Syystuulta purjeisiin

Ympärillä huojuu ja humisee syysmyrsky
Olen puu yksin metsän keskellä

Olen tulessa!

Tuuli repii lehteni
yksi kerrallaan paiskaa maahan
minusta piittaamatta.

Saanhan vielä uudet lehdet, saanhan?

Suojavaatteeni.

Syksy toi mukanaan muutoksen. Sillä, mikä se on, ei ole kauheasti väliä, kirjoitan siitä sitten myöhemmin. Nyt huvittaa enemmän kirjoittaa muutoksesta itsestään.

Muutos, olipa se sitten oman hallinnan piirissä tai täysin kontrolloimaton, on luopumisen ja vastaanottamisen tanssia. Kuinka päästää irti? Kuinka uskaltautua kurkistamaan, mitä uutta elämällä olisi tarjolla? Pyörteeseen hyppääminen epäilyttää. Pintaan nousevat epämiellyttävät tunteet ja ajatukset, jotka saavat helposti vakuuttumaan siitä, että vanhassa vara parempi. Parempi kiertää samaa vanhaa ympyrää, ainakin tietää jo, mitä siitä seuraa.

Mutta ei. Nyt seurassani on joku, nimittäin Rakkaus. Lempeys ja välittäminen itseäni kohtaan on kasvanut niin suureksi, että en voi enää kieltäytyä näkemästä näitäkin tapoja, joilla särjen sydämeni uudelleen ja uudelleen. Vanhoja toimintamalleja, jotka saavat minut unohtamaan itseni ja toimimaan pelonsekaisten reaktioiden kautta. Tahdon elää kokonaisena, en uskotellen itselleni, että minulle riittää 80-prosenttinen rakkaus ja rehellisyys itseäni kohtaan. Ei, tarvitsen täydet sata, kyetäkseni todella elämään sitä Elämää, jota olen tullut tänne elämään.

Mutta pelkään sitä, mitä uutta voisi olla edessä. Vanhasta on vaikea päästää irti, ellei tiedä, mitä on tulossa tilalle. Tämä taitaa olla ihmisyyteen kytkeytynyt kuvio, minkä osoittaa järkyttävässä mittakaavassa vaikkapa ilmastonmuutoksen hoitaminen. Emme uskalla myöntää, että vanha toimintatapamme vahingoittaa meitä. Tai jos myönnämme, käperrymme silti valheelliseen turvallisuudentunteeseen, kunnes elämä osoittaa meille vaikeamman tien. Asiat tulevat eteen väistämättä, halusimme tai emme.

Kysymys kuuluu, vastusteleeko puu syksyn tuloa? Kokeeko se menettävänsä jotain itsestään pudottaessaan lehtensä? Puu on silti olemassa ilman lehtiäänkin. Ovatko lehdet olemassa ilman puuta?

Pelkään lehtieni menetystä, pelkään identiteettini menetystä. Olen päästämässä irti jostain, mikä on niin syvällä kiinni minussa, että tuntuu kuin minua revittäisiin palasiksi. Jostain, mikä on ohjannut toimintaani niin pitkään kuin muistan. Mutta nyt, vihdoin, suostun näkemään tämän ”luonteenpiirteen” olevan vain opittu malli, selviytymiskeino. Minä olen olemassa ilman tätä. Ehkä syksy tekee tehtävänsä ja minä suostun luopumaan suojavaatteestani. Kehittelen sitten itselleni toimivamman tavan suojautua, ja tällä kertaa teen tietoista yhteistyötä Rakkauden kanssa. :)

Meidän on kohdattava kipu, jota olemme paenneet.
Meidän on itse asiassa opittava lepäämään siinä
ja annettava sen polttavan voiman muuntaa meidät.

       Charlotte Joko Beck