While we try to teach our children all about life, our children teach us what life is all about. –Angela Schwindt
Olimme poikieni kanssa matkalla päiväkotiin. Esikoisen aamu oli alkanut kankeasti, eikä kylmä talvinen viima tehnyt oloa helpommaksi. Yritin piristää häntä kiinnittämällä huomion lintujen keväiseen lauluun. ”Kuuntele, miten kauniisti linnut laulavat.” ”Enkä kuuntele, mä tykkään vaan linnun kakasta.”
Tuolla hetkellä ohitin lausahduksen huvittuneena ajatellen, että se vain kertoo neljävuotiaalle oleellisesta aihepiiristä. Myöhemmin tapahtuman palatessa mieleeni oivalsin siihen liittyvän syvemmän viisauden. Lapsi elää hetkessä. Joskus elämä on kakkaa. Ei se asioita kaunistelemalla muutu lauluksi. Eikä tämä tarkoita ettei sieltä kaiken kurjuuden keskeltä voisi löytyä jotain positiivista ja huumoriakin. Kunhan ei käännä selkäänsä todellisuudelle.
Toinen samankaltainen tilanne tuli kauniina kevätpäivänä matkalla joogatunnille. Nautin auringonpaisteesta ja lämmöstä kasvoillani. Kaikki näytti täydelliseltä ja kauniilta, vesipisaroiksi sulava lumi kimmelsi valossa. Yhtäkkiä nenääni tunkeutui vahva viemärinhaju ja samalla kokemukseni muuttui rosoisemmaksi. Silloin alkoi naurattaa.
Elämme yhteiskunnassa, jossa on siistiä. Fyysinen saaste ja haju raivataan aistien ulottumattomiin ja henkinenkin kipu pyritään selättämään tai ainakin asettamaan se huomaamattomaan paikkaan. Voimme todella haaveilla elämästä, johon ei kuulu mitään nurjaa eikä kurjaa. Tämä kissa-hiirileikki on kuitenkin päättymätöntä, sillä elämän perusluonteeseen kuuluvat keljut tuntemukset ja tunteet, aivan kuten ne pahat hajutkin. Voimme yrittää unohtaa sontakasat, mutta tässä ne ovat silti, elämässä.
Se, joka uskaltaa aistia ja tuntea elämän sellaisenaan, joka antaa sen virrata lävitseen ja koskettaa kipeästikin, saa lahjan. Kokeile itse.
