No yritä.

Esikoisessani alkoi jo aivan pienenä näkyä perfektionistin luonnetta. Heti puhumaan opittuaan hän alkoi sanoa: ”Mä en osaa, tee sinä!”, vaikka kyse olisi ollut harjoiteltavasta asiasta, kuten piirtämisestä. Jossain vaiheessa päätin karsia mahdollisimman paljon piirteisiin viittaamista, kuten ”oletpas sinä hyvä siinä”. Aloin viljellä kehuja, kuten: ”Vau, hoituipas se hienosti, oletkin harjoitellut tosi paljon!”. 

Yrittämään ja harjoittelemaan kannustaminen on tehnyt ihmeitä. Nykyään lapsi näkeekin mahdollisuuksien maailman, ja enää harvoin valittaa osaamattomuuttaan. Hän on ymmärtänyt, että harjoitteleminen kuuluu taitojen oppimiseen ja tuntuu uskovan voivansa oppia mitä vain! Nyt onkin niin, että jos itse satun vastaamaan johonkin kysymykseen, etten osaa, niin lapsi vastaa: ”No... yritä, äiti.”

Kuinka usein vastaammekaan itsellemme: ”En pysty. Mahdotonta.”? Kuinka usein unohdamme kykymme oppia ja oivaltaa? Miten suuren virheen teemmekään, jos kuvittelemme olevamme aikuisia ja jotenkin valmiita? Syntyy mukavuusalue, joka peittää alleen luovuuden ja uudistumisen. Jossain vaiheessa maailma ympärillämme on muuttunut, mutta me haraamme vastaan, sillä pelkäämme: jospa en enää pystykään? 

Katsoin Yle TV1:n esittämän dokumentin Johan Vennisestä, joka dokumentin kuvauksen mukaan ”räjäyttää luolaa ja rakentaa puutarhaa korkealle kalliolle, elää yksin mökissään ja syö ruohoa. Hän on liki 90-vuotias ja täysin sokea.” Suosittelen katsomaan Areenasta. Dokumentti antaa käsityksen siitä, miten paljon rajaamme mahdollisuuksiamme kuvittelemalla eteemme mahdottomuuksia.