassani. Hän ei selkeästi odottanut minun ottavan ehdotustaan tosissaan, mutta tuntui vilpittömästi vain kaipaavan hetkeksi seuraa. Totesinkin, että minulla oli kiire kouluhommiin, mutta muistaen edellisen kummallisen kohtaamiseni päätin ottaa tämänkin vastaan lahjana. Pyysin Leonia mukaan uutuutta hohtavaan opiskelijakirjastoomme. Hän oli oikein mielissään ja seurasi minua ihastelemaan upeaa arkkitehtuuria Kaisa-taloon. Vaikka hetkittäin tunsinkin itseni ihan hulluksi, raahata nyt kovaääninen venäläisturisti mukaansa kirjastoon, meillä oli hauskaa. Kiireinen aamu sai mukavan leppoisuusruiskeen, ja aikaakin meni vain vartti. Erkanimme toisistamme leveästi hymyillen, ja molemmilla oli tarina kerrottavanaan.

Nämä kohtaamiset ovat opettaneet olemaan avoinna, ei vain omille henkilökohtaisille aistimuksille, vaan myös uusille ihmisille. Joku, aivan tuntematonkin, saattaa tarvita minua. Toisaalta tahdon tarkentaa katsettani myös lähelle, ihmisiin, joiden kanssa olen jatkuvasti tekemisissä ja kuunnella heidänkin viestejään. Omassa elämässäni on liuta ihmisiä, jotka ovat jollain tavalla olleet tärkeitä. Joskus he vain hipaisevat omaa polkuani, jotkut taas kulkevat vierelläni kauemminkin. Joskus näiden ihmisten vaikutus on todella käänteentekevä, joskus he ovat vain rohkaisseet jatkamaan eteenpäin. Tämä saa miettimään kohtaamisia ja ihmissuhteita uudella innolla.

Kun minä käväisen jonkun elämässä, voi minulla olla merkitystä heidän elämässään. Voi toki olla, että he unohtivat minut saman tien, mutta se ei muuta arvoa, jonka itse saan itseni ylittämisestä. On niin helppoa ummistaa silmänsä ja sulkeutua omaan maailmaansa ihmisten keskellä. On helppoa valita tutut ja turvalliset paikat kanssakäymiselle ja silloinkin mennä omilla ehdoillaan tutuilla kaavoilla pelaten. Itseäni tällainen avautuminen kuitenkin inspiroi ja tekee uteliaaksi arjen keskellä. Aina ei voi tietenkään jaksaa etsiä uusia paikkoja itsensä ylittämiselle ja ihmisyyden jakamiselle, mutta kun sellainen tarjoutuu, ei ehkä kannata ainakaan taistella omaa sydäntään vastaan.

Kohtaamiset, kestivätpä ne sitten vain hetken tai vuosikausia, sisältävät usein erityisiä elementtejä. Voimme antaa toisillemme jotain. Voimme olla toisillemme enkeleitä. Omassa ulko-ovessamme on ollut muutostamme saakka kummallinen tahra. Sitä on vaikea huomata, mutta aina välillä ajattelen, että se pitäisi varmaan pestä pois. Siinä se silti edelleen koristaa oveamme, mutta syynä ei ole saamattomuus. Tahra tuo mieleeni nimittäin enkelin siivet. Jo puolitoista vuotta se on muistuttanut minua siitä, että meillä jokaisella on enkeleitä ympärillämme. Mikä tahansa ihmissuhde tai kohtaaminen voi jälkikäteen osoittautua ihmeellisen merkitykselliseksi.

Live as if you were to die tomorrow. Learn as if you were to live forever.

Mahatma Gandhi