Tilaa

Liian tummalta tuntunut ulkoasu sai viimein kenkää! Vanha synkistelyversio tuntui omalta tätä blogia pystyttäessäni, mutta nyt oli kypsä hetki muuttaa lookkia. Vaalea väri antaa tilaa. Kaikenlaista sitä on tässäkin blogissa tullut luudittua omista sopukoista ulos, ja tilaa on vapautettu uusiokäyttöön. Vaikka olenkin luonteeltani vähän keräilijä (varsinkin kaikkea turhaa on kiva haalia), olen yrittänyt oppia niin henkisen kuin materiaalisenkin maailman puolella minimalistisemmaksi.

Tarvitsen tilaa


ottaa vastaan

pidellä

päästää irti


Kaikki on

kai ihan hyvin?

Hengitys, väittely ja hiljaisuus

Tulipas tässä eräänä aamuna piitkästä aikaa meditoitua junassa. Yhtäkkiä vain tajusin, että tarjolla olisi kymmenen tehokasta minuuttia aikaa keskittyä hengitykseen. Suljen siis silmäni, ja muutaman hengenvedon jälkeen alan laskea. Hengitys. Yksi. Hengitys. Kaksi. Hengitys. Kolme. ”Hyvin menee!” Hengitys. Yksi. Hengi.. ”Voi ei, tuntuu ihan väkinäiseltä!” Hengitys. Yksi. Hengitys. Kaksi. ”Olis pitänyt meditoida useammin, osaanko mä tätä enää?” Hengitys. ”En varmasti saa mitään ihanaa rentouttavaa meditatiivista tilaa aikaiseksi tällä menolla. ”Hengitys. Yksi. Hen… ”Voi ei, kohta on jo Pasila, en ehdi!” Huokaus. Ja taas hengitys. Tässä vaiheessa siirryn vain pysyttelemään tarkkaavaisena hengitykseni kanssa, tuntemaan kevyen ilmavirran sierainten ympärillä. Sisälläni alkaa kuulua toinenkin ääni: ”Näin on hyvä, pysy vain tarkkaavaisena.” Kun tämä uusi ääni alkaa tulla voimakkaammaksi, mielen protesti voimistuu: ”Kuka minäkin oikein luulen olevani? Tästä voikin sitten kirjoittaa, että olenpas niin etevä, että sisällä puhuu joku buddha, joka on niin tyyni että!” Ja toinen ääni vastaa: ”Tämänkin otan vastaan.” Hengitän edelleen, mutta pysyttelen uteliaana seuraamassa, mihin tämä väittely johtaa. Toisaalta olen vähän hämmentynyt, kuka tässä on minä?

Molemmat äänet alkavat vaimeta jo paria minuuttia ennen asemalle saapumistani. Saan pienen hetken ajan kokea hiljaisuuden sisälläni. Muistan, että läsnäolon harjoittaminen ei ole vain tuota miellyttävää hiljaisuutta, vaan hiljentymistä sen äärelle, mikä tapahtuu joka tapauksessa. Pikku hiljaa mieli hiljenee. Junasta hypättyäni olin iloinen, kun huomasin aistieni kirkastuneen, kuulin haitarinsoittajan ja suihkulähteet, haistoin aamuisen kaupungin hennon raikkauden, tunsin auringon kasvoillani ja tuulen hiuksissani. Näin Kaisaniemen puiston vanhat käyrät puut, jotka tervehtivät minua, kuten ne tekevät joka aamu - kun vain muistan huomata ne. Kokemani kontrasti sai minut hämmästymään siitä, kuinka omissa ajatuksissani nykyään taas kuljen. (Mutta kun ajatukseni vain sattuvat olemaan niin mielenkiintoisia!) On tuskallista muistuttaa itseäni kaikesta, mistä jään paitsi ajatteluaddiktioni vuoksi. Voisihan sitä tietenkin pahempiinkin asioihin olla koukussa, mutta tahdon myös elää, en vain ajatella eläväni.

Mieli on kummallinen. Se voi olla huomaamaton, kuiskutella korvaan kaikenlaisia ”totuuksia” ilman, että sitä edes huomaa. Usein se vain toteaa: ”Näinhän ne asiat vain ovat. Piste.” Se soi myös esittää olevansa voimakas lihaskimppu, jota vastaan ei kukaan pärjää, ja hyökätä kaikella voimallaan tuomitsemaan ja arvostelemaan. Se on hyvä renki, mutta huono isäntä. Kun mieli saa vallan, se kahlitsee uskomaan omaan riittämättömyyteen ja vajavaisuuteen, ja varmasti paljon muuhunkin. Tahdon olla vapaa rakastamaan itseäni ja maailmaa, ehdoitta. Kahden vuoden läsnäolotreeni on selvästi tuottanut tulosta, sillä pysähtyessäni kuuntelemaan kuulen selvästi arvostelun ja vähättelyn sanat. Olen löytänyt myös lempeyden, jonka kanssa vähättelevää mieltä on kevyempi kuunnella, hyväksyä ja.. rakastaa? Antaa sen vain olla, mitä on, ja sitä kautta ymmärtää sen heikkoutta. Mieli on vahva vain, kun siihen uskoo. Kun sitä kuuntelee lempein korvin, se huokaisee, hiljenee ja käy ansaitulle levolle.

On yksi asia, jonka kehittäminen ja säännöllinen harjoittaminen johtaa henkisiin pyrkimyksiin, rauhaan, tarkkaavaisuuteen ja selkeään ymmärrykseen, tietoon ja näkemykseen, onnelliseen elämään tässä ja nyt sekä viisauden ja valaistumisen huipulle. Mikä on tuo yksi asia? Se on kehoon perustuva tarkkaavaisuus.

                  Buddha, Satipatthana sutta

Universumin taksvärkkipäivä

Astuin tänään palvelukseen. Tai siltä ainakin tuntui, ikään kuin uudet lait olisivat vaikuttaneet elämässäni: antamisen ja vastaanottamisen laki. Olen jo pitkään kokenut, että on vuoroni antaa pyyteetöntä apua, mutta antaminen on ollut pientä, hetkissä tapahtuvaa ja ehkä huomaamatonta. Tänä aamuna tunsin vahvan energian itsessäni, ja muistin pitkästä aikaa kokemukseni junassa (tekstissäni Enkelin siivenisku). Se sai minut virittymään ja olemaan valppaana, mikäli joku tarvitsisi minua. Sain tosin yllättyä siitä, mitä päivä toi eteeni.

Päivän aikana ei tapahtunut muuten mitään erikoista, vastaantulijat tuijottivat popojaan, kukaan ei tuntunut huomaavan hymyäni. Kuitenkin niin aamulla kuin illallakin minua kaivattiin, ja kaipaajat löytyivät ihan lähipiiristä. Hassua, oli kuin olisin vain laittanut ”vapaana”-valon palamaan, ja siinä samassa energiani hyödynnettiin. Vau! Näinkö tämä toimii? Tänään minulla oli energiaa muillekin jaettavaksi, joten sain sen jakaa. Muuten on tuntunut siltä, että olen enemmän vastaanottavassa päässä ollut viime ajat. Minun tulee kuitenkin harjoitella molempia, niin ehdoitta antamista kuin ansaittua vastaanottamistakin.

En oikein tiedä, miten nämä asiat ennen sitten menivät... Antaminen on ollut ehkä erilaista, se on ollut enemmän sidoksissa mielihyvään ja omanarvontunnon kohotukseen kuin aitoon palvelemiseen. Vastaanottaminen taas on ollut vaikeaa, on ollut vaikeaa asettua pieneksi ja tarvitsevaksi, tai sitten joissain luotettavissa ihmissuhteissa olen takertunut liiaksikin vastaanottajan rooliin vailla vastavuoroisuutta. Mutta nyt tuntuu, että jotain suurempaa on käynnissä, asiat alkavat muuttua ihan itsekseen. Saan kiitollisena seurata, kun hyvä kiertää, joskus minun kauttani jollekin toiselle, toisinaan taas joku toinen välittää sitä minulle. Ihmeellistä!

Minä

Koska Beautiful body-haaste on tuonut blogilleni muutaman uuden lukijan, tahdon kertoa hieman lisää itsestäni. Suurin osa blogin lukijoista tuntee minut, mutta heillekin tässä voi olla jotain uutta. Luvassa on rehellistä tajunnanvirtaa, mikä ei ole ehkä tyypillistä blogilleni. Syy löytyy tästä tekstistä. J

Elämäni on ollut monella tavoin siunattua, mutta kuitenkin ehdin elää kymmenisen vuotta melkoisen onnettomana. Lukion jälkeen lähdin etsimään itseäni maailmalta, mutta löysinkin itseni sijasta miehen ja vähän myöhemmin itsestäni kolmen lapsen äidin. Vaan ei tarjonnut parisuhde, ei äitiyskään onnen täyttymystä yksistään.. Edelleen jotain tärkeää oli hukassa.

Tähänastisen elämäni suurimman opetuksen löysin maata järisyttävästä kriisistä, johon pari vuotta sitten ajauduin ja löysin vihdoin etsimäni polun. Ensin tuli meditaatio, mutta sitäkin onnistuin käyttämään pakokeinona. Tämä vuosi on ollut minulle raskasta, itseni kohtaamisen aikaa. Toisaalta elämä näyttäytyy kauniimpana kuin koskaan. Olen löytänyt kundaliinijoogan, joka on tarjonnut kosketuksen kehooni. Tuo kosketus on ollut kipeä, on ollut järkyttävää kokea fyysistä selittämätöntä kipua, joka tulee jostain tuntemattomasta lähteestä. Tuo kipu on ollut minussa jo kauan ja kätkenyt sisäänsä pelkoa, surua, vihaa.

Kivun kanssa eläminen saa usein minut haluamaan pakoon, ja lähdenkin pakoon tuon tuosta. Useimmiten löydän itseni pakenemasta suuruuden suosta, jonne tätä blogiakin kirjoittaessani joskus uppoan. Päädyn neuvomaan. Luulen olevani suuri, sillä tiedän olevani sitä. Kuvittelemani suuruus vain pulppuaa väärästä lähteestä, se saa virtansa egon pyrkimyksistä, jotka eivät kanna kauas, olen jo kokenut sen. Mutta jokainen kerta suuruuden suossa opettaa viisaammaksi. Jokainen kerta, kun löydän itseni ajattelemasta raukkaparkoja, jotka eivät vielä ymmärrä elämän salaisuuksia, ymmärrän itse olevani yksi heistä. Mutta minä opin.

Itsestäni kirjoittaminen on siksi vaikeaa, että olen totaalisen rakastunut omaan tarinaani. Minusta on hienoa kertoa, kuinka lähdin lukion jälkeen maailmalle, kuinka löysin itselleni puolison kuin kohtalon oikun kautta, kuinka sain lapset ja samalla olen opiskellut, kuinka joogaan ja meditoin, kuinka olen taitava kirjoittaja ja niin edelleen. Nyt kuulen jonkun jo ajattelevan, että voi tsiisus eikö se Satu osaa nauttia mistään, kun se tekee kaikesta ongelman. J

Ei sillä, etteikö näistä asioista saisi olla iloinen ja ylpeä, sitä olenkin. Minähän olen seurannut unelmiani, kuunnellut sydämeni ääntä, en ole jäänyt paikoilleni odottamaan, että asiat vain tapahtuisivat minulle. Mutta se tunne, joka sisälläni herää kun puhun itsestäni kertoo, että en vielä osaa arvostaa omaa elämääni sataprosenttisesti. Nimittäin kertoessani tarinani koen usein sisälläni tyhjyyttä. Koen, että en todellisuudessa ole tarinani arvoinen ja että se on liian suuri minulle. Se saa minut asettamaan itselleni odotuksia, joita en voi täyttää. Se saa minut odottamaan itsestäni jotain yli-inhimillistä, että tarinani tekisi minusta jotenkin suuremman kuin mitä olenkaan. Se saa minut pelkäämään. Jospa en oikeasti olekaan sitä, mitä se antaa minusta odottaa.

No, tarinat ovat aina valikoinnin tuotetta ja olen ehkä kiillottanut omani tämän päivän vaatimusten mukaisesti priimakuntoon kuin mikäkin siivousfriikki. Siis, osaan myydä itseni, mutta entäs sitten? Mitä sitten, kun olen saanut haluamani, olipa se sitten ihmissuhde tai työpaikka? Mitä minulle jää, jos en pääse pelkoni yli ja uskalla enää olla oma itseni paljastumisen pelossa? Nyt minulla ei ole muuta vastausta kuin tämä teksti. Tahdon blogissani kertoa, kuka todella olen, enkä vain rakentaa illuusiota yli-ihmisestä, joka näkee, kokee ja tekee ihan mitä vain (joskus siinä onnistunkin).

Ehkä joku päivä uskallan kantaa ylpeydellä elettyjä vuosia, mutta juuri nyt, näin on hyvä. Hyvää loppuviikkoa kaikille uusille ja vanhoille lukijoille! <3

Olet sen arvoinen

No huh huh, jotain aivan uskomatonta tapahtuu juuri nyt tässä maassa. Jos joltain on jostain syystä mennyt ohi, niin Mami GO GO-blogin Minttu Mäntysalo latasi muutama päivä sitten blogiinsa äitiyden merkit paljastavan herkän ja kauniin kuvan itsestään. Hän myös haastoi muut suomalaiset naiset tekemään saman. Lähti liikkeelle samanlainen ilmiö kuin mitä Jade Beall aloitti Atlantin toisella puolen, mutta nyt kuvia ei otetakaan studiossa vaan monien taustalla näkyy vaikkapa oma makuuhuone.

Tuntuu, kuin monilla naisilla olisi valtava paine sisällään, ja kun joku antaa luvan päästää siitä irti, riemuitsemme vapautumisestamme. Ja kuka olisi arvannut, että kyse on näin yksinkertaisesta tempusta? Meidän pitää vain antaa itse itsellemme lupa olla kauniita, ja innostaa muitakin tuntemaan ja kokemaan vapaus.

Kaikille ei toki oman kehon julkinen esittely tunnu omalta jutulta, vaikka omaan kehonkuvaan liittyisikin kahleita (tai juuri siitä syystä). Vaikka et tuntisikaan vetoa ladata itsestäsi puolialastonta kuvaa kaikkien nähtäväksi, kokeile jotain toista keinoa. Tässä jotain mieleeni nousseita ideoita:

Mene vähissä vaatteissa peilin eteen seisomaan. Huomiosi todennäköisesti kiinnittyy suoraan niihin kohtiin itsessäsi, jotka koet vääränlaisiksi tai epämiellyttäviksi. Katsele itseäsi juuri sellaisena kuin olet, mutta muista, että mielessäsi liikkuvat arvostelun sanat ovat vain ajatuksia. Ne eivät välttämättä ole totta, etenkään tässä tapauksessa. Kokeile, miltä tuntuu koskettaa kevyesti noita kohtia, joita olet pitänyt "ongelmina". Miltä kevyt, hellä kosketus tuntuu? Pystyisitkö ehkä sanomaan itsellesi, että juuri tuo kohta sinun vartalollasi on kaunis ja ainutlaatuinen? Sinun ei tarvitse heti uskoa noita sanoja, mutta ehkä niiden sanominen voi saada sinut ajattelemaan asiaa uudelleen.

Joskus se, että joku toinen kehuu vartaloasi, voi olla alku hyväksynnän ja myöhemmin rakkauden tunteille. Minä inhosin omasta mielestäni leveitä leukaperiäni, ja yritin aina peittää ne tavalla tai toisella, koska olin saanut päähäni, etteivät ne ole kovinkaan naiselliset. Kun huomautin asiasta uudelle kampaajalleni, hän huokaisi: "Ai kun musta ne juuri on niin kauniit!" En heti muuttanut mieltäni, mutta tuo kommentti sai minut pohtimaan, ovatko ne nyt niin kamalat kuin mitä olin itselleni toitottanut.

Yritä siis nähdä vartalosi jonkun toisen silmin. Tässä voi olla apua kamerasta, ota siis rohkeasti itsestäsi kuvia, vaikket aikoisikaan näyttää niitä kenellekään, saatika ladata nettiin. Katso itseäsi kuin olisit joku toinen. Jos hetken näet oman kuvasi jonkun toisen kuvana, mihin kiinnität ensin huomiota? Vaikka tämä tuntuisi vaikealta, jo itsesi katseleminen välttelyn sijaan voi saada sinut ajattelemaan asiaa uudelleen.

Katso Jade Beallin ottamia kuvia tai Mami Go Go-Facebook-sivuilta löytyviä kuvia kauniista naisista, joiden vartaloa elämä on muotoillut. Näyttääkö jonkun vartalo tutulta? Onko jollain naisella sama "ongelma" kuin sinulla? Näyttääkö tuon naisen vartalo sinusta vääränlaiselta? Pitäisikö hänen mielestäsi olla jotenkin erilainen ollakseen kauniimpi tai arvokkaampi? Niinpä, katsomme omaa vartaloamme kriittisemmin kuin toisten. Ehkäpä tuon toisen naisen vartaloa katsellessasi saatat alkaa ajatella asiaa uudelleen. Miksi juuri minä olisin vähemmän kaunis ja ainutlaatuinen tällaisena kuin olen?

Anna itsellesi lupa eheytyä. Olet sen arvoinen.

Nainen, olet kaunis

Vielä hetki on lomaa jäljellä, ja tarkoituksenani oli kirjoittaa leppoisia lomajuttuja mutta toinen aihe kiilasi nyt leppostelujen edelle. (Kirjoitetaan ne sitten kesän loppuessa piristämään tunnelmia! J) Mikä lopulta sai minut kirjoittamaan, oli tämä. Suututtaa, että nainen asetetaan niin helposti objektin asemaan, jonka ensisijainen tehtävä on miellyttää silmää. Saamme joka paikasta saman viestin: sinussa on vikaa, tee sitä, tee tätä, ja sitten olet ehkä hitusen arvokkaampi.

Me naiset tarvitsemme jonkinlaista yhteistä eheytymistä tästä esineellistämisen ja tyytymättömyyden kulttuurista. Juuri sellaista eheytymistä, jota valokuvaaja Jade Beall  tarjoaa valokuvillaan ja ajatuksillaan perustamassaan liikkeessä nimeltä "A Beautiful Body Project". Hän on kuvannut lukemattomia naisia, joista monet ovat äitejä. Hänen tarkoituksenaan on inspiroida naisia rakastamaan itseänsä ja näkemään itsensä kauniina ja ainutlaatuisina. Naisen keho käy läpi valtavia muutoksia äidiksi tulemisen yhteydessä, ja kulttuurissamme nämä muutokset nähdään epämiellyttävinä ja peiteltävinä virheinä. 

Voisimmeko nähdä ne sittenkin kunniamerkkeinä ja osoituksina siitä, että olemme osa Elämää ja Rakkautta? Voisimmeko uskoa, että olemme kauniita ja arvokkaita, kertakaikkisen täydellisiä juuri tällaisina? Ei ole eikä tule toista Sinua. Ei ole ketään muuta, joka olisi kaunis juuri Sinun tavallasi. Unohdetaan edes hetkeksi vertailu ja ihanteet, koetaan edes pienen hetken se vapaus, joka on Sinussa, kunhan vain löydät sen.

Itse olen kärsinyt monenlaisista ulkonäköön liittyvistä epävarmuuksista, ja raskaudet sekä etenkin imetyksen jälkeinen aika on herätellyt niitä aina aika ajoin pintaan. Ajan kuluessa valumme kai kaikki vääjäämättä kauemmas siitä mystisestä kauneusihanteesta, johon verrattuna tunnemme itsemme vajavaisiksi. Raskaudet ja pitkät imetykset jättivät jälkensä kehooni, mutta itseäni tämä on auttanut myös hyväksymään kehoni paremmin. Katsellessani Jade Beallin kuvia tuo hyväksyntä voimistui ja alkoi kääntyä kyynelten valuessa rakkaudeksi. Toivon, että hänen kuviensa sisältämä taika herättää sinutkin suhtautumaan itseesi lempeämmin.

Tässä lopuksi vielä viime talvena kirjoittamani runo sekä sanat, jotka kirjoitin pohjustaakseni sitä:

Nyt, kun kaksosten imetys alkaa lähestyä loppuaan, on oman kehoni lainausaika päättymässä. Viimeisestä neljästä ja puolesta vuodesta raskaudet ja imetykset ovat vieneet yhteensä reilut kolme vuotta. Näiden termiittien jäljiltä tuntuu jääneen jälkeen kasa luita ja paljon löysää nahkaa. Kuitenkin, kun katson peiliin, näen kauniin, aikuisen naisen. Olen päättänyt, että roikkuva iho saa olla merkki kovasta työstä, jonka olen lasten vuoksi tehnyt. Ja jos katsot uimahallin pukuhuoneissa naisia, huomaat, ettei monikaan näiltä merkeiltä säästy.

MISTÄ ON AIKUISET NAISET TEHTY?

Riipputisseistä, pömppömasuista,
Rimppakintuista, löysistä alleista,

Päärynäpepuista, selluliitista,
Tiikeriäidin arvista,
unohtuneista karvoista,
Harmaista hiuksista, jenkkakahvoista.

Niistä on 

kauniit
aikuiset
naiset tehty.

Vapaudesta, osa III: Vapaus Olla

Vapaus teemana on askarruttanut minua jo keväästä saakka. Minulla on ollut selvästi tarve vapautua jostakin, mutta mistä? Kysymys ”mitä on vapaus?” vain putkahti jostain mieleeni ja on vaivannut siitä lähtien. Olen etsinyt vastausta ajatuksistani, kirjoista ja luonnosta ympärilläni, mutta edelleenkin siitä kirjoittaminen on vaikeaa. Toisaalta olen jo kahdessa edellisessä kirjoituksessani pedannut itselleni tilaisuuden jakaa mietteitäni teille, joten kaipa nyt on sen aika.

Kun aloin ajatella vapautta, huomasin ensin, että ihmisillä eri tilanteissa saattaisi olla hyvinkin erilainen käsitys vapaudesta. Miten esimerkiksi teini-ikäisen ja mielipidevangin käsitykset vapaudesta eroaisivat? Vapaus alkoi tuntua painostavan subjektiiviselta asialta, vaikka itselläni kuitenkin oli vahva tunne, että kyse on muustakin. Viime aikoina lukemissani kirjoissa vapaus on ollut usein jollain tavalla esillä. Ihmisen vapauden kaipuu ja sen tarve tuntuu olevan pohjattoman syvä ja erottamaton osa luontoamme. En ole kuitenkaan saanut selkeää otetta kenenkään muun vapauskäsityksistä ja ideoista, joten ehkä tämä on juttu, jota ei voi käsittää ilman omakohtaista ihmettelyä. :)

Kerran kävellessäni Kaisaniemen puiston läpi päätin kysyä kysymykseni puilta ympärilläni. Puut eivät ehkä äkkiseltään ajateltuna ole kovinkaan vapaita – nehän seisoa jököttävät maassa vailla mahdollisuutta edes liikkua. Ovatko ne maan vankeja? Oikeastaan tämä käsitys vapauden ja liikkumismahdollisuuksien yhteydestä taitaa olla yhtä vankka kuin käsitys vapauden ja valinnanvapauden yhteydestä toisiinsa. No, vastasivatko puut minulle jotakin? Tunsin olevani rauhallisen viisauden ympäröimä ja mieleni saavutti kaksi sanaa: Vapaus on. Olin hieman ymmälläni, mutta tyydyin vastaukseen. Se tuntui riittävältä.

Aito vapaus on valintojen takana, se on kai jonkinlainen tunne olemassaolosta ja itsensä toteuttamisesta, mutta eri tasolla kuin pelkkä tekeminen. Onko vapaus olemassaoloa täydessä mitassaan, sitä että ihminen käyttää potentiaaliaan ihmisenä, ei kuluttajana tai johonkin muuhun rooliin sidottujen oletusten mukaisesti? Tällöin vapauden riistämistä olisi estää toisten ihmisten mahdollisuus täyden ihmisyyden toteuttamiseen. Tosin se, joka estää toisen olennon vapauden, ei itsekään ole vapaa.

Tässä kirjoittaessani saan oikeastaan paremmin kiinni ajatuksesta, jonka mukaan vapaudutuuaan ihminen on luonnostaan hyvä ja tahtoo vapautta myös toisille. Vapautta ei voi kuitenkaan toiselle antaa, vaan jokaisen täytyy itse löytää esteet oman vapautumisensa tieltä. Meitä ympäröivät olosuhteet kai harvoin tukevat vapautumista, mutta täydellisetkään olosuhteet eivät riitä, ellei ole itse valmis. Lopulta avaimet omaan vapauteen löytyvät siis omista käsistä.

Nyt en enää edes muista, mistä olen lukenut ja mitä, mikä on taas oman pohdintani tulosta. Kaikki vain tuntuu yhtäkkiä selkeämmältä. Tuntuu hyvältä jakaa tämä oivaltamisen hetki kanssanne, ehkä se innoittaa jotain toistakin ottamaan haasteen vastaan. :) Toivottavasti tämä kolmen kirjoituksen sarja on herättänyt ajatuksia. Niitä saa toki mielellään myös jakaa alla kommenttien muodossa.

Ihminen ei ole vapaa tehdessään vain sitä, mikä häntä huvittaa.
Ihminen on vapaa vasta tehdessään sitä, mitä hänen syvin minänsä haluaa.
Syvimpään minään on tie! Pitää sukeltaa syvälle.
- D. H. Lawrence