torstai 28. helmikuuta 2013

Pienuuden suuruus ja suuruuden pienuus


Olen vuodenvaihteen jälkeen nostanut blogiini paljon omaan itseeni liittyvää pohdiskelua. Taisin silloin tammikuussa jo uumoillakin, että tällainen vaihe olisi edessä. Nyt takana on viikonloppu itsetuntemuskurssilla, joka oli kyllä melkoinen peiliin katsomisen hetki. Olen kovasti pyrkinyt opettelemaan olemaan läsnä tässä hetkessä, mutta siihen sisältyy koukeroita, jotka eivät ainakaan omalla kohdallani aukene pelkällä yksinpuurtamisella. On vaikea kohdata, jos ei uskalla tulla kohdatuksi.

Itselleni läsnä oleminen ei ole useinkaan ollut vaikeaa meditoidessa tai itsekseni haahuillessani. Tuo on ollut hyvä alku, mutta nyt alkaa valjeta, miksi muuten ihmissuhteissa kohtaaminen on ollut vaivalloista. Takana on vyyhti, johon on sotkeutunut suorittamista, perfektionismia ja epävarmuutta. Tuo kaikki johtaa yhden tunteen äärelle: pelkoon.

Tulin viikonloppuna kohdatuksi, ja noina hetkinä onneksi ymmärsin päästää irti kontrollista ja kohdata pelkoni. Rauhallinen ja rakkaudentäyteinen ympäristö antoi tilaa tunteille ja niiden hyväksymiselle. Huomasin myös luoneeni uudenlaisen pakopaikan ”tiedostamisesta”: kun on vähän kurja olo, olen pakottanut itseni huomaamaan kaiken kauneuden ympärilläni ja välttänyt tällä tavalla itseni kohtaamisen ja tunteiden hyväksymisen.

Viikonlopun jäljiltä on ollut helpompaa tunnistaa arjessa ne tilanteet, joissa pelkään paljastaa todelliset tunteeni. Olen tunnistanut ja tunnustanut monta hetkeä, joissa suoritan tilannetta enkä elä sitä. Epäonnistumisen pelko saa yhä hienovaraisempia muotoja, kun olen oppinut tunnistamaan selkeimmät niistä. Luulen, että minun tulee jatkaa tätä salapoliisin työtä, kunnes lopulta pelko tulee riittävän kohdatuksi ja sen voima heikkenee.

Kohtaamisen voima tuli esille myös siinä, että erilaisten kuorten alta löytyy hyvin samankaltaista ihmisyyttä ja haavoittuvuutta. Itselleni on ollut vaikeaa ymmärtää, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Tunnustus tämäkin. Sisälläni olen usein arvottanut ihmisiä joko ylä- tai alapuolelleni. Tämä on ollut niin tiedostamatonta, että vasta viimeaikoina saavuttamani tietoisuuden tila on auttanut löytämään tämän sisäisen puheen. On helppo piiloutua tasa-arvon ihanteen taakse ja silti sisällään olla kokematta sitä. ”Niin, kyllähän kaikki ovat samanarvoisia, kunhan itseä ei tarvitse lukea mukaan. Ja tuokin tuossa, jos vain vähän muuttaisi tapojaan niin juu, samalla viivalla oltaisiin.” Ja niin edespäin…

Tämänaamuinen junamatka pisti nämä asiat mukavasti pakettiin, kunhan olin ensin suostunut tulemaan esiin kuplastani. (Kyllähän te kaikki tiedätte sen julkisiin paikkoihin liittyvän säännön, jonka mukaan jokainen rakentaa sanomalehdellä tai kännykällä itselleen pienen tilan, johon toinen ihminen saa astua vain luvanvaraisesti?) Minä rikoin omani ja uskalsin vähän katsella ympärilleni. Ei, tällä kertaa en mennyt koputtelemaan muiden ovia, vaan katselin rauhassa. Päätin, että aion oppia jotain tuosta hetkestä, ja annoin tarkkaavaisuudelle tilaa.

Kuuntelin ajatuksiani, jotka harhautuivat heti arvottamaan ja arvioimaan. Yhtäkkiä se tuli. Minä, suuri viisas ihminenkö tässä istun keskellä rahvasta nautiskellen ajatuksistani, jotka kyllä tietävät, mikä kenenkin paikka on? Yhtäkkiä olimme kaikki samanarvoisia. Erilaisine kuorinemme, sisällä kaikki jakoivat jotain: ihmisyyden. Toiset olivat saavuttaneet enemmän statusta ja mammonaa, toiset jotain muuta. Mutta kaiken saavuttamisen ja saavuttamattomuuden alla on jotain muuta.

Täytyy kasvaa pieneksi, että voi kasvaa suureksi.


2 kommenttia:

  1. Moi Satu.

    Päätin, kun itsetuntemuskurssilla tapasimme, että tulisin tänne blogiisi kirjoittamaan kuulumisia sitten, kun taas tuntuu että elämälläni on selvempi suunta. Päätin kirjoittaa terveiseni tähän poustiin, jonka olit kirjoittanut juuri kurssin jälkeen.

    Aloitin työt viime viikolla. Nyt on puolitoista viikkoa takanapäin, ensimmäinen oma auto rekisteröity ja yhtäkkiä taas identiteetti. Sain töitä saman roolin puitteissa jossa olin aikaisemmin, paitsi uudessa firmassa. Rakennan nytkin wikiä/intraa/dokumentointialustaa ja pääsen käyttämään kaikkia taitojani työssäni. Olen niin onnekas.

    Se ahdistus jota helmikuussa podin hellitti pian, ja olin melko tyytyväinen kevään ja kesän vaikka työnhaku masensi. Tuntui, ettei yhtään hyvää paikkaa tule vastaan. Sitten tuli heinäkuu ja niitä tulikin kaksi. Toisen hyväksyin, ja tässä nyt ollaan.

    Asioilla on tapana järjestyä, ja niin tämäkin asia järjestyi. Otin kuitenkin opikseni kurssista ja varmistan että teen töitä oikeasta syystä. En täyttääkseni jotain tunteellista tyhjiötä, vaan toteuttaakseni itseäni. Kehittääkseni itseäni. Rakentaakseni itselleni yhteyksiä - yhteisöjä. Jos pystyn tekemään töitä kiitollisuudesta käsin, pystyn toivon mukaan kylvämään kiitollisuutta muuallekin. Olen kiitollinen tästä elämästä ja tästä työstä.

    En varmaan jatka IT-alalla ikuisesti. Jo näiden kuukausien aikana majiksessa tuntuu että jokin on liikahtanut. Paluu IT-maailmaan ei ollut ihan niin helppoa ja sujuvaa, vaan sydän oli siirtynyt eri paikkaan. Ehkä elämän painopisteet muuttuvat pikkuhiljaa ja meidän täytyy vain olla herkkiä sille, jotta voimme muuttaa olosuhteitamme silloin kun sydän niin kutsuu. Mikään päätös ei ole lopullinen, eikä meidän kannata elämän valintoihin siten suhtautua. Silloin valinnat eivät pelota niin paljon.

    Teen tätä hommaa muutaman kuukauden tai vuoden vielä, kunnes tuntuu että sydän kutsuu enemmän muuhun kuin tähän. Mutta tämä työ ei määritä minua kokonaan. Eikä edes valtaosin.

    Juttelin erään tutun kanssa hiljan, joka kysyi minulta: "Olisiko aika arvostaa tekemistä vähemmän, ja olemista enemmän? Ihmiset pitävät niin tärkeänä sitä mitä tehdään... Mutta eikö se ole huiman tärkeää minkälainen ihminen on (muita kohtaan; muiden edessä)?"

    Jäin miettimään tätä. Kyllähän se on vähintään yhtä tärkeää. Ehkä minun tulisi arvostaa sitä minkälainen olen, eikä vain sitä mitä minä teen. Olemuksella voi auttaa muita, parantaa muita, mahdollistaa muiden tekemisen. Tekemättä juuri mitään. Pelkästään olemalla myötätuntoinen, huomaavainen, kunnioittava, hellä, empaattinen, ystävällinen, ymmärtäväinen, rakastava.

    Olen myös oivaltanut kurssin jälkeen, ettei minun tarvitse koskaan päästä yli ahdistuksestani isääni kohtaan. Ehkä ihminen on luonteeltaan sellainen ettei hän koskaan voi olla täysin ehjä. Kaikilla on kipuja, vajavaisuuksia, masennusta tai ahdistusta. Se on osa elämää. Kaikkea ei voi korjata vaikka opiskelisi ja meditoisi ja kävisi kursseilla ja rakastaisi itsensä puhki. Niin kuin Danielkin kirjoittaa jokaisessa ystäväkirjeessä: "Usko minua. Tärkeintä ei ole onnellisuus vaan uskallus ja mahdollisuus olla tosi." (Martin Buber)

    Elämä on ihan hyvä näin, vaikken koskaan tule olemaan "valmis".

    Toivon sinulle kaikkea hyvää. Ehkä tapaamme jälleen, majiksessa tai muuten. :)

    T: Jonas

    VastaaPoista
  2. Moi Jonas ja kiitos kuulumisistasi!

    Kaipa se on jokaisen sydämellä oma "urasuunnitelmansa", joka joskus poikkeaa paljonkin siitä, mitä itse odotamme elämältä. Itse näen sen sellaisena tasapainotteluna, että joskus täytyy toki miettiä järjellä asioita, mutta loppupeleissä sydän on aika painava siinä vaakakupissa ja sitä ei saisi ainakaan täysin jättää huomiotta. Muuten vain kaduttaa jälkikäteen. :)

    Sanasi "Kaikkea ei voi korjata, vaikka opiskelisi ja meditoisi ja kävisi kursseilla ja rakastaisi itsensä puhki." todella kolahti! Jos itse tuon viestin sisäistän, niin saan kyllä heittää melkoisen taakan selästäni. Ja nuo Buberin sanat tulevat myös koko ajan todemmiksi minulle. ja oma kokemus onkin, että se onnellisuuskin tulee sieltä "totena olemisen" perästä, kuten tämän blogin etenemisestäkin voi päätellä. :)

    Kaikkea hyvää sinullekin!

    VastaaPoista