Syystuulta purjeisiin

Ympärillä huojuu ja humisee syysmyrsky
Olen puu yksin metsän keskellä

Olen tulessa!

Tuuli repii lehteni
yksi kerrallaan paiskaa maahan
minusta piittaamatta.

Saanhan vielä uudet lehdet, saanhan?

Suojavaatteeni.

Syksy toi mukanaan muutoksen. Sillä, mikä se on, ei ole kauheasti väliä, kirjoitan siitä sitten myöhemmin. Nyt huvittaa enemmän kirjoittaa muutoksesta itsestään.

Muutos, olipa se sitten oman hallinnan piirissä tai täysin kontrolloimaton, on luopumisen ja vastaanottamisen tanssia. Kuinka päästää irti? Kuinka uskaltautua kurkistamaan, mitä uutta elämällä olisi tarjolla? Pyörteeseen hyppääminen epäilyttää. Pintaan nousevat epämiellyttävät tunteet ja ajatukset, jotka saavat helposti vakuuttumaan siitä, että vanhassa vara parempi. Parempi kiertää samaa vanhaa ympyrää, ainakin tietää jo, mitä siitä seuraa.

Mutta ei. Nyt seurassani on joku, nimittäin Rakkaus. Lempeys ja välittäminen itseäni kohtaan on kasvanut niin suureksi, että en voi enää kieltäytyä näkemästä näitäkin tapoja, joilla särjen sydämeni uudelleen ja uudelleen. Vanhoja toimintamalleja, jotka saavat minut unohtamaan itseni ja toimimaan pelonsekaisten reaktioiden kautta. Tahdon elää kokonaisena, en uskotellen itselleni, että minulle riittää 80-prosenttinen rakkaus ja rehellisyys itseäni kohtaan. Ei, tarvitsen täydet sata, kyetäkseni todella elämään sitä Elämää, jota olen tullut tänne elämään.

Mutta pelkään sitä, mitä uutta voisi olla edessä. Vanhasta on vaikea päästää irti, ellei tiedä, mitä on tulossa tilalle. Tämä taitaa olla ihmisyyteen kytkeytynyt kuvio, minkä osoittaa järkyttävässä mittakaavassa vaikkapa ilmastonmuutoksen hoitaminen. Emme uskalla myöntää, että vanha toimintatapamme vahingoittaa meitä. Tai jos myönnämme, käperrymme silti valheelliseen turvallisuudentunteeseen, kunnes elämä osoittaa meille vaikeamman tien. Asiat tulevat eteen väistämättä, halusimme tai emme.

Kysymys kuuluu, vastusteleeko puu syksyn tuloa? Kokeeko se menettävänsä jotain itsestään pudottaessaan lehtensä? Puu on silti olemassa ilman lehtiäänkin. Ovatko lehdet olemassa ilman puuta?

Pelkään lehtieni menetystä, pelkään identiteettini menetystä. Olen päästämässä irti jostain, mikä on niin syvällä kiinni minussa, että tuntuu kuin minua revittäisiin palasiksi. Jostain, mikä on ohjannut toimintaani niin pitkään kuin muistan. Mutta nyt, vihdoin, suostun näkemään tämän ”luonteenpiirteen” olevan vain opittu malli, selviytymiskeino. Minä olen olemassa ilman tätä. Ehkä syksy tekee tehtävänsä ja minä suostun luopumaan suojavaatteestani. Kehittelen sitten itselleni toimivamman tavan suojautua, ja tällä kertaa teen tietoista yhteistyötä Rakkauden kanssa. :)

Meidän on kohdattava kipu, jota olemme paenneet.
Meidän on itse asiassa opittava lepäämään siinä
ja annettava sen polttavan voiman muuntaa meidät.

       Charlotte Joko Beck

Kurkiaura

Voiko taivaassa uida
               jos se tulee näin alas

kietoutua sumuun
haistaa pilvet kasvoillaan

Kuun kylmä valo polttaa.

Yöllä luonto vielä
               huutaa elämää

sirkat laulavat sataa eri kieltä
sammaleella on pehmeänkostea turkki

Aamuaurinko tuo värisevän sudenkorennon

On aika päästää irti.

Peilin edessä

Arviot sinusta eivät perustu korkeuksiin, joihin olet kohonnut,

vaan syvyyteen, josta olet noussut ylös.

               - Frederick Douglass

Kirjoitin Hidasta elämää-sivustolle blogitekstin (linkki), jossa käsittelin täydellisyydentavoittelua (eli suomeksi pefektionismia). Itsehän kuulun niihin onnettomiin, jotka tiedostavat oman tilansa. Onnettomiin siksi, että peiliin katsominen ei ole kivaa. Perfektionistin mielestä kaiken pitää olla täydellistä, ja perfektionisti ei halua tietää olevansa perfektionisti. Sillä se ei ole täydellistä. 

Perfektionistin mielestä myös oman tekstin pitäisi olla täydellistä. Viimeisteltyä. Pilkulleen. Mutta hän ei myönnä sitä. Sillä hänhän vain pitää siitä, mitä tekee, ja haluaa tehdä sen kunnolla. Kun perfektionisti näkee oman tekstinsä julkaistuna, voi tapahtua vain kaksi asiaa: joko hän on tyytyväinen (vaikka käytti aikaa viisitoista kertaa pidempään kuin joidenkin mielestä olisi ollut tarpeellista) tai sitten hän vaipuu raivoisaan itsekritiikin mereen (sillä hän oli mennyt kirjoittamaan typerän inspiraation vallassa jotain, mikä ei lainkaan vastannut hänen ylitsepääsemättömän hienoa visiotaan).

Oletetaan, että jälkimmäinen vaihtoehto tapahtuu. Perfektionisti velloo muutaman päivän tyrskyissään. Jos hän on se onneton, joka tiedostaa samalla tilansa, hän kärsii vielä enemmän, sillä hänhän nimenomaan ei ole perfektionisti. Ei, vaikka tuli kirjoittaneeksi aiheesta ihmeen omakohtaisen tekstin. Ei, sillä perfektionismissa ei ole mitään täydellistä.

Mitä tapahtuu, kun sadat ihmiset tykkäävät perfektionistin epäonnistuneesta, täysin ohi aiheen menneestä viimeistelemättömästä tekeleestä, joka hänen mielestään kuuluisi mielummin oman tietokoneen kovalevylle salasanan taakse kuin karkulaiseksi maailman tuuliin? Perfektionisti tajuaa olevansa vain pieni perfektionisti. Joka tarvitsi vähän suuremman peilin eteensä uskaltaakseen todella nähdä omat kasvonsa.

Kiitos jokaiselle tekstini lukeneelle, kiitos jokaiselle tykkääjälle. Tämä kokemus oli minulle suurimpia opetuksia ikinä, niin kirjoittajana kuin yleisemminkin. Enkä enää edes välitä siitä, että sisäinen arvostelijani hiljeni hetkeksi. Olen vain kiitollinen, että sain kuljettaa eteenpäin viestin, joka ilmeisesti kosketti monia.

Sanotaan se vielä kerran: me kaikki olemme täydellisellä tavalla epätäydellisiä. <3

Hyvää viikkoa kaikille lukijoilleni!