Takaisin tien päälle

Aloitin kundaliinijoogan tällä viikolla. Kyseessä on monipuolinen joogan muoto, jossa on fyysisten harjoitteiden ja erilaisten hengitystekniikoiden lisäksi läsnä muitakin elementtejä, kuten mm. mantrat ja meditaatio. En tiedä, miksi juuri kundaliini kaikista joogan muodoista kiinnitti huomioni. Ehkä se, että sitä kutsutaan tietoisuuden joogaksi herätti minussa vahvoja tunteita, sillä juurikin tietoisuus ja tiedostaminen ovat olleet itselleni avaimia uuteen ihmeelliseen maailmaan.

Ensimmäinen kerta oli fyysisesti ja henkisesti kivulias. Oli aikamoinen herätys tiedostaa, kuinka huonosti olen kohdellut ruumistani. Olen ajatellut sen riittävän, että selviän arkielämästä ja ettei keho oireile kivulla. Tajusin kuitenkin olevani jumissa kuin rautakanki ja kaikki tuntui haraavan vastaan, kun yritin asettua asentoihin, joiden pitäisi olla niitä ”hyviä”. Kankeus ja heikko lihasvoima eivät olleet ainoita ongelmia, vaan tuntui, että yhteys mielen ja ruumiin välillä ei oikein toiminut.

Onneksi olen meditoinut jo pidemmän aikaa, ja kehittänyt sillä saralla hyväksyvää ja myötätuntoista suhtautumista itseeni. Tunnilla pidettiin myös silmät kiinni, mikä auttoi pääsemään keskittyneeseen tilaan. Tavallaan tuo tila muistutti meditaatiota, sillä aina välillä mieleen nousi esimerkiksi halu vilkuilla ympärilleen, mutta tuosta ajatuksesta oli helppo päästää irti. Kaiken näköiset pelot nousivat kovasti pintaan, ja oli yllättävää huomata, että kaikki samat lukot ja pelot olivat edelleen olemassa fyysisellä puolella, vaikka esimerkiksi sosiaalisessa elämässä niistä on jo päässyt yli. Keholla on oma muisti, ja tällä alueella en olekaan vielä paljoa seikkaillut. Keho ja mieli ovat yhtä, mutta molempia täytyy näköjään vahvistaa halutessan kehittää itseään.

Tunnin jälkeen olin päästäni pyörällä, niin paljon oli herännyt tunteita ja ajatuksia. Sekä vastustus että innostus olivat kasvaneet, ja tiedän, ettei tämä tule olemaan helppoa. Eräs kummallinen asia, jonka muutamana päivänä joogan jälkeen huomasin, oli että olin jotenkin valmiimpana ottamaan kehoni viestejä vastaan. Heti tunnin jälkeen, matkalla hakemaan poikia päiväkodista sain ihmeellisen signaalin jaloistani. Ne tunsivat yhtäkkiä vahvasti, miltä käveleminen oikeastaan tuntui. Kävelymeditaatiota siis, mutta sitä ei edeltänyt tietoinen päätös, että nytpä keskityn kävelemiseen. Jalat ikään kuin keskeyttivät ajatukseni ja muistuttivat siitä, mitä oikeastaan oli meneillään. Minut tuntevat tietävät, kuinka hankalaa sitä virtaa on keskeyttää...

Olen viime päivinä lueskellut Tommy Hellstenin kirjaa Pysähdy – olet jo perillä. Hän kirjoittaa eräässä luvussa vuorista ja markkinahumusta ja siitä, kuinka vuoret ovat ihmiselle pysähtymisen ja hiljaisuuden paikka. Itse rakastan markkinoiden vilskettä, ja omat markkinani ovat käynnissä ajattelussani sekä sosiaalisessa elämässä. Koko ajan on rattaat pyörimässä, innostun ja janoan elämää. Tässä menossa ja meiningissä huomaan hukkaavani kuitenkin helposti yhteyden omaan itseeni. Nyt olen taas löytänyt vuoreni, jolle kiipeäminen on kivuliasta, mutta se tarjoaa keinon pysähtyä. Lähtemällä pois mukavuusalueelta voi kohdata taas itsensä ja vahvistaa sydämen ääntä.

Taisinpa taas kerran ajatella, että tässä sitä ollaan, jotenkin valmiimpana. Valmistahan ei koskaan tule, ja se on tässä se kiehtova asia. On tultava alas norsunluutornista kerta toisensa jälkeen ja muistettava, että en tavoittele mitään. En saavuta mitään. Olen vain matkalla, ihmettelemässä maailmaa. Sitä rakkautta, jota Elämäksikin voi kutsua..