Mitä ansaitsen?

Viime aikoina on tullut mietityksi paljon omia rajoja, ja siihen liittyi myös aikaisempi kirjoitukseni muutoksesta. 

Olen kai aina ollut todella kiltti ja miellyttämisenhaluinen. Miellyttämisen kohde on vaihdellut, mutta kaava pysynyt aivan samana. Hankalinta tässä on ehkä se, että kun kumartaa yhdelle, pyllistää toiselle. Niinpä pahimmillaan olen kokenut sirpaloitumista, kun miellyttämisen kohteet ovat olleet ristiriidassa keskenään.

En tiedä, miksi tämän myöntäminen vähän hävettää minua. Olisi niin ihanaa olla päättäväinen ja jämpti. Sellainen ihminen, jolla on näkemystä ja joka ei välitä muiden mielipiteistä. Mutta kun olen lähtenyt tälle rehellisyyden tielle, niin tämäkin asia on vain kohdattava ja todettava, että tätä minä olen ollut, ja olen kyllä edelleen. Mutta toisaalta en tiedä, olenko sitä aina, millä ei ole kyllä edes väliä. Tämä luonteenpiirteekseni nimittämä tapa käyttäytyä ei nimittäin lopulta ole minä. Se on vain kaava.

En voi kuitenkaan lähteä kieltämään itseltäni tätä ominaisuutta. En siis voi (teennäisen päättäväisesti) sanoa itselleni, että höpö höpö Satu, pelkkä oppimisen tulos ja typerä muinaisjäänne tuo kiltti tyttö-juttu. Ei, en voi vain lopettaa tätä, yritetty on. Siispä yritän kuunnella itseäni, kun yritän vimmatusti miellyttää:

Mitä minä nyt pelkään? (Hylätyksi tulemista.) Mitä tapahtuu, jos tulen hylätyksi? (Jään ihan yksin, vaille rakkautta.) Hmm… voisiko tämä ratketa siten, että jos vain opin antamaan itselleni rakkautta, en jäisi yksin vaikka pahimmat kauhuskenaariot toteutuisivatkin? Tarvitsisiko minun silloin pelätä? Voisinko silloin helpommin uskaltautua myös muiden rakastamaksi, tällaisena kuin olen? Ihminen kuitenkin lopulta tarvitsee ihmistä…

Tässä tulevat ne omat rajat myös kyseeseen. Olen jo monissa tilanteissa kyennyt melkoiseen lempeyteen ja rakkaudelliseen asenteeseen itseäni kohtaan. Tuolloin olen tullut huomanneeksi, kuinka joskus annan kohdella itseäni miten sattuu. Etenkin menneisyydestä löytyy tällaisia ihmisiä, nykyiset ihmissuhteeni ovat onneksi paremmalla pohjalla. Mutta aina löytyy joku, joka kävelee varpailleni, ja silloin minä tahdon kyetä toimimaan, reagoimaan. Kirjoitin itselleni tällaiset sanat  jokunen viikko sitten, kun olin asian ytimessä:

”Mä tiedän, mitä mä ansaitsen. Ansaitsen ehdotonta rakkautta ja hyväksyntää. Ansaitsen ymmärrystä ja myötätuntoa, aivan kuten jokainen ihminen.  Ansaitsen tulla kohdatuksi: nähdyksi ja kuulluksi. Ansaitsen hellyyttä ja kosketusta. Ansaitsen tulla arvostetuksi kokonaisena ihmisenä. Minuna. Sellaisena kuin olin ennen, tällaisena kuin olen nyt ja sellaisena kuin olen tulevaisuudessa.”

Ette arvaa, miten paljon noissa sanoissa on minulle nyt voimaa. Kun ne tulivat, ne tulivat suoraan sydämestä. Olen pyrkinyt jakamaan itsestäni muille, mutta unohtanut omat tarpeeni ja sen, mitä minäkin todella ansaitsen. Aina ei voi saada osakseen ymmärrystä, mutta aina voi vetää rajat sille, mitä ottaa vastaan. Ja rajat sille, mitä itsestään voi antaa.

Vaikka joutuisi joskus pyllistämään.

"Missä on se itsepäinen pikkutyttö, joka istui Messuhallissa Bolshoi-baletin vierailua katsomassa vihreä lippalakki päässään ja jolle sanottiin, ettei kukaan katso balettiesitystä laikki päässä?
Ja joka vastasi rauhallisesti:

- Yks istuu vaan."              (Pirkko Saisio, Pienin yhteinen jaettava)