sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Takaisin tien päälle


Aloitin kundaliinijoogan tällä viikolla. Kyseessä on monipuolinen joogan muoto, jossa on fyysisten harjoitteiden ja erilaisten hengitystekniikoiden lisäksi läsnä muitakin elementtejä, kuten mm. mantrat ja meditaatio. En tiedä, miksi juuri kundaliini kaikista joogan muodoista kiinnitti huomioni. Ehkä se, että sitä kutsutaan tietoisuuden joogaksi herätti minussa vahvoja tunteita, sillä juurikin tietoisuus ja tiedostaminen ovat olleet itselleni avaimia uuteen ihmeelliseen maailmaan.

Ensimmäinen kerta oli fyysisesti ja henkisesti kivulias. Oli aikamoinen herätys tiedostaa, kuinka huonosti olen kohdellut ruumistani. Olen ajatellut sen riittävän, että selviän arkielämästä ja ettei keho oireile kivulla. Tajusin kuitenkin olevani jumissa kuin rautakanki ja kaikki tuntui haraavan vastaan, kun yritin asettua asentoihin, joiden pitäisi olla niitä ”hyviä”. Kankeus ja heikko lihasvoima eivät olleet ainoita ongelmia, vaan tuntui, että yhteys mielen ja ruumiin välillä ei oikein toiminut.

Onneksi olen meditoinut jo pidemmän aikaa, ja kehittänyt sillä saralla hyväksyvää ja myötätuntoista suhtautumista itseeni. Tunnilla pidettiin myös silmät kiinni, mikä auttoi pääsemään keskittyneeseen tilaan. Tavallaan tuo tila muistutti meditaatiota, sillä aina välillä mieleen nousi esimerkiksi halu vilkuilla ympärilleen, mutta tuosta ajatuksesta oli helppo päästää irti. Kaiken näköiset pelot nousivat kovasti pintaan, ja oli yllättävää huomata, että kaikki samat lukot ja pelot olivat edelleen olemassa fyysisellä puolella, vaikka esimerkiksi sosiaalisessa elämässä niistä on jo päässyt yli. Keholla on oma muisti, ja tällä alueella en olekaan vielä paljoa seikkaillut. Keho ja mieli ovat yhtä, mutta molempia täytyy näköjään vahvistaa halutessan kehittää itseään.

Tunnin jälkeen olin päästäni pyörällä, niin paljon oli herännyt tunteita ja ajatuksia. Sekä vastustus että innostus olivat kasvaneet, ja tiedän, ettei tämä tule olemaan helppoa. Eräs kummallinen asia, jonka muutamana päivänä joogan jälkeen huomasin, oli että olin jotenkin valmiimpana ottamaan kehoni viestejä vastaan. Heti tunnin jälkeen, matkalla hakemaan poikia päiväkodista sain ihmeellisen signaalin jaloistani. Ne tunsivat yhtäkkiä vahvasti, miltä käveleminen oikeastaan tuntui. Kävelymeditaatiota siis, mutta sitä ei edeltänyt tietoinen päätös, että nytpä keskityn kävelemiseen. Jalat ikään kuin keskeyttivät ajatukseni ja muistuttivat siitä, mitä oikeastaan oli meneillään. Minut tuntevat tietävät, kuinka hankalaa sitä virtaa on keskeyttää...

Olen viime päivinä lueskellut Tommy Hellstenin kirjaa Pysähdy – olet jo perillä. Hän kirjoittaa eräässä luvussa vuorista ja markkinahumusta ja siitä, kuinka vuoret ovat ihmiselle pysähtymisen ja hiljaisuuden paikka. Itse rakastan markkinoiden vilskettä, ja omat markkinani ovat käynnissä ajattelussani sekä sosiaalisessa elämässä. Koko ajan on rattaat pyörimässä, innostun ja janoan elämää. Tässä menossa ja meiningissä huomaan hukkaavani kuitenkin helposti yhteyden omaan itseeni. Nyt olen taas löytänyt vuoreni, jolle kiipeäminen on kivuliasta, mutta se tarjoaa keinon pysähtyä. Lähtemällä pois mukavuusalueelta voi kohdata taas itsensä ja vahvistaa sydämen ääntä.

Taisinpa taas kerran ajatella, että tässä sitä ollaan, jotenkin valmiimpana. Valmistahan ei koskaan tule, ja se on tässä se kiehtova asia. On tultava alas norsunluutornista kerta toisensa jälkeen ja muistettava, että en tavoittele mitään. En saavuta mitään. Olen vain matkalla, ihmettelemässä maailmaa. Sitä rakkautta, jota Elämäksikin voi kutsua..

tiistai 22. tammikuuta 2013

Pyhä yksinkertaisuus

Menin eilen siskoni luokse tarkoituksenani levätä hetken luentojen välissä. Olin saanut avaimet ja saavuin tyhjään asuntoon ensimmäistä kertaa, vaikka hän muutti sinne jo vajaa vuosi sitten. Astuessani sisään huomasin heti kauniin harmonisen sisustuksen. Värit ja materiaalit pelasivat yksi yhteen ja yksinkertaisuus antoi tilaa yksityiskohdille. Sininen kaadin puutarjottimella, kyyhkyset vessan seinillä, kynttilänjalkoina toimivat pullot, herätyskello, vanha lihamylly... Koti kuiskii tarinoita, enkä oikein osaa selittää sitä.
Seuraavaksi huomioni kiinnittyi liitutauluun, jolle oli raapustettu kriittistä pohdintaa kehitysmaatutkimukseen liittyen. Askeleet veivät minut kirjahyllylle, jossa hyllyjä koristivat kirjojen lisäksi mustavalkoiset vaarimme ottamat kuvat. Kirjat, kauniisti värien mukaan järjestettynä, sisälsivät vieri vieressä kaikkea Bridget Jonesista Krishnamurtiin ja Coelhoon – ihanan suvaitsevaista! Itse rankkaan takariviin kaikki ”turhat” teokset (tässä ei nyt toki ole B.J:tä tarkoitus arvostella)…
Vasta nyt huomaan lapun sohvalla: ”Tässä mun kotivaatteita, jos housut kiristää ja estää löhöilyä! Teetä ikkunan vieressä avohyllyllä J” Vedän siniset villasukat jalkaani. Keittiössä kohtaan monta iloisen värikästä keittokirjaa ja näin äitinä huomaan suklaapatukoita aivan liian matalalla juuri lasten silmien korkeudella. Nappaan patukan. Ensimmäisen käteen osuvan teepaketin kyljessä lukee espanjaksi: ”el té”. Toimisikohan tämä omassakin kielten oppimisessa?
Keitän kupin teetä ja istahdan miettimään. Herättääpäs tämä koti paljon tunteita! Kiinnitän huomiota rintaa kaiveleviin uusiin tuttavuuksiin kateuteen (miksei mun koti ole tällainen?) ja ahneuteen (haluan tuon esineen/kirjan itselleni), mutta hyväksyn ne osana ihmisyyttäni ja annan niiden jatkaa matkaansa. Nautin rauhassa ihastuksesta ja liikutuksesta, jonka minut ympäröivä kauneus ja tasapaino tuottavat.
Koti voi olla kaunis ja taidolla sisustettu, mutta täällä on selvästi vastassa muutakin. Virtaava energia, rohkeus ja rakkaus. Täällä on helppo hengittää ja inspiroitua. Tyyneys ja virikkeisyys ovat tasapainossa. Täällä kohtaavat uusi ja vanha, valkoinen ja ruskea antavat tilaa väreille ja elämälle.
En muista, milloin viimeksi olisin ollut tilassa, jonka energia olisi ollut näin kutkuttavaa. Olemme viime aikoina olleet niin samalla aaltopituudella, että saan selvästi virtaa samoista asioista. Hänelle se on koti, minulle seikkailu. Tässä tilassa asuu rakkaus ja halu kasvaa.
Ihailen sinua ja sitä Voimaa sinussa.

Jälkisanat: Ennen en lainkaan ymmärtänyt, kuinka paljon ympäröivä tila vaikuttaa meihin, hyvässä ja pahassa. Tällä hetkellä asun kauniissa kodissa, jonka rakkaat ystäväni puolitoista vuotta sitten auttoivat sisustamaan, ja huokailen edelleen sen ihanuutta ja sen tuottamia tunteita. Kaiken lapsiperheen sekamelskan ympäröimänä alla piileskelevä harmonia kuitenkin unohtuu ja niin myös se, että siisteys ja järjestys ovat muutakin kuin vieraiden iloksi tehtäviä asioita. Kaaosta ei voi välttää, mutta on hyvä välillä muistaa, miten pienikin järjesteleminen voi tuottaa rauhallisemman tunnelman.
Toinen asia, josta vierailuni muistutti, on että on olemassa asioita, joiden suhteen ei kannata vain periaatteen vuoksi pihistellä, jos huomio nauliintuu niihin. Näitä ovat kirjat, taide, valokuvat, kauniit esineet (joilla on luonnetta tai kiinnostava tarina) sekä asiat, jotka auttavat ilmaisemaan itseään tai viestivät meille tärkeistä asioista. Näin voi arjessakin helpommin muistaa, mikä on lopulta itselle merkityksellistä. Nyt tuli mieleen, että pitäisi viimeinkin hommata peiliin sisustustarra, joka palauttaa mieleen tärkeän asian: ”Muista hengittää.”

perjantai 11. tammikuuta 2013

No yritä.


Esikoisessani alkoi jo aivan pienenä näkyä perfektionistin luonnetta. Heti puhumaan opittuaan hän alkoi sanoa: ”Mä en osaa, tee sinä!”, vaikka kyse olisi ollut harjoiteltavasta asiasta, kuten piirtämisestä. Jossain vaiheessa päätin karsia mahdollisimman paljon piirteisiin viittaamista, kuten ”oletpas sinä hyvä siinä”. Aloin viljellä kehuja, kuten: ”Vau, hoituipas se hienosti, oletkin harjoitellut tosi paljon!”. 

Yrittämään ja harjoittelemaan kannustaminen on tehnyt ihmeitä. Nykyään lapsi näkeekin mahdollisuuksien maailman, ja enää harvoin valittaa osaamattomuuttaan. Hän on ymmärtänyt, että harjoitteleminen kuuluu taitojen oppimiseen ja tuntuu uskovan voivansa oppia mitä vain! Nyt onkin niin, että jos itse satun vastaamaan johonkin kysymykseen, etten osaa, niin lapsi vastaa: ”No... yritä, äiti.”

Kuinka usein vastaammekaan itsellemme: ”En pysty. Mahdotonta.”? Kuinka usein unohdamme kykymme oppia ja oivaltaa? Miten suuren virheen teemmekään, jos kuvittelemme olevamme aikuisia ja jotenkin valmiita? Syntyy mukavuusalue, joka peittää alleen luovuuden ja uudistumisen. Jossain vaiheessa maailma ympärillämme on muuttunut, mutta me haraamme vastaan, sillä pelkäämme: jospa en enää pystykään? 

Katsoin Yle TV1:n esittämän dokumentin Johan Vennisestä, joka dokumentin kuvauksen mukaan ”räjäyttää luolaa ja rakentaa puutarhaa korkealle kalliolle, elää yksin mökissään ja syö ruohoa. Hän on liki 90-vuotias ja täysin sokea.” Suosittelen katsomaan Areenasta. Dokumentti antaa käsityksen siitä, miten paljon rajaamme mahdollisuuksiamme kuvittelemalla eteemme mahdottomuuksia.


torstai 10. tammikuuta 2013

Hammaspesulla


Seisoin hammasharja kädessä ja pursotin tahnaa sille. Katsahdin peiliin. Kasvot peilissä olivat väsyneet, kalpeat ja uurteiset. Laitoin harjan hetkeksi sivuun. Tuijotin peilikuvaani ja keräsin kaiken sisääni eksyneen myötätunnon. ”Minä rakastan sinua.” sanoin kuvalleni. Kuva hymyili hieman. ”Olet niin tärkeä ja arvokas. Olen niin ylpeä, että olet nyt tässä.” Ymmärsin, että tilanteeni ei ollut vain omaa ansiotani. ”Olen niin kiitollinen niistä ihmisistä, jotka ovat kulkeneet rinnallani. He ovat osa sitä, mitä minä tänään olen.”
´
Yhtäkkiä peilikuvani ilme alkoi muuttua surulliseksi. Rinnassa painoi. ”Olen peloissani. Pelkään, että menetän sen, mitä minulla nyt on, Elämän.” Hiljaiset kyyneleet valuivat silmänurkista. Seurasin erään matkaa, kun se putosi leukaluulta siihen pieneen kuoppaan, jossa solisluut kohtaavat. Se pysähtyi siihen hetkeksi, vain jatkaakseen matkaansa halkaisten rintakehäni. Se jätti jälkeensä viivan, Sydämen viivan. Katsoin uudelleen peiliin. Silmissä loistivat kaikki taivaan tähdet. Joku tuli käymään. Rohkeus.

Sillä hetkellä ymmärsin, mistä kaikessa on kyse. Rakkaus, Kiitollisuus ja Rohkeus. Kasvoille palasi kaunis väri ja ne olivat silkinpehmeät. Selkä suoristui ja silmissä kirkastui. Suu kääntyi hymyyn ja lopulta nauruun. Niin yksinkertaista! Rakastan elämää!


Jälkisanat: Hölmöltähän se tuntui tapittaa omaa kuvaansa ja käydä mielensisäistä keskustelua. Olen vain oppinut kuuntelemaan itseäni ja rikkomaan omia sisäisiä "normaaliuden" rajoja. Oivalluksia voi kokea aivan missä vain ja milloin vain. Täytyy vain olla valppaana ottamaan ne vastaan. Elämästä tulee jännittävää ja mielenkiintoista, kun ei koskaan tiedä, mitä rankankin päivän päätteeksi saattaa oppia... Vaikka sitten, kun tulee ensimmäistä kertaa päivän aikana ehtineeksi vilkaista peiliin.

lauantai 5. tammikuuta 2013

Kiemuroita ja kupruja

Elämä on kummallista. Vanha vuosi päättyi melkeinpä fanfaariin: tunteeseen, että elämä on hallussa, olo oli tyyni ja seesteinen. Uuden vuoden ensimmäisestä päivästä lähtien sisäinen säätilani on yhtäkkiä muuttunut epävaikaiseksi ja joudun taas toteamaan olevani matkalla, joka on täynnä yllätyksiä. Olo on kärttyinen ja levoton. Pintaan on noussut päivä toisensa jälkeen yllättäviä ja jokseenkin epämiellyttäviä tunteita. Nämä tunteet eivät kaikessa inhimillisyydessään ole minulle uusia, mutta niiden tiedostaminen on.



Olen ennen tätä elämäni vuodentakaista käännettä ollut lähes turta negatiivisille tunteilleni, yriitänyt niin kovasti päästä niitä pakoon ja sulkea ne itseni ulkopuolelle. Tämä valheellisen minäkuvan ylläpitäminen on vienyt valtavasti energiaa ja johtanut milloin raivonpuuskiin, milloin sisällä kuplivaan katkeruuteen. Olen vielä kaiken lisäksi pyrkinyt näyttämään, en tosin kovinkaan tietoisesti, ulospäin mahdollisimman onnelliselta ja tyyneltä, vaikka sisällä olisi vellonut mikä kurjuus. Suru, viha, pelko, häpeä, kateus ja ahneus ovat eläneet omaa elämäänsä minussa, ilman lupaani.

Tunteiden tunnistaminen on vaatinut harjoittelua, jossa tietoinen läsnäolo on ollut avain useaan oivallukseen. Se on auttanut minua luomaan itselleni taitoa tunnistaa, kun ylipäätään tunnen jotain. Epämääräinen levottomuus ja äkilliset toivottomuuden hetket ovat vähentyneet ja taito pysähtyä tunteen äärelle on kehittynyt. En enää niin helposti pakene esiin nousevia tunteita ja niiden herättämää ahdistusta puhelimen tai tietokoneen ääreen, vaan tutkiskelen niitä. Vihaa ja pelkoa olen ihmetellyt jo pidemmän aikaa, mutta viime päivinä olen alkanut tunnistaa itsessäni hämmentävän voimakasta kateutta ja ahneutta. Vimeksi tänään sain taistella itseni kanssa, kun jouduin tunnustamaan itselleni, että olenpas juuri nyt todella kateellinen. No, tämä on tietysti hieno askel, mutta mitä tehdä seuraavaksi?

Vaikka tunnistaisi itsessään jonkin tunteen, voi sen silti vielä tuomita, tai pahimmillaan asettaa vaikka koko itsensä syytettyjen penkille. Hyväksyntä onkin ollut itselleni tärkeä oppi. Jokainen tunne on inhimillinen ja jokainen tunne saa luvan olla olemassa. Näinhän me opetamme lapsillemmekin, miksi emme itse eläisi sen mukaisesti? Omalla kohdallani olen ainakin liittänyt tietynlaiset tunteet ”oikeanlaiseen” ihmisyyteen ja päinvastoin. On ollut pitkä prosessi ymmärtää, että esimerkiksi sen tuntemani kateuden tunteminen ei ota pienintäkään palasta pois arvostani tai siitä rakkaudesta, jota minun tulisi itseäni kohtaan tuntea. Nyt nuo tunteet taitavat vasta uskaltaa esiin ja tietoisuuteeni, kun en ole heti niitä ja itseäni tuomitsemassa.

Tunteiden tunnistaminen ja hyväksyminen on kääntänyt maailmani hyvällä tavalla ylösalaisin. Olen nyt elämän sekamelskassa tietoinen siitä, että minulla on lupa pysähtyä ja että minun pitää pysähtyä, kun en oikein ymmärrä, mitä on tapahtumassa. On silti yllättävän helppoa kaikesta tehdystä työstä ja harjoituksesta huolimatta vain paeta tunteitaan. Tähän meillä on jokaisella omat keinomme, mutta ne kaikki ovat lopulta yhtä hyödyttömiä, sillä ne eivät ratkaise mitään. Sama tilanne vain toistuu uudelleen ja uudelleen, pakenemme, kunnes päätämme olla pakenematta ja kääntyä katsomaan meitä seuraavaa varjoa.

Vaikeinta tunteiden kanssa elämisessä on mielestäni kuitenkin irti päästäminen. Voin huomata olevani vihainen tai tuntevani yllättäen ahneutta ja hyväksyä nämä tunteet osaksi  ihmisyyttä ja jopa itseäni, mutta kuinka päästä niistä vapaaksi? On eri asia tiedostaa ja hyväksyä negatiiviset tunteensa kuin antaa niille vallan. Se kasvaa, mitä ruokitaan ja kukaan ei varmasti todellisuudessa tahdo elää negatiivisuuden myrkyttämän mielen kanssa. 

Jo tiedostamis-hyväksymisprosessi itsessään auttaa eteenpäin, mutta tunteisiin liittyy kuitenkin paljon kiemuroita, kuten elettyjä kokemuksia ja vääristyneitä ajatusmalleja, joiden avaaminen näyttää vaativan aina vain uusia sukelluksia omaan elämänhistoriaan. Ehkä onkin aika palata omaan itseeni, etsiä johtolankoja sille, miksi olen kuka tänään olen. Toisaalta on aika etsiä hyvää luettavaa ja viisaita ajatuksia avukseni. En siis ole oikein perillä tästä luopumisen ja irti päästämisen kuviosta ja siitä, miten se omalla kohdallani toimii.

Esikoiseni totesi tässä eräänä iltana: ”Tänään oli tämmöinen päivä.” Niinpä niin, pitäisikö minunkin olla nyt vain tuomitsematta tätä vaihetta jotenkin huonoksi, kun olo on sekava ja negatiivisuus nostaa päätään? Antaa asioille aikaa tapahtua, eikä pyrkiä eroon kurjasta olosta? Tämä on todennäköisesti vain kupru matkalla kohti aidompaa minää. Ehkä ajattelemme liikaa sitä, oliko tänään hyvä vai huono päivä ja onko tämä nyt hyvä vai huono vaihe. Usein asiat vain ovat mitä ovat, ja jälkikäteen voimme todeta: juuri niin oli hyvä. Asioilla on tapana järjestyä.

On tämä elämä ihmeellinen matka. Jo pitkään olen herännyt uudelleen siihen, että elän unelmaani ja luotan kykyyni kasvaa siksi ihmiseksi, joka olen. En voi uskoa, että siitä rikkinäisestä ylikiltistä tytöstä, joka vielä jokin aika sitten olin, on kasvanut tällainen tunteva, rohkea ja elävä nainen, mitä tänään olen. Ja miten pienistä oivalluksista tämä kaikki koostuu!