Pienuuden suuruus ja suuruuden pienuus

Olen vuodenvaihteen jälkeen nostanut blogiini paljon omaan itseeni liittyvää pohdiskelua. Taisin silloin tammikuussa jo uumoillakin, että tällainen vaihe olisi edessä. Nyt takana on viikonloppu itsetuntemuskurssilla, joka oli kyllä melkoinen peiliin katsomisen hetki. Olen kovasti pyrkinyt opettelemaan olemaan läsnä tässä hetkessä, mutta siihen sisältyy koukeroita, jotka eivät ainakaan omalla kohdallani aukene pelkällä yksinpuurtamisella. On vaikea kohdata, jos ei uskalla tulla kohdatuksi.

Itselleni läsnä oleminen ei ole useinkaan ollut vaikeaa meditoidessa tai itsekseni haahuillessani. Tuo on ollut hyvä alku, mutta nyt alkaa valjeta, miksi muuten ihmissuhteissa kohtaaminen on ollut vaivalloista. Takana on vyyhti, johon on sotkeutunut suorittamista, perfektionismia ja epävarmuutta. Tuo kaikki johtaa yhden tunteen äärelle: pelkoon.

Tulin viikonloppuna kohdatuksi, ja noina hetkinä onneksi ymmärsin päästää irti kontrollista ja kohdata pelkoni. Rauhallinen ja rakkaudentäyteinen ympäristö antoi tilaa tunteille ja niiden hyväksymiselle. Huomasin myös luoneeni uudenlaisen pakopaikan ”tiedostamisesta”: kun on vähän kurja olo, olen pakottanut itseni huomaamaan kaiken kauneuden ympärilläni ja välttänyt tällä tavalla itseni kohtaamisen ja tunteiden hyväksymisen.

Viikonlopun jäljiltä on ollut helpompaa tunnistaa arjessa ne tilanteet, joissa pelkään paljastaa todelliset tunteeni. Olen tunnistanut ja tunnustanut monta hetkeä, joissa suoritan tilannetta enkä elä sitä. Epäonnistumisen pelko saa yhä hienovaraisempia muotoja, kun olen oppinut tunnistamaan selkeimmät niistä. Luulen, että minun tulee jatkaa tätä salapoliisin työtä, kunnes lopulta pelko tulee riittävän kohdatuksi ja sen voima heikkenee.

Kohtaamisen voima tuli esille myös siinä, että erilaisten kuorten alta löytyy hyvin samankaltaista ihmisyyttä ja haavoittuvuutta. Itselleni on ollut vaikeaa ymmärtää, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Tunnustus tämäkin. Sisälläni olen usein arvottanut ihmisiä joko ylä- tai alapuolelleni. Tämä on ollut niin tiedostamatonta, että vasta viimeaikoina saavuttamani tietoisuuden tila on auttanut löytämään tämän sisäisen puheen. On helppo piiloutua tasa-arvon ihanteen taakse ja silti sisällään olla kokematta sitä. ”Niin, kyllähän kaikki ovat samanarvoisia, kunhan itseä ei tarvitse lukea mukaan. Ja tuokin tuossa, jos vain vähän muuttaisi tapojaan niin juu, samalla viivalla oltaisiin.” Ja niin edespäin…

Tämänaamuinen junamatka pisti nämä asiat mukavasti pakettiin, kunhan olin ensin suostunut tulemaan esiin kuplastani. (Kyllähän te kaikki tiedätte sen julkisiin paikkoihin liittyvän säännön, jonka mukaan jokainen rakentaa sanomalehdellä tai kännykällä itselleen pienen tilan, johon toinen ihminen saa astua vain luvanvaraisesti?) Minä rikoin omani ja uskalsin vähän katsella ympärilleni. Ei, tällä kertaa en mennyt koputtelemaan muiden ovia, vaan katselin rauhassa. Päätin, että aion oppia jotain tuosta hetkestä, ja annoin tarkkaavaisuudelle tilaa.

Kuuntelin ajatuksiani, jotka harhautuivat heti arvottamaan ja arvioimaan. Yhtäkkiä se tuli. Minä, suuri viisas ihminenkö tässä istun keskellä rahvasta nautiskellen ajatuksistani, jotka kyllä tietävät, mikä kenenkin paikka on? Yhtäkkiä olimme kaikki samanarvoisia. Erilaisine kuorinemme, sisällä kaikki jakoivat jotain: ihmisyyden. Toiset olivat saavuttaneet enemmän statusta ja mammonaa, toiset jotain muuta. Mutta kaiken saavuttamisen ja saavuttamattomuuden alla on jotain muuta.

Täytyy kasvaa pieneksi, että voi kasvaa suureksi.

Raunioilla.

Viime aikoina kärsimys on ollut vahvasti läsnä elämässä, vaikkei se viime kirjoituksesta paistanutkaan läpi. Ympärille mahtuu kaikenlaisia katastrofeja, joiden edessä ei voi kuin hiljentyä, kun on ensin repinyt hiuksia päästään kysyessään: miksi?. Omatkin menneisyyden haamut ovat heräilleet ja tulleet taas kerran tervehtimään.

Kaikenlainen tuska  herättää meissä voimakasta vastustusta, sillä kukapa kivusta pitäisi? Halu päästä siitä eroon on kulttuurissamme erityisen voimakas. Kivun vältteleminen ei sinänsä ole huono asia, mutta se myös väistämättä kuuluu elämään. Silloin on hyötyä, jos sen osaa kohdata, kun muutakaan vaihtoehtoa ei lopulta ole.

Kärsiminen on kai jonkinlainen taito. Asettua aloilleen ja ottaa vastaan tuskan aallot kerta toisensa jälkeen tietämättä, kuinka monta on vielä tulossa. Vaatii rohkeutta hyväksyä tilanne ja todeta, että tässä olen, tule suru, tule pelko ja kaikki kipu. Nekin ovat lopulta vain tunteita, jotka kyllä asettuvat sisällesi asumaan, elleivät ne saa lupaa ilmentyä.

Kärsimykselle antautumisessa on jotain pyhää. Se on kuin nöyrtymistä suuren opettajan edessä.

Rakkaus on.

Kaipaus ja menetys ovat kaunein laulu:

Kaipaat vain sitä, minkä menetit,

ja minkä kaipaamatta menetit,

sitä et rakastanut.

Runo syntyi ikään kuin itsekseen, kuten harvat kirjoittamani runot yleensä syntyvät. Runon kirjoittamiseen tarvitsen erityistä inspiraatiota, ja yleensä tuloksena on jotain, mitä en olisi osannut ajatella ulos. Vähän niin kuin taidemaalarikaan ei varmasti osaisi selittää maalaustaan ennen kuin se on syntynyt.

Kirjoitin runon 18-vuotiaana, kun olin totaalisesti hukassa itseni kanssa, ja se jotenkin lohdutti. Tunsin, että olin kadottanut jotakin tärkeää  jo kauan sitten, mutta tuo jokin vain lipui kauemmaksi ja kauemmaksi. Minulla oli kova ikävä sitä ”jotain”. Jouduin vielä tuotakin kauemmas itsestäni, kunnes lähdin pitkälle kotimatkalle. Viime aikoina tämä runo on pyörinyt mielessäni ja sen merkitys alkaa saada uutta ulottuvuutta: tunnen, miltä tuntuu rakastaa. 

Syvältä sydämen pohjasta, vain rakastaa. Tämän hävitin, oman itseni. Ja löysin sen uudelleen. Voi miten kiitollinen olo.

Ps. Pakko laittaa tähän tällainen vanha matkakuva, kuvaa tätä oloa jotenkin osuvasti. :)