Kiemuroita ja kupruja

Elämä on kummallista. Vanha vuosi päättyi melkeinpä fanfaariin: tunteeseen, että elämä on hallussa, olo oli tyyni ja seesteinen. Uuden vuoden ensimmäisestä päivästä lähtien sisäinen säätilani on yhtäkkiä muuttunut epävaikaiseksi ja joudun taas toteamaan olevani matkalla, joka on täynnä yllätyksiä. Olo on kärttyinen ja levoton. Pintaan on noussut päivä toisensa jälkeen yllättäviä ja jokseenkin epämiellyttäviä tunteita. Nämä tunteet eivät kaikessa inhimillisyydessään ole minulle uusia, mutta niiden tiedostaminen on.

Olen ennen tätä elämäni vuodentakaista käännettä ollut lähes turta negatiivisille tunteilleni, yriitänyt niin kovasti päästä niitä pakoon ja sulkea ne itseni ulkopuolelle. Tämä valheellisen minäkuvan ylläpitäminen on vienyt valtavasti energiaa ja johtanut milloin raivonpuuskiin, milloin sisällä kuplivaan katkeruuteen. Olen vielä kaiken lisäksi pyrkinyt näyttämään, en tosin kovinkaan tietoisesti, ulospäin mahdollisimman onnelliselta ja tyyneltä, vaikka sisällä olisi vellonut mikä kurjuus. Suru, viha, pelko, häpeä, kateus ja ahneus ovat eläneet omaa elämäänsä minussa, ilman lupaani.

Tunteiden tunnistaminen on vaatinut harjoittelua, jossa tietoinen läsnäolo on ollut avain useaan oivallukseen. Se on auttanut minua luomaan itselleni taitoa tunnistaa, kun ylipäätään tunnen jotain. Epämääräinen levottomuus ja äkilliset toivottomuuden hetket ovat vähentyneet ja taito pysähtyä tunteen äärelle on kehittynyt. En enää niin helposti pakene esiin nousevia tunteita ja niiden herättämää ahdistusta puhelimen tai tietokoneen ääreen, vaan tutkiskelen niitä. Vihaa ja pelkoa olen ihmetellyt jo pidemmän aikaa, mutta viime päivinä olen alkanut tunnistaa itsessäni hämmentävän voimakasta kateutta ja ahneutta. Vimeksi tänään sain taistella itseni kanssa, kun jouduin tunnustamaan itselleni, että olenpas juuri nyt todella kateellinen. No, tämä on tietysti hieno askel, mutta mitä tehdä seuraavaksi?

Vaikka tunnistaisi itsessään jonkin tunteen, voi sen silti vielä tuomita, tai pahimmillaan asettaa vaikka koko itsensä syytettyjen penkille. Hyväksyntä onkin ollut itselleni tärkeä oppi. Jokainen tunne on inhimillinen ja jokainen tunne saa luvan olla olemassa. Näinhän me opetamme lapsillemmekin, miksi emme itse eläisi sen mukaisesti? Omalla kohdallani olen ainakin liittänyt tietynlaiset tunteet ”oikeanlaiseen” ihmisyyteen ja päinvastoin. On ollut pitkä prosessi ymmärtää, että esimerkiksi sen tuntemani kateuden tunteminen ei ota pienintäkään palasta pois arvostani tai siitä rakkaudesta, jota minun tulisi itseäni kohtaan tuntea. Nyt nuo tunteet taitavat vasta uskaltaa esiin ja tietoisuuteeni, kun en ole heti niitä ja itseäni tuomitsemassa.

Tunteiden tunnistaminen ja hyväksyminen on kääntänyt maailmani hyvällä tavalla ylösalaisin. Olen nyt elämän sekamelskassa tietoinen siitä, että minulla on lupa pysähtyä ja että minun pitää pysähtyä, kun en oikein ymmärrä, mitä on tapahtumassa. On silti yllättävän helppoa kaikesta tehdystä työstä ja harjoituksesta huolimatta vain paeta tunteitaan. Tähän meillä on jokaisella omat keinomme, mutta ne kaikki ovat lopulta yhtä hyödyttömiä, sillä ne eivät ratkaise mitään. Sama tilanne vain toistuu uudelleen ja uudelleen, pakenemme, kunnes päätämme olla pakenematta ja kääntyä katsomaan meitä seuraavaa varjoa.

Vaikeinta tunteiden kanssa elämisessä on mielestäni kuitenkin irti päästäminen. Voin huomata olevani vihainen tai tuntevani yllättäen ahneutta ja hyväksyä nämä tunteet osaksi  ihmisyyttä ja jopa itseäni, mutta kuinka päästä niistä vapaaksi? On eri asia tiedostaa ja hyväksyä negatiiviset tunteensa kuin antaa niille vallan. Se kasvaa, mitä ruokitaan ja kukaan ei varmasti todellisuudessa tahdo elää negatiivisuuden myrkyttämän mielen kanssa. 

Jo tiedostamis-hyväksymisprosessi itsessään auttaa eteenpäin, mutta tunteisiin liittyy kuitenkin paljon kiemuroita, kuten elettyjä kokemuksia ja vääristyneitä ajatusmalleja, joiden avaaminen näyttää vaativan aina vain uusia sukelluksia omaan elämänhistoriaan. Ehkä onkin aika palata omaan itseeni, etsiä johtolankoja sille, miksi olen kuka tänään olen. Toisaalta on aika etsiä hyvää luettavaa ja viisaita ajatuksia avukseni. En siis ole oikein perillä tästä luopumisen ja irti päästämisen kuviosta ja siitä, miten se omalla kohdallani toimii.

Esikoiseni totesi tässä eräänä iltana: ”Tänään oli tämmöinen päivä.” Niinpä niin, pitäisikö minunkin olla nyt vain tuomitsematta tätä vaihetta jotenkin huonoksi, kun olo on sekava ja negatiivisuus nostaa päätään? Antaa asioille aikaa tapahtua, eikä pyrkiä eroon kurjasta olosta? Tämä on todennäköisesti vain kupru matkalla kohti aidompaa minää. Ehkä ajattelemme liikaa sitä, oliko tänään hyvä vai huono päivä ja onko tämä nyt hyvä vai huono vaihe. Usein asiat vain ovat mitä ovat, ja jälkikäteen voimme todeta: juuri niin oli hyvä. Asioilla on tapana järjestyä.

On tämä elämä ihmeellinen matka. Jo pitkään olen herännyt uudelleen siihen, että elän unelmaani ja luotan kykyyni kasvaa siksi ihmiseksi, joka olen. En voi uskoa, että siitä rikkinäisestä ylikiltistä tytöstä, joka vielä jokin aika sitten olin, on kasvanut tällainen tunteva, rohkea ja elävä nainen, mitä tänään olen. Ja miten pienistä oivalluksista tämä kaikki koostuu!