maanantai 20. tammikuuta 2014

Vihainen äiti

Tänä aamuna vein lapset päiväkotiin. Saimme mieheltäni kyydin, ja hän jatkoi töihin minun viedessäni lapset sisälle. Meillä on siis 2-vuotiaat kaksoset ja esikoinen pian viisivuotias. Kun sain kaksoset aamupalapöytään, toinen oksensi ruokalapulleen. Noniin, siispä kiitos hei, ja lapsille takaisin villahaalarit, toppavaatteet, hanskat, hatut ja kengät. Ulkona odotti 20-asteen pakkanen ja tuplarattaiden työntäminen lumessa.

Käveltyämme muutaman kymmenen metriä kahdeksastasadasta, esikoinen lakosi maahan ja sanoi, ettei pysty kävellä. Liian kylmä. Kyllä pystyt, ihan varmasti, koetin kannustaa. 
- Muistatko, miten saa matkan kulumaan paremmin? 
- Mä en laula mitään. 
No en laulanut minäkään, mutta huomasin, että jaloilleen kammennut lapsi otti taas maristen askeleita: -Tonne sillalle on vielä ihan tosi pitkä matka! 
- Joo, mutta ajattele nyt vaan yhtä askelta kerrallaan, mutisin ehkä enemmän itselleni neuvoksi. Mutta minun keskittyessäni niihin askeleisiin huomasin yhtäkkiä, että olimme kävelleet lähes kotiin saakka. Esikoinen oli keksinyt matkan aikana kymmenisen hauskaa juttua, joita voisi tapahtua, jos isin superliimaa joutuisi käsiin. Se voisi kuulemma pelastaa putoamasta sillankaiteelta, tai tehdä vessassakäymisestä hankalaa. Lopuksi hän vain totesi, kuinka hyvin matkan saa kulumaan jutellessa. Ja pikkuvelikään ei oksentanut matkan varrella.

Olen huomannut, että vanhemmuudessakin minulla on vaara lipsahtaa suoritusmentaliteettiin. Ajatella, että olen hyvä äiti, kun asiat menevät kuten tänä aamuna. Keskittyä siihen, miten minä milloinkin onnistun toimimaan lasten kanssa oikealla tavalla, tai sitten vaihtoehtoisesti vaikkapa sorrun menettämään hermoni. Tiedän kyllä, että tällä kokoonpanolla käämien palaminen päivittäin on enemmän kuin normaalia, mutta silti sisällä joku kerää pisteitä hyvistä suorituksista. Jollainhan sitä on mitattava, onko hyvä vai huono siinä mitä tekee?

Jokunen kuukausi sitten kirjoitin omista rajoista. Ja rajat auttavat nimenomaan tunnistamaan, koska on aika suuttua. Jos sen pisteen tunnistaa ajoissa, voi vielä valita, kuinka asiansa esittää. Jos tunnetta ei ota huomioon, se pääsee kasvamaan. Olen aina ollut kipakka tietyn kiehumispisteen ylitettyäni. Ensin voin mennä tasaista höyryä eteenpäin, ja sitten yhtäkkiä kone sanoo POKS. Olen tullut siihen lopputulokseen, että tuo reaktio johtuu pitkälti liiallisesta kiltteydestä. Kyvyttömyydestä tunnistaa ajoissa, koska oma raja tulee vastaan. Ja kun sitä lopulta suuttuu, osa vihasta kohdistuu omaan itseen ja siihen hallitsemattomaan reaktioon, johon on tahtomattaan ajautunut. Sitten onkin kahta vihaisempi.

Ehkä äitinäkin olen löytänyt nyt rajojani. Olen huomannut, että vihainenkin äiti on hyvä äiti. Äiti ei aina ole sellainen viilipytty, joka hän tahtoisi kuvitella olevansa. Lasten on hyvä tietää, että äidilläkin on tunteet ja hänen rajojaan on myös kunnioitettava. Uskallan nyt aikaisemmin näyttää, kun kuppi alkaa täyttyä. Silloin äidin suuttuminen ei tule lapsellekaan niin yllätyksenä.

Syyllisyyden kantaminen omasta reaktiosta on viimeinen niitti, sillä syyllisyys vain vahvistaa tunnetta omasta viallisuudesta. Ja jos annan itselleni huono äiti-leiman, suljen silmäni siltä, mitä todella tapahtui. Jos syyllisyyden kokemuksen ottaa huomioon, mutta ei antaudu sille, on tarjolla toinen vaihtoehto: vastuu. Joskus minun tahtomaton reaktioni satuttaa jotakuta, ja se on minun vastuullani. Silti parasta, mitä voin tehdä, on armahtaa itseni ja koettaa vain keskittyä asiaan seuraavalla kerralla. Jos omat vihan tunteet ja niiden osoittamisen sallii itselleen, tapahtuu oman kokemukseni mukaan jotakin kummallista. Sitä onkin vähemmän vihainen suuttuessaan! Ei tarvitse enää taistella itsensä kanssa, että onko minulla oikeutta tähän vai ei...

Meillä on ollut miehen kanssa tapana, että hän laittaa kaksoset nukkumaan. Minulla on ollut suuria vaikeuksia saada heidät rauhoittumaan, he vain riemastuvat, kun näkevät minut huoneensa ovella komentamassa nukkumaan. Siitä on alkanut pahimmillaan parin tunnin vääntö, jonka seurauksena kaikki lopen uupuneina nukahtavat. Sen sijaan olen taas huomannut, että kaksoset hiljenevät ihmeen tyytyväisinä sen jälkeen, kun mieheni on käynyt vähän karjumassa ovella. Aivan kuin he vain odottaisivat, että joku todella ilmoittaa, että NYT on aika käydä nukkumaan.

Tänään sitten mies oli väsyneenä jo sängyssä, kun kaksoset pomppivat sängyistään, rämpyttelivät valoja ja yllyttivät toisiaan leikkimään. Mies sanoi, että nyt vaan laitat ne nukkumaan. Hän halusi kuulla, että minä todella suutun heille. Sen verran ylpeyttä minussa on, että oli pakko vain mennä yrittämään. Yleensä suutun todella vasta sitten, kun lanka on palanut, ja tällainen itsensä suututtaminen tuntui hassulta. Sitten tajusin, että minunhan pitää vain nyt ilmoittaa, että pelleily loppui siihen. Piste. Siis laitan rajat, ei minun tarvitse huutaa ja riehua. Kävin muutaman kerran huoneessa, korotin ääntäni ja laitoin valot pois päältä joka kerta. Jouduin viemään toisen pojista muutaman kerran sänkyynsä päättäväisin ottein, toinen katsoi hämmentyneenä sängystään vihaista äitiä. Tämä äiti oli erilainen kuin se, joka tunnin yrittämisen jälkeen menettää hermonsa. Tämä äiti vain otti tilanteen haltuun, koska hän halusi päästä koneelle kirjoittelemaan omia juttujaan. J


perjantai 3. tammikuuta 2014

Lupa nauttia

Hui, tuli ensimmäinen kuukausi ilman yhtään kirjoitusta! Blogi on kuitenkin elossa, tekstit vain eivät jostain syystä ole päätyneet päästä koneelle saakka. Aloinkin tässä nyt sitten rustata jonkinlaista uudenvuoden kirjoitusta ja mietin, minkä aika nyt on. Jotakin olisi mukava heittää repusta pois ja jatkaa eteenpäin kevyemmin kantamuksin. 

Ehkä ajankohtaisin asia voisi liittyä nautintoon. Vaikka olenkin toivonut pystyväni nauttia elämästä, olen mielessäni väheksynyt kaikenlaista nautintohakuisuutta. Ehkä kyse on ollut osittain sen tiedostamisesta, että hedonistinen länsimainen kulttuuri ei ole tie onneen. Mutta samalla olen alkanut väheksyä nautintoja itsessään, mukavaa elämää. Se on tullut ilmi lähinnä suhteessani itseeni, mutta jos nyt rehellisiä ollaan, niin en ole osannut juurikaan arvostaa tuota piirrettä muissakaan ihmisissä. Se on tuntunut jotenkin niin turhalta ja ruumiilliselta. Olen kaivannut korkeampaa lentoa, omasta kehosta riippumattomia kokemuksia. Tässä matkalla olen oivaltanut, että sellaisia ei oikeastaan ole, vaan minä, ihminen, koen kaiken juuri kehoni kautta. Sitten tajusin, että sisälläni en ole oikeasti väheksynyt nautintoa. Todellisuudessa en ole kokenut ansaitsevani sitä.

Mitä nautinto lopulta on? Olen jatkanut vanhojen päiväkirjojen lukemista, ja teini-iässä uskalsin selvästi vielä heittäytyä sen valtaan. Elää koko tunneskaalalla, asua kehossani. Jossakin vaiheessa kirjoituksiin alkoi ilmestyä kyynisiä sävyjä, etenkin kun jokin nautinto paljastuikin vain ”hetken huumaksi”. Sitten koitti taas karu todellisuus, jossa oli selviydyttävä eteenpäin. Aloin ennakoida tulevia pettymyksiä.

Asia, johon kuitenkin uskalsin heittäytyä täysillä, olivat unelmat. Etsin suuria haaveitani, mikä on vienyt minut myös ihmeelliselle seikkailulle elämään tällaista elämää, jota nyt elän. Tällä hetkellä teen elämässäni juuri niitä asioita, joita todella tahdon tehdä. Silloin jaksaa tehdä niitä muitakin asioita paremmin. Mutta mitä tapahtui nautiskelulle? Häpesin edelleen sitä, että joskus on mukavaa tehdä jotakin ihan vain kivaa. Että aina ei olla joko raatamassa unelmien eteen tai sitten uhraamassa elämäänsä jonkun toisen eteen. Unelmiansakin voi elää todeksi suoritusmoodilla.

Viime aikoina olen pikku hiljaa liikkunut kohti kaikin puolin mukavampaa ja kivempaa elämää. Aina ei ole pakko olla parantamassa maailmaa. Ei se minun tekojeni varassa pyöri. Ei ainakaan yksin minun. En lähde analysoimaan, mikä asia johti toiseen, mutta jotenkin tässä on nyt päällekkäin monta prosessia. Ainakin lempeyttä ja sovinnontekoa suhteessa omaan kehoon ja ruumiillisuuteen. Lisäksi sen huomaamista ja hyväksymistä, että lopulta vain antamalla saa: täytyy uskaltaa antaa, jotta voi todella vastaanottaa jotakin. Ja myös kykyni nähdä kauneutta on kohentunut huomattavasti.

Kauneuden erottamistajuni on ajoittain ollut melko surkea, kuten jotkut läheisistäni myös tietävät. Ja tämä ei ole nyt itseni morkkaamista, vaan hymyssä suin voin todeta, että en vain kiinnittänyt paljoakaan huomiota asioiden esteettiseen puoleen. Kaikki alkoi muuttua, kun olin Mindfulness-kurssilla reilu kaksi vuotta sitten. Läsnäolon tila Etelä-Haagassa on todella viihtyisä paikka, ja kurssin päätteeksi tokaisin ohjaajalle juuri huomanneeni, että ympäristö vaikuttaa omaan olotilaan. Ohjaajan ilmeestä päättelin, että taisin juuri lausua ääneen jonkinlaisen itsestäänselvyyden. Hänen pokkansa ei kuitenkaan pettänyt, ja ehkä tuon asian ääneen toteaminen oli minulle tärkeä askel, sillä muistan sen edelleen.

Miten kauneuden kokeminen sitten liittyy nautintoon? Minulle itselleni todellinen nautinto on avannut ovensa juuri kauneuden kautta. Kun kuulen kauniin kappaleen, voin nauttia siitä miettimättä, onko se nyt liian poppia vaiko riittävän syvällistä ollakseen mieluinen. Kun aistin kauneuden kehollani, voin luottaa omaan makuuni melkein joka asiassa. Eettiset pohdinnatkin helpottuvat, ja monista arkisista asioista, kuten pukeutumisesta, tulee kuin leikkiä. Minulla on lupa heijastaa sisäistä valoani ulospäin kaikin hyvältä tuntuvin tavoin, ja kokea siitä iloa. Oikeastaan se on jopa jonkinlainen velvollisuus, mutta ehkä minun kannattaa vielä hieman välttää tuon sanan ottamista takaisin sanavarastooni...

Viimeisin löytämistäni nautinnoista on sisustaminen. Olen ennenkin löytänyt itsestäni pesänrakentajan, mutta silloin olen lähtenyt liikkeelle opiskellen. Etsinyt vinkkejä siitä, miten värit ja tyylit toimivat, koettanut löytää ”oikeaa tapaa” luoda kaunis ja viihtyisä koti. Nyt tuntuukin siltä, että tahdon olla luova ja päästää todellisen itseni valloilleen täällä kotona. Ihan sama mitä oppaat sanovat. Nyt onkin hyvä hetki roikkua iltaisin second hand-palstoilla etsimässä helmiä, kun on loma, aikaa ja energiaa. En ole koskaan tajunnut, että minullakin on näin hyviä ideoita. Tai jos olen, niin olen lytännyt sen kaiken ja todennut turhaksi ajan haaskuuksi.

Nyt kun löydän elämästäni yhä useammin syvää nautintoa ja iloa, aloin jo miettiä, kuinka monta nautinnon hetkeä olenkaan hukannut keskittyessäni kärsimykseen. Ja kuinka monta nautinnon hetkeä olen unohtanut muistellessani vain kärsimystäni. Sitten tajusin, että vain sillä on väliä, miten elän nyt. Jokaisena nyt-hetkenä.

Siispä, mitä haluaisin tältä uudelta vuodelta? Tahdon antaa itselleni oikeuden nauttia elämästä.


Tässä lopuksi vielä runo, jonka kirjoitin ennen kuin kaikki nämä ajatukset valtasivat pääni. Se melkeinpä tekee koko tämän pitkän tekstin turhaksi. Se kuuluisa pyhä yksinkertaisuus…


Loma

ja lupa nukkua pitkään aamulla

ja lupa keskittyä rakkaimpiin 

ja voin kaunistaa kodinkin kasvot!


Tiedän: nyt on meri tyyni ja asiat hyvin, sillä

tämä saa sytykkeen kauneudenkaipuusta. 

En etsi korvikeonnea, kuten joskus

vaan tahdon aitoja pilkahduksia

nautinnon lähteitä, leikkiä.


Joskus, kun huomaan taas roikkuvani nettikaupassa keskiyöllä

ajatellen

pakko löytää se täydellinen kangaskori!

hymyillen katkaisen kelan


ja muistutan, minä saan nauttia elämästä.




Valoisaa alkavaa vuotta kaikille!