Takaisin tien päälle

Aloitin kundaliinijoogan tällä viikolla. Kyseessä on monipuolinen joogan muoto, jossa on fyysisten harjoitteiden ja erilaisten hengitystekniikoiden lisäksi läsnä muitakin elementtejä, kuten mm. mantrat ja meditaatio. En tiedä, miksi juuri kundaliini kaikista joogan muodoista kiinnitti huomioni. Ehkä se, että sitä kutsutaan tietoisuuden joogaksi herätti minussa vahvoja tunteita, sillä juurikin tietoisuus ja tiedostaminen ovat olleet itselleni avaimia uuteen ihmeelliseen maailmaan.

Ensimmäinen kerta oli fyysisesti ja henkisesti kivulias. Oli aikamoinen herätys tiedostaa, kuinka huonosti olen kohdellut ruumistani. Olen ajatellut sen riittävän, että selviän arkielämästä ja ettei keho oireile kivulla. Tajusin kuitenkin olevani jumissa kuin rautakanki ja kaikki tuntui haraavan vastaan, kun yritin asettua asentoihin, joiden pitäisi olla niitä ”hyviä”. Kankeus ja heikko lihasvoima eivät olleet ainoita ongelmia, vaan tuntui, että yhteys mielen ja ruumiin välillä ei oikein toiminut.

Onneksi olen meditoinut jo pidemmän aikaa, ja kehittänyt sillä saralla hyväksyvää ja myötätuntoista suhtautumista itseeni. Tunnilla pidettiin myös silmät kiinni, mikä auttoi pääsemään keskittyneeseen tilaan. Tavallaan tuo tila muistutti meditaatiota, sillä aina välillä mieleen nousi esimerkiksi halu vilkuilla ympärilleen, mutta tuosta ajatuksesta oli helppo päästää irti. Kaiken näköiset pelot nousivat kovasti pintaan, ja oli yllättävää huomata, että kaikki samat lukot ja pelot olivat edelleen olemassa fyysisellä puolella, vaikka esimerkiksi sosiaalisessa elämässä niistä on jo päässyt yli. Keholla on oma muisti, ja tällä alueella en olekaan vielä paljoa seikkaillut. Keho ja mieli ovat yhtä, mutta molempia täytyy näköjään vahvistaa halutessan kehittää itseään.

Tunnin jälkeen olin päästäni pyörällä, niin paljon oli herännyt tunteita ja ajatuksia. Sekä vastustus että innostus olivat kasvaneet, ja tiedän, ettei tämä tule olemaan helppoa. Eräs kummallinen asia, jonka muutamana päivänä joogan jälkeen huomasin, oli että olin jotenkin valmiimpana ottamaan kehoni viestejä vastaan. Heti tunnin jälkeen, matkalla hakemaan poikia päiväkodista sain ihmeellisen signaalin jaloistani. Ne tunsivat yhtäkkiä vahvasti, miltä käveleminen oikeastaan tuntui. Kävelymeditaatiota siis, mutta sitä ei edeltänyt tietoinen päätös, että nytpä keskityn kävelemiseen. Jalat ikään kuin keskeyttivät ajatukseni ja muistuttivat siitä, mitä oikeastaan oli meneillään. Minut tuntevat tietävät, kuinka hankalaa sitä virtaa on keskeyttää...

Olen viime päivinä lueskellut Tommy Hellstenin kirjaa Pysähdy – olet jo perillä. Hän kirjoittaa eräässä luvussa vuorista ja markkinahumusta ja siitä, kuinka vuoret ovat ihmiselle pysähtymisen ja hiljaisuuden paikka. Itse rakastan markkinoiden vilskettä, ja omat markkinani ovat käynnissä ajattelussani sekä sosiaalisessa elämässä. Koko ajan on rattaat pyörimässä, innostun ja janoan elämää. Tässä menossa ja meiningissä huomaan hukkaavani kuitenkin helposti yhteyden omaan itseeni. Nyt olen taas löytänyt vuoreni, jolle kiipeäminen on kivuliasta, mutta se tarjoaa keinon pysähtyä. Lähtemällä pois mukavuusalueelta voi kohdata taas itsensä ja vahvistaa sydämen ääntä.

Taisinpa taas kerran ajatella, että tässä sitä ollaan, jotenkin valmiimpana. Valmistahan ei koskaan tule, ja se on tässä se kiehtova asia. On tultava alas norsunluutornista kerta toisensa jälkeen ja muistettava, että en tavoittele mitään. En saavuta mitään. Olen vain matkalla, ihmettelemässä maailmaa. Sitä rakkautta, jota Elämäksikin voi kutsua..

Pyhä yksinkertaisuus

Menin eilen siskoni luokse tarkoituksenani levätä hetken luentojen välissä. Olin saanut avaimet ja saavuin tyhjään asuntoon ensimmäistä kertaa, vaikka hän muutti sinne jo vajaa vuosi sitten. Astuessani sisään huomasin heti kauniin harmonisen sisustuksen. Värit ja materiaalit pelasivat yksi yhteen ja yksinkertaisuus antoi tilaa yksityiskohdille. Sininen kaadin puutarjottimella, kyyhkyset vessan seinillä, kynttilänjalkoina toimivat pullot, herätyskello, vanha lihamylly... Koti kuiskii tarinoita, enkä oikein osaa selittää sitä.

Seuraavaksi huomioni kiinnittyi liitutauluun, jolle oli raapustettu kriittistä pohdintaa kehitysmaatutkimukseen liittyen. Askeleet veivät minut kirjahyllylle, jossa hyllyjä koristivat kirjojen lisäksi mustavalkoiset vaarimme ottamat kuvat. Kirjat, kauniisti värien mukaan järjestettynä, sisälsivät vieri vieressä kaikkea Bridget Jonesista Krishnamurtiin ja Coelhoon – ihanan suvaitsevaista! Itse rankkaan takariviin kaikki ”turhat” teokset (tässä ei nyt toki ole B.J:tä tarkoitus arvostella)…

Vasta nyt huomaan lapun sohvalla: ”Tässä mun kotivaatteita, jos housut kiristää ja estää löhöilyä! Teetä ikkunan vieressä avohyllyllä J” Vedän siniset villasukat jalkaani. Keittiössä kohtaan monta iloisen värikästä keittokirjaa ja näin äitinä huomaan suklaapatukoita aivan liian matalalla juuri lasten silmien korkeudella. Nappaan patukan. Ensimmäisen käteen osuvan teepaketin kyljessä lukee espanjaksi: ”el té”. Toimisikohan tämä omassakin kielten oppimisessa?

Keitän kupin teetä ja istahdan miettimään. Herättääpäs tämä koti paljon tunteita! Kiinnitän huomiota rintaa kaiveleviin uusiin tuttavuuksiin kateuteen (miksei mun koti ole tällainen?) ja ahneuteen (haluan tuon esineen/kirjan itselleni), mutta hyväksyn ne osana ihmisyyttäni ja annan niiden jatkaa matkaansa. Nautin rauhassa ihastuksesta ja liikutuksesta, jonka minut ympäröivä kauneus ja tasapaino tuottavat.

Koti voi olla kaunis ja taidolla sisustettu, mutta täällä on selvästi vastassa muutakin. Virtaava energia, rohkeus ja rakkaus. Täällä on helppo hengittää ja inspiroitua. Tyyneys ja virikkeisyys ovat tasapainossa. Täällä kohtaavat uusi ja vanha, valkoinen ja ruskea antavat tilaa väreille ja elämälle.

En muista, milloin viimeksi olisin ollut tilassa, jonka energia olisi ollut näin kutkuttavaa. Olemme viime aikoina olleet niin samalla aaltopituudella, että saan selvästi virtaa samoista asioista. Hänelle se on koti, minulle seikkailu. Tässä tilassa asuu rakkaus ja halu kasvaa.

Ihailen sinua ja sitä Voimaa sinussa.

Jälkisanat: Ennen en lainkaan ymmärtänyt, kuinka paljon ympäröivä tila vaikuttaa meihin, hyvässä ja pahassa. Tällä hetkellä asun kauniissa kodissa, jonka rakkaat ystäväni puolitoista vuotta sitten auttoivat sisustamaan, ja huokailen edelleen sen ihanuutta ja sen tuottamia tunteita. Kaiken lapsiperheen sekamelskan ympäröimänä alla piileskelevä harmonia kuitenkin unohtuu ja niin myös se, että siisteys ja järjestys ovat muutakin kuin vieraiden iloksi tehtäviä asioita. Kaaosta ei voi välttää, mutta on hyvä välillä muistaa, miten pienikin järjesteleminen voi tuottaa rauhallisemman tunnelman.

Toinen asia, josta vierailuni muistutti, on että on olemassa asioita, joiden suhteen ei kannata vain periaatteen vuoksi pihistellä, jos huomio nauliintuu niihin. Näitä ovat kirjat, taide, valokuvat, kauniit esineet (joilla on luonnetta tai kiinnostava tarina) sekä asiat, jotka auttavat ilmaisemaan itseään tai viestivät meille tärkeistä asioista. Näin voi arjessakin helpommin muistaa, mikä on lopulta itselle merkityksellistä. Nyt tuli mieleen, että pitäisi viimeinkin hommata peiliin sisustustarra, joka palauttaa mieleen tärkeän asian: ”Muista hengittää.”

No yritä.

Esikoisessani alkoi jo aivan pienenä näkyä perfektionistin luonnetta. Heti puhumaan opittuaan hän alkoi sanoa: ”Mä en osaa, tee sinä!”, vaikka kyse olisi ollut harjoiteltavasta asiasta, kuten piirtämisestä. Jossain vaiheessa päätin karsia mahdollisimman paljon piirteisiin viittaamista, kuten ”oletpas sinä hyvä siinä”. Aloin viljellä kehuja, kuten: ”Vau, hoituipas se hienosti, oletkin harjoitellut tosi paljon!”. 

Yrittämään ja harjoittelemaan kannustaminen on tehnyt ihmeitä. Nykyään lapsi näkeekin mahdollisuuksien maailman, ja enää harvoin valittaa osaamattomuuttaan. Hän on ymmärtänyt, että harjoitteleminen kuuluu taitojen oppimiseen ja tuntuu uskovan voivansa oppia mitä vain! Nyt onkin niin, että jos itse satun vastaamaan johonkin kysymykseen, etten osaa, niin lapsi vastaa: ”No... yritä, äiti.”

Kuinka usein vastaammekaan itsellemme: ”En pysty. Mahdotonta.”? Kuinka usein unohdamme kykymme oppia ja oivaltaa? Miten suuren virheen teemmekään, jos kuvittelemme olevamme aikuisia ja jotenkin valmiita? Syntyy mukavuusalue, joka peittää alleen luovuuden ja uudistumisen. Jossain vaiheessa maailma ympärillämme on muuttunut, mutta me haraamme vastaan, sillä pelkäämme: jospa en enää pystykään? 

Katsoin Yle TV1:n esittämän dokumentin Johan Vennisestä, joka dokumentin kuvauksen mukaan ”räjäyttää luolaa ja rakentaa puutarhaa korkealle kalliolle, elää yksin mökissään ja syö ruohoa. Hän on liki 90-vuotias ja täysin sokea.” Suosittelen katsomaan Areenasta. Dokumentti antaa käsityksen siitä, miten paljon rajaamme mahdollisuuksiamme kuvittelemalla eteemme mahdottomuuksia.

Hammaspesulla

Seisoin hammasharja kädessä ja pursotin tahnaa sille. Katsahdin peiliin. Kasvot peilissä olivat väsyneet, kalpeat ja uurteiset. Laitoin harjan hetkeksi sivuun. Tuijotin peilikuvaani ja keräsin kaiken sisääni eksyneen myötätunnon. ”Minä rakastan sinua.” sanoin kuvalleni. Kuva hymyili hieman. ”Olet niin tärkeä ja arvokas. Olen niin ylpeä, että olet nyt tässä.” Ymmärsin, että tilanteeni ei ollut vain omaa ansiotani. ”Olen niin kiitollinen niistä ihmisistä, jotka ovat kulkeneet rinnallani. He ovat osa sitä, mitä minä tänään olen.”

´

Yhtäkkiä peilikuvani ilme alkoi muuttua surulliseksi. Rinnassa painoi. ”Olen peloissani. Pelkään, että menetän sen, mitä minulla nyt on, Elämän.” Hiljaiset kyyneleet valuivat silmänurkista. Seurasin erään matkaa, kun se putosi leukaluulta siihen pieneen kuoppaan, jossa solisluut kohtaavat. Se pysähtyi siihen hetkeksi, vain jatkaakseen matkaansa halkaisten rintakehäni. Se jätti jälkeensä viivan, Sydämen viivan. Katsoin uudelleen peiliin. Silmissä loistivat kaikki taivaan tähdet. Joku tuli käymään. Rohkeus.

Sillä hetkellä ymmärsin, mistä kaikessa on kyse. Rakkaus, Kiitollisuus ja Rohkeus. Kasvoille palasi kaunis väri ja ne olivat silkinpehmeät. Selkä suoristui ja silmissä kirkastui. Suu kääntyi hymyyn ja lopulta nauruun. Niin yksinkertaista! Rakastan elämää!

Jälkisanat: Hölmöltähän se tuntui tapittaa omaa kuvaansa ja käydä mielensisäistä keskustelua. Olen vain oppinut kuuntelemaan itseäni ja rikkomaan omia sisäisiä "normaaliuden" rajoja. Oivalluksia voi kokea aivan missä vain ja milloin vain. Täytyy vain olla valppaana ottamaan ne vastaan. Elämästä tulee jännittävää ja mielenkiintoista, kun ei koskaan tiedä, mitä rankankin päivän päätteeksi saattaa oppia... Vaikka sitten, kun tulee ensimmäistä kertaa päivän aikana ehtineeksi vilkaista peiliin.

Kiemuroita ja kupruja

Elämä on kummallista. Vanha vuosi päättyi melkeinpä fanfaariin: tunteeseen, että elämä on hallussa, olo oli tyyni ja seesteinen. Uuden vuoden ensimmäisestä päivästä lähtien sisäinen säätilani on yhtäkkiä muuttunut epävaikaiseksi ja joudun taas toteamaan olevani matkalla, joka on täynnä yllätyksiä. Olo on kärttyinen ja levoton. Pintaan on noussut päivä toisensa jälkeen yllättäviä ja jokseenkin epämiellyttäviä tunteita. Nämä tunteet eivät kaikessa inhimillisyydessään ole minulle uusia, mutta niiden tiedostaminen on.

Olen ennen tätä elämäni vuodentakaista käännettä ollut lähes turta negatiivisille tunteilleni, yriitänyt niin kovasti päästä niitä pakoon ja sulkea ne itseni ulkopuolelle. Tämä valheellisen minäkuvan ylläpitäminen on vienyt valtavasti energiaa ja johtanut milloin raivonpuuskiin, milloin sisällä kuplivaan katkeruuteen. Olen vielä kaiken lisäksi pyrkinyt näyttämään, en tosin kovinkaan tietoisesti, ulospäin mahdollisimman onnelliselta ja tyyneltä, vaikka sisällä olisi vellonut mikä kurjuus. Suru, viha, pelko, häpeä, kateus ja ahneus ovat eläneet omaa elämäänsä minussa, ilman lupaani.

Tunteiden tunnistaminen on vaatinut harjoittelua, jossa tietoinen läsnäolo on ollut avain useaan oivallukseen. Se on auttanut minua luomaan itselleni taitoa tunnistaa, kun ylipäätään tunnen jotain. Epämääräinen levottomuus ja äkilliset toivottomuuden hetket ovat vähentyneet ja taito pysähtyä tunteen äärelle on kehittynyt. En enää niin helposti pakene esiin nousevia tunteita ja niiden herättämää ahdistusta puhelimen tai tietokoneen ääreen, vaan tutkiskelen niitä. Vihaa ja pelkoa olen ihmetellyt jo pidemmän aikaa, mutta viime päivinä olen alkanut tunnistaa itsessäni hämmentävän voimakasta kateutta ja ahneutta. Vimeksi tänään sain taistella itseni kanssa, kun jouduin tunnustamaan itselleni, että olenpas juuri nyt todella kateellinen. No, tämä on tietysti hieno askel, mutta mitä tehdä seuraavaksi?

Vaikka tunnistaisi itsessään jonkin tunteen, voi sen silti vielä tuomita, tai pahimmillaan asettaa vaikka koko itsensä syytettyjen penkille. Hyväksyntä onkin ollut itselleni tärkeä oppi. Jokainen tunne on inhimillinen ja jokainen tunne saa luvan olla olemassa. Näinhän me opetamme lapsillemmekin, miksi emme itse eläisi sen mukaisesti? Omalla kohdallani olen ainakin liittänyt tietynlaiset tunteet ”oikeanlaiseen” ihmisyyteen ja päinvastoin. On ollut pitkä prosessi ymmärtää, että esimerkiksi sen tuntemani kateuden tunteminen ei ota pienintäkään palasta pois arvostani tai siitä rakkaudesta, jota minun tulisi itseäni kohtaan tuntea. Nyt nuo tunteet taitavat vasta uskaltaa esiin ja tietoisuuteeni, kun en ole heti niitä ja itseäni tuomitsemassa.

Tunteiden tunnistaminen ja hyväksyminen on kääntänyt maailmani hyvällä tavalla ylösalaisin. Olen nyt elämän sekamelskassa tietoinen siitä, että minulla on lupa pysähtyä ja että minun pitää pysähtyä, kun en oikein ymmärrä, mitä on tapahtumassa. On silti yllättävän helppoa kaikesta tehdystä työstä ja harjoituksesta huolimatta vain paeta tunteitaan. Tähän meillä on jokaisella omat keinomme, mutta ne kaikki ovat lopulta yhtä hyödyttömiä, sillä ne eivät ratkaise mitään. Sama tilanne vain toistuu uudelleen ja uudelleen, pakenemme, kunnes päätämme olla pakenematta ja kääntyä katsomaan meitä seuraavaa varjoa.

Vaikeinta tunteiden kanssa elämisessä on mielestäni kuitenkin irti päästäminen. Voin huomata olevani vihainen tai tuntevani yllättäen ahneutta ja hyväksyä nämä tunteet osaksi  ihmisyyttä ja jopa itseäni, mutta kuinka päästä niistä vapaaksi? On eri asia tiedostaa ja hyväksyä negatiiviset tunteensa kuin antaa niille vallan. Se kasvaa, mitä ruokitaan ja kukaan ei varmasti todellisuudessa tahdo elää negatiivisuuden myrkyttämän mielen kanssa. 

Jo tiedostamis-hyväksymisprosessi itsessään auttaa eteenpäin, mutta tunteisiin liittyy kuitenkin paljon kiemuroita, kuten elettyjä kokemuksia ja vääristyneitä ajatusmalleja, joiden avaaminen näyttää vaativan aina vain uusia sukelluksia omaan elämänhistoriaan. Ehkä onkin aika palata omaan itseeni, etsiä johtolankoja sille, miksi olen kuka tänään olen. Toisaalta on aika etsiä hyvää luettavaa ja viisaita ajatuksia avukseni. En siis ole oikein perillä tästä luopumisen ja irti päästämisen kuviosta ja siitä, miten se omalla kohdallani toimii.

Esikoiseni totesi tässä eräänä iltana: ”Tänään oli tämmöinen päivä.” Niinpä niin, pitäisikö minunkin olla nyt vain tuomitsematta tätä vaihetta jotenkin huonoksi, kun olo on sekava ja negatiivisuus nostaa päätään? Antaa asioille aikaa tapahtua, eikä pyrkiä eroon kurjasta olosta? Tämä on todennäköisesti vain kupru matkalla kohti aidompaa minää. Ehkä ajattelemme liikaa sitä, oliko tänään hyvä vai huono päivä ja onko tämä nyt hyvä vai huono vaihe. Usein asiat vain ovat mitä ovat, ja jälkikäteen voimme todeta: juuri niin oli hyvä. Asioilla on tapana järjestyä.

On tämä elämä ihmeellinen matka. Jo pitkään olen herännyt uudelleen siihen, että elän unelmaani ja luotan kykyyni kasvaa siksi ihmiseksi, joka olen. En voi uskoa, että siitä rikkinäisestä ylikiltistä tytöstä, joka vielä jokin aika sitten olin, on kasvanut tällainen tunteva, rohkea ja elävä nainen, mitä tänään olen. Ja miten pienistä oivalluksista tämä kaikki koostuu!

Vuosi vaihtuu, minä jatkan.

Uusi vuosi ja uudet kujeet, vai mitä? No, itselläni on sen verran pitkäjänteinen projekti meneillään, että sama meno jatkukoon tänäkin vuonna. Tahdon kasvaa suuremmaksi ihmiseksi, kokonaiseksi naiseksi, johon mahtuvat suuret ja pienet tunteet, ne kurjatkin. Tahdon tulla edelleen rohkeammaksi, kulkea valitsemaani polkua eteenpäin luottaen, että se on minulle hyväksi. Tahdon uskaltaa jatkaa tietä kohti suurimpia unelmiani: kirjoittaa ja olla läsnä niin itselleni kuin ihmisille ympärilläni. Tahdon oppia olemaan paremmin läsnä myös kehossani ja kuunnella sen tärkeitä viestejä, tahdon tuntea itseni päästä varpaisiin - olla olemassa.

Tämä mahtipontinen lista sisältää eräänlaisen paradoksin: vaikka nämä asiat kuulostavat hankalilta, työ niiden saavuttamiseksi on mahdollista tehdä hyvin pitkälle tavallisen arjen tavallisissa pikku tilanteissa. Ei tarvita aikaa tai valtavaa kapasiteettia ryhtyä itsensä kehittämiseen, tarvitaan vain aito halu ja motivaatio kasvaa ihmisenä. Kivut, joita kasvamiseen liittyy, ovat kurja sivuoire, mutta niidenkin kanssa oppii elämään. Voin jo todeta itselleni: ”nyt on paha olla, mutta pian on jo parempi.” Ja niin se aina menee. Tärkeintä on antaa tunteiden tulla ja mennä, ja todella uskaltaa elää ne. Niin henkinen kuin fyysinenkin kipu on vain kehon reaktio, eikä se tee pahaa, vaikka tuntuukin siltä. 

Itselleni tärkein taito on ollut tiedostamisen kehittäminen, missä meditaatio on auttanut huomattavasti. Se on monessa tilanteessa auttanut asettumaan ikään kuin itsensä ulkopuolelle ja havainnoimaan, mistä on kyse. Tiedostaminen on nimenomaan taito, sillä tilanteet menevät nopeasti ohi ja ilman tiedostamista itselläni seurauksena on joko tunneperäinen pakeneminen tai vahingollisten ajatusmallien käyttö. Olen kärsinyt näistä noidankehistä riittävästi elämässäni ja nyt on aika asettaa tunteet ja ajatukset niiden omalle, sinänsä arvokkaalle paikalleen. Enää minun ei vain tarvitse antautua niiden vietäväksi, sillä tiedostaminen ja hyväksyminen tarjoavat uuden tavan elää. Antaa kaiken tulla, antaa sen mennä, näin on hyvä. Olen tässä, hengitän. Mindfulness ja buddhalaisuus ovat tulleet vahvasti mukaan elämääni, ja koen niiden tarjonneen työkaluja elämässä selviytymiseen ja etenkin siitä nauttimiseen.

Kohta jo saakin kilistellä laseja rakettien paukkeessa! Olkoon ensi vuosi minkälainen sitten onkaan, otetaan vastaan se, mitä elämällä on annettavanaan. Ei kuitenkaan antauduta täysin kohtalon armoille. Jokainen kantaa sisällään jotain hyvää, jotain aitoa, jota voimme rakastaa ja kasvattaa. Hyvää uutta vuotta 2013!

Enkelin siivenisku

Oli kirpeä alkutalven aamu. Lapset olivat jääneet päiväkotiin itkuisina ja oma olo oli apea. Junaan astuessani näin nuorehkon miehen kasvot, jotka säteilivät. Hän ei varsinaisesti hymyillyt, mutta silmät tuikkivat aivan erityisellä tavalla ja hän näytti kadehdittavan tyyneltä lähestulkoon leijuessaan portaita pitkin junaan. Junanvaunussa hän istui sattumalta muutaman penkkirivin päässä siten, että näin jälleen hänen kasvonsa. Vaikka yritin keskittyä omiin asioihini tai vaikkapa vastapäisen naisen Metro-lehden otsikoihin, aina välillä oli vilkaistava. Mielessäni alkoivat liikkua erinäiset spekulaatiot henkilön tilanteesta ja siitä, mikä hänet teki näin silminnähden onnelliseksi ja minutkin hyvälle tuulelle vain katsoessani häntä.

Jossain vaiheessa sisälläni alkoi tuntua vahvasti siltä, että minun olisi kerrottava miehelle siitä, että hän oli muuttanut päiväni hyväksi näin yhtäkkiä. Hän teki selvästi jotain elämässään oikein, ja ansaitsisi tietää sen, mikäli ei ollut siitä perillä. Samassa sydämeni alkoi hakata rinnassa ja kaikenlaiset ajatukset normeista ja sosiaalisesta häpeästä valtasivat mielen. ”Enhän mä nyt voi! Miten nyt aamujunassa voi mennä juttelemaan jollekin ja kertoa, että ´hei, sait just mut tosi hyvälle tuulelle, kun vain katsoin sua!´Sehän sitä paitsi vaikuttaisi ihan pokaamiselta...” Toisaalta voimakas tunne siitä, että kaikesta huolimatta minun pitäisi mennä juttelemaan, oli edelleen läsnä, ja kävin melkoista taistelua sisälläni.

Juna pysähtyi pääteasemalle ja ihmiset purkautuivat junasta. Lupasin itselleni, että menen vetämään miestä hihasta, mikäli vielä näen hänet. Samassa hänen huppunsa vilahti ihmisjoukossa. Sydän pamppaillen kiihdytin askeleitani ja jäin kävelemään metrin päähän. Lopulta oli pakko ottaa ratkaiseva askel ja sanoa: ”Anteeksi, mutta...” Tästä lähti liikkeelle lyhyt kohtaaminen, jonka aikana kuulin, että miehen elämässä oli hiljattain tapahtunut suuri muutos, mutta hän ei ollut varma, oliko se parempaan suuntaan. Vakuutin, että minulle tämä tunne oli ainutkertainen, joten uskoin, että nimenomaan hyvää oli tapahtunut. Mies oli selvästi kiinnostunut kertomastani ja oli iloinen, että tulin juttelemaan. Oli vielä pakko teroittaa, että mistään iskuyrityksestä tässä ei ollut kyse, vaan halusin vain toivottaa hänelle hyvää jatkoa valitsemallaan polulla. Sitten tiemme erkanivat.

Tämä kohtaaminen oli minulle kummallinen kokemus. Tunsin toimivani jonkin täysin järjenvastaisen logiikan mukaisesti. Uskon, että tuona aamuna olin erityisen rohkea, ensinnäkin ottamaan ympäristöstä viestejä, toisekseen kuuntelemaan omaa sydäntäni ja vieläpä toimimaan sen mukaisesti. Otin täyden kontaktin siihen kummalliseen voimaan, hyvään ihmisyyteen, joka meissä kaikissa on. Kokemukseni rohkaisi olemaan entistä avoimempana ihmisten kohtaamisille. Sellainen koittikin muutaman viikon päästä.

Olin taas matkalla opiskelemaan, kun rautatieaseman kupeessa liikennevaloissa joku yhtäkkiä alkoi kysellä minulta englanniksi ympärillämme olevista rakennuksista. Olin vähän ihmeissäni, mutta sopersin takaisin: ”Juu, tuo on Fennia-kortteli... Niin, mitä se Fennia tarkoittaa? No, enpä oikein tiedä...” Keski-ikäinen kevyesti juopunut pietarilaismies esitteli itsensä tietokoneohjelmoija Leoniksi, ja tahtoi nähdä lisää nähtävyyksiä, mielellään minun seurassani. Hän ei selkeästi odottanut minun ottavan ehdotustaan tosissaan, mutta tuntui vilpittömästi vain kaipaavan hetkeksi seuraa. Totesinkin, että minulla oli kiire kouluhommiin, mutta muistaen edellisen kummallisen kohtaamiseni päätin ottaa tämänkin vastaan lahjana. Pyysin Leonia mukaan uutuutta hohtavaan opiskelijakirjastoomme. Hän oli oikein mielissään ja seurasi minua ihastelemaan upeaa arkkitehtuuria Kaisa-taloon. Vaikka hetkittäin tunsinkin itseni ihan hulluksi, raahata nyt kovaääninen venäläisturisti mukaansa kirjastoon, meillä oli hauskaa. Kiireinen aamu sai mukavan leppoisuusruiskeen, ja aikaakin meni vain vartti. Erkanimme toisistamme leveästi hymyillen, ja molemmilla oli tarina kerrottavanaan.

Nämä kohtaamiset ovat opettaneet olemaan avoinna, ei vain omille henkilökohtaisille aistimuksille, vaan myös uusille ihmisille. Joku, aivan tuntematonkin, saattaa tarvita minua. Toisaalta tahdon tarkentaa katsettani myös lähelle, ihmisiin, joiden kanssa olen jatkuvasti tekemisissä ja kuunnella heidänkin viestejään. Omassa elämässäni on liuta ihmisiä, jotka ovat jollain tavalla olleet tärkeitä. Joskus he vain hipaisevat omaa polkuani, jotkut taas kulkevat vierelläni kauemminkin. Joskus näiden ihmisten vaikutus on todella käänteentekevä, joskus he ovat vain rohkaisseet jatkamaan eteenpäin. Tämä saa miettimään kohtaamisia ja ihmissuhteita uudella innolla.

Kun minä käväisen jonkun elämässä, voi minulla olla merkitystä heidän elämässään. Voi toki olla, että he unohtivat minut saman tien, mutta se ei muuta arvoa, jonka itse saan itseni ylittämisestä. On niin helppoa ummistaa silmänsä ja sulkeutua omaan maailmaansa ihmisten keskellä. On helppoa valita tutut ja turvalliset paikat kanssakäymiselle ja silloinkin mennä omilla ehdoillaan tutuilla kaavoilla pelaten. Itseäni tällainen avautuminen kuitenkin inspiroi ja tekee uteliaaksi arjen keskellä. Aina ei voi tietenkään jaksaa etsiä uusia paikkoja itsensä ylittämiselle ja ihmisyyden jakamiselle, mutta kun sellainen tarjoutuu, ei ehkä kannata ainakaan taistella omaa sydäntään vastaan.

Kohtaamiset, kestivätpä ne sitten vain hetken tai vuosikausia, sisältävät usein erityisiä elementtejä. Voimme antaa toisillemme jotain. Voimme olla toisillemme enkeleitä. Omassa ulko-ovessamme on ollut muutostamme saakka kummallinen tahra. Sitä on vaikea huomata, mutta aina välillä ajattelen, että se pitäisi varmaan pestä pois. Siinä se silti edelleen koristaa oveamme, mutta syynä ei ole saamattomuus. Tahra tuo mieleeni nimittäin enkelin siivet. Jo puolitoista vuotta se on muistuttanut minua siitä, että meillä jokaisella on enkeleitä ympärillämme. Mikä tahansa ihmissuhde tai kohtaaminen voi jälkikäteen osoittautua ihmeellisen merkitykselliseksi.

Live as if you were to die tomorrow. Learn as if you were to live forever.

Mahatma Gandhi