Olen ennen tätä elämäni vuodentakaista käännettä ollut lähes
turta negatiivisille tunteilleni, yriitänyt niin kovasti päästä niitä pakoon ja
sulkea ne itseni ulkopuolelle. Tämä valheellisen minäkuvan ylläpitäminen on
vienyt valtavasti energiaa ja johtanut milloin raivonpuuskiin, milloin sisällä
kuplivaan katkeruuteen. Olen vielä kaiken lisäksi pyrkinyt näyttämään, en tosin kovinkaan tietoisesti, ulospäin mahdollisimman onnelliselta ja tyyneltä, vaikka sisällä
olisi vellonut mikä kurjuus. Suru, viha, pelko, häpeä, kateus ja ahneus ovat
eläneet omaa elämäänsä minussa, ilman lupaani.
Tunteiden tunnistaminen on vaatinut harjoittelua, jossa
tietoinen läsnäolo on ollut avain useaan oivallukseen. Se on auttanut minua
luomaan itselleni taitoa tunnistaa, kun ylipäätään tunnen jotain. Epämääräinen levottomuus ja äkilliset toivottomuuden
hetket ovat vähentyneet ja taito pysähtyä tunteen äärelle on kehittynyt. En
enää niin helposti pakene esiin nousevia tunteita ja niiden herättämää ahdistusta puhelimen tai tietokoneen
ääreen, vaan tutkiskelen niitä. Vihaa ja pelkoa olen ihmetellyt jo pidemmän
aikaa, mutta viime päivinä olen alkanut tunnistaa itsessäni hämmentävän
voimakasta kateutta ja ahneutta. Vimeksi tänään sain taistella itseni kanssa,
kun jouduin tunnustamaan itselleni, että olenpas juuri nyt todella kateellinen.
No, tämä on tietysti hieno askel, mutta mitä tehdä seuraavaksi?
Vaikka tunnistaisi itsessään jonkin tunteen, voi sen silti
vielä tuomita, tai pahimmillaan asettaa vaikka koko itsensä syytettyjen
penkille. Hyväksyntä onkin ollut
itselleni tärkeä oppi. Jokainen tunne on inhimillinen ja jokainen tunne saa
luvan olla olemassa. Näinhän me opetamme lapsillemmekin, miksi emme itse eläisi
sen mukaisesti? Omalla kohdallani olen ainakin liittänyt tietynlaiset tunteet ”oikeanlaiseen”
ihmisyyteen ja päinvastoin. On ollut pitkä prosessi ymmärtää, että esimerkiksi
sen tuntemani kateuden tunteminen ei ota pienintäkään palasta pois arvostani
tai siitä rakkaudesta, jota minun tulisi itseäni kohtaan tuntea. Nyt nuo
tunteet taitavat vasta uskaltaa esiin ja tietoisuuteeni, kun en ole heti niitä
ja itseäni tuomitsemassa.
Tunteiden tunnistaminen
ja hyväksyminen on kääntänyt
maailmani hyvällä tavalla ylösalaisin. Olen nyt elämän sekamelskassa tietoinen
siitä, että minulla on lupa pysähtyä ja että minun pitää pysähtyä, kun en oikein ymmärrä, mitä on tapahtumassa. On
silti yllättävän helppoa kaikesta tehdystä työstä ja harjoituksesta huolimatta
vain paeta tunteitaan. Tähän meillä on jokaisella omat keinomme, mutta ne
kaikki ovat lopulta yhtä hyödyttömiä, sillä ne eivät ratkaise mitään. Sama
tilanne vain toistuu uudelleen ja uudelleen, pakenemme, kunnes päätämme olla
pakenematta ja kääntyä katsomaan meitä seuraavaa varjoa.
Vaikeinta tunteiden kanssa elämisessä on mielestäni
kuitenkin irti päästäminen. Voin
huomata olevani vihainen tai tuntevani yllättäen ahneutta ja hyväksyä nämä tunteet osaksi ihmisyyttä ja jopa itseäni, mutta kuinka päästä niistä
vapaaksi? On eri asia tiedostaa ja hyväksyä negatiiviset tunteensa kuin antaa
niille vallan. Se kasvaa, mitä ruokitaan ja kukaan ei varmasti todellisuudessa
tahdo elää negatiivisuuden myrkyttämän mielen kanssa.
Jo
tiedostamis-hyväksymisprosessi itsessään auttaa eteenpäin, mutta tunteisiin
liittyy kuitenkin paljon kiemuroita, kuten elettyjä kokemuksia ja vääristyneitä
ajatusmalleja, joiden avaaminen näyttää vaativan aina vain uusia sukelluksia omaan elämänhistoriaan. Ehkä onkin aika palata omaan itseeni, etsiä johtolankoja sille, miksi
olen kuka tänään olen. Toisaalta on aika etsiä hyvää luettavaa ja viisaita ajatuksia avukseni. En siis ole oikein perillä tästä luopumisen ja irti
päästämisen kuviosta ja siitä, miten se omalla kohdallani toimii.
Esikoiseni totesi tässä eräänä iltana: ”Tänään oli tämmöinen päivä.”
Niinpä niin, pitäisikö minunkin olla nyt vain tuomitsematta tätä vaihetta
jotenkin huonoksi, kun olo on sekava ja negatiivisuus nostaa päätään? Antaa asioille aikaa tapahtua, eikä pyrkiä eroon kurjasta olosta? Tämä on
todennäköisesti vain kupru matkalla kohti aidompaa minää. Ehkä ajattelemme
liikaa sitä, oliko tänään hyvä vai huono päivä ja onko tämä nyt hyvä vai huono
vaihe. Usein asiat vain ovat mitä ovat, ja jälkikäteen voimme todeta: juuri
niin oli hyvä. Asioilla on tapana järjestyä.
On tämä elämä ihmeellinen matka. Jo pitkään olen herännyt
uudelleen siihen, että elän unelmaani ja luotan kykyyni kasvaa siksi ihmiseksi,
joka olen. En voi uskoa, että siitä rikkinäisestä ylikiltistä tytöstä, joka
vielä jokin aika sitten olin, on kasvanut tällainen tunteva, rohkea ja elävä
nainen, mitä tänään olen. Ja miten pienistä oivalluksista tämä kaikki koostuu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti