Syleilyssä

Sumu silittää poskipäitä

Luonto huutaa kaikissa väreissään ilotulitusta:
Katso
kaikki tämä on sinun
juuri nyt ja tässä
Ei mikään todellinen kuole

On rauhallista

Niin lämmintä,
petollisen lämmintä

Ruusupensaan punaisen vihreän seassa
on valkoisia laikkuja
Nuppuja

Osaisinpa itsekin
heittäytyä yhtä luottavaisesti
elämän syliin

Syystuulta purjeisiin

Ympärillä huojuu ja humisee syysmyrsky
Olen puu yksin metsän keskellä

Olen tulessa!

Tuuli repii lehteni
yksi kerrallaan paiskaa maahan
minusta piittaamatta.

Saanhan vielä uudet lehdet, saanhan?

Suojavaatteeni.

Syksy toi mukanaan muutoksen. Sillä, mikä se on, ei ole kauheasti väliä, kirjoitan siitä sitten myöhemmin. Nyt huvittaa enemmän kirjoittaa muutoksesta itsestään.

Muutos, olipa se sitten oman hallinnan piirissä tai täysin kontrolloimaton, on luopumisen ja vastaanottamisen tanssia. Kuinka päästää irti? Kuinka uskaltautua kurkistamaan, mitä uutta elämällä olisi tarjolla? Pyörteeseen hyppääminen epäilyttää. Pintaan nousevat epämiellyttävät tunteet ja ajatukset, jotka saavat helposti vakuuttumaan siitä, että vanhassa vara parempi. Parempi kiertää samaa vanhaa ympyrää, ainakin tietää jo, mitä siitä seuraa.

Mutta ei. Nyt seurassani on joku, nimittäin Rakkaus. Lempeys ja välittäminen itseäni kohtaan on kasvanut niin suureksi, että en voi enää kieltäytyä näkemästä näitäkin tapoja, joilla särjen sydämeni uudelleen ja uudelleen. Vanhoja toimintamalleja, jotka saavat minut unohtamaan itseni ja toimimaan pelonsekaisten reaktioiden kautta. Tahdon elää kokonaisena, en uskotellen itselleni, että minulle riittää 80-prosenttinen rakkaus ja rehellisyys itseäni kohtaan. Ei, tarvitsen täydet sata, kyetäkseni todella elämään sitä Elämää, jota olen tullut tänne elämään.

Mutta pelkään sitä, mitä uutta voisi olla edessä. Vanhasta on vaikea päästää irti, ellei tiedä, mitä on tulossa tilalle. Tämä taitaa olla ihmisyyteen kytkeytynyt kuvio, minkä osoittaa järkyttävässä mittakaavassa vaikkapa ilmastonmuutoksen hoitaminen. Emme uskalla myöntää, että vanha toimintatapamme vahingoittaa meitä. Tai jos myönnämme, käperrymme silti valheelliseen turvallisuudentunteeseen, kunnes elämä osoittaa meille vaikeamman tien. Asiat tulevat eteen väistämättä, halusimme tai emme.

Kysymys kuuluu, vastusteleeko puu syksyn tuloa? Kokeeko se menettävänsä jotain itsestään pudottaessaan lehtensä? Puu on silti olemassa ilman lehtiäänkin. Ovatko lehdet olemassa ilman puuta?

Pelkään lehtieni menetystä, pelkään identiteettini menetystä. Olen päästämässä irti jostain, mikä on niin syvällä kiinni minussa, että tuntuu kuin minua revittäisiin palasiksi. Jostain, mikä on ohjannut toimintaani niin pitkään kuin muistan. Mutta nyt, vihdoin, suostun näkemään tämän ”luonteenpiirteen” olevan vain opittu malli, selviytymiskeino. Minä olen olemassa ilman tätä. Ehkä syksy tekee tehtävänsä ja minä suostun luopumaan suojavaatteestani. Kehittelen sitten itselleni toimivamman tavan suojautua, ja tällä kertaa teen tietoista yhteistyötä Rakkauden kanssa. :)

Meidän on kohdattava kipu, jota olemme paenneet.
Meidän on itse asiassa opittava lepäämään siinä
ja annettava sen polttavan voiman muuntaa meidät.

       Charlotte Joko Beck

Kurkiaura

Voiko taivaassa uida
               jos se tulee näin alas

kietoutua sumuun
haistaa pilvet kasvoillaan

Kuun kylmä valo polttaa.

Yöllä luonto vielä
               huutaa elämää

sirkat laulavat sataa eri kieltä
sammaleella on pehmeänkostea turkki

Aamuaurinko tuo värisevän sudenkorennon

On aika päästää irti.

Peilin edessä

Arviot sinusta eivät perustu korkeuksiin, joihin olet kohonnut,

vaan syvyyteen, josta olet noussut ylös.

               - Frederick Douglass

Kirjoitin Hidasta elämää-sivustolle blogitekstin (linkki), jossa käsittelin täydellisyydentavoittelua (eli suomeksi pefektionismia). Itsehän kuulun niihin onnettomiin, jotka tiedostavat oman tilansa. Onnettomiin siksi, että peiliin katsominen ei ole kivaa. Perfektionistin mielestä kaiken pitää olla täydellistä, ja perfektionisti ei halua tietää olevansa perfektionisti. Sillä se ei ole täydellistä. 

Perfektionistin mielestä myös oman tekstin pitäisi olla täydellistä. Viimeisteltyä. Pilkulleen. Mutta hän ei myönnä sitä. Sillä hänhän vain pitää siitä, mitä tekee, ja haluaa tehdä sen kunnolla. Kun perfektionisti näkee oman tekstinsä julkaistuna, voi tapahtua vain kaksi asiaa: joko hän on tyytyväinen (vaikka käytti aikaa viisitoista kertaa pidempään kuin joidenkin mielestä olisi ollut tarpeellista) tai sitten hän vaipuu raivoisaan itsekritiikin mereen (sillä hän oli mennyt kirjoittamaan typerän inspiraation vallassa jotain, mikä ei lainkaan vastannut hänen ylitsepääsemättömän hienoa visiotaan).

Oletetaan, että jälkimmäinen vaihtoehto tapahtuu. Perfektionisti velloo muutaman päivän tyrskyissään. Jos hän on se onneton, joka tiedostaa samalla tilansa, hän kärsii vielä enemmän, sillä hänhän nimenomaan ei ole perfektionisti. Ei, vaikka tuli kirjoittaneeksi aiheesta ihmeen omakohtaisen tekstin. Ei, sillä perfektionismissa ei ole mitään täydellistä.

Mitä tapahtuu, kun sadat ihmiset tykkäävät perfektionistin epäonnistuneesta, täysin ohi aiheen menneestä viimeistelemättömästä tekeleestä, joka hänen mielestään kuuluisi mielummin oman tietokoneen kovalevylle salasanan taakse kuin karkulaiseksi maailman tuuliin? Perfektionisti tajuaa olevansa vain pieni perfektionisti. Joka tarvitsi vähän suuremman peilin eteensä uskaltaakseen todella nähdä omat kasvonsa.

Kiitos jokaiselle tekstini lukeneelle, kiitos jokaiselle tykkääjälle. Tämä kokemus oli minulle suurimpia opetuksia ikinä, niin kirjoittajana kuin yleisemminkin. Enkä enää edes välitä siitä, että sisäinen arvostelijani hiljeni hetkeksi. Olen vain kiitollinen, että sain kuljettaa eteenpäin viestin, joka ilmeisesti kosketti monia.

Sanotaan se vielä kerran: me kaikki olemme täydellisellä tavalla epätäydellisiä. <3

Hyvää viikkoa kaikille lukijoilleni!

Tilaa

Liian tummalta tuntunut ulkoasu sai viimein kenkää! Vanha synkistelyversio tuntui omalta tätä blogia pystyttäessäni, mutta nyt oli kypsä hetki muuttaa lookkia. Vaalea väri antaa tilaa. Kaikenlaista sitä on tässäkin blogissa tullut luudittua omista sopukoista ulos, ja tilaa on vapautettu uusiokäyttöön. Vaikka olenkin luonteeltani vähän keräilijä (varsinkin kaikkea turhaa on kiva haalia), olen yrittänyt oppia niin henkisen kuin materiaalisenkin maailman puolella minimalistisemmaksi.

Tarvitsen tilaa


ottaa vastaan

pidellä

päästää irti


Kaikki on

kai ihan hyvin?

Hengitys, väittely ja hiljaisuus

Tulipas tässä eräänä aamuna piitkästä aikaa meditoitua junassa. Yhtäkkiä vain tajusin, että tarjolla olisi kymmenen tehokasta minuuttia aikaa keskittyä hengitykseen. Suljen siis silmäni, ja muutaman hengenvedon jälkeen alan laskea. Hengitys. Yksi. Hengitys. Kaksi. Hengitys. Kolme. ”Hyvin menee!” Hengitys. Yksi. Hengi.. ”Voi ei, tuntuu ihan väkinäiseltä!” Hengitys. Yksi. Hengitys. Kaksi. ”Olis pitänyt meditoida useammin, osaanko mä tätä enää?” Hengitys. ”En varmasti saa mitään ihanaa rentouttavaa meditatiivista tilaa aikaiseksi tällä menolla. ”Hengitys. Yksi. Hen… ”Voi ei, kohta on jo Pasila, en ehdi!” Huokaus. Ja taas hengitys. Tässä vaiheessa siirryn vain pysyttelemään tarkkaavaisena hengitykseni kanssa, tuntemaan kevyen ilmavirran sierainten ympärillä. Sisälläni alkaa kuulua toinenkin ääni: ”Näin on hyvä, pysy vain tarkkaavaisena.” Kun tämä uusi ääni alkaa tulla voimakkaammaksi, mielen protesti voimistuu: ”Kuka minäkin oikein luulen olevani? Tästä voikin sitten kirjoittaa, että olenpas niin etevä, että sisällä puhuu joku buddha, joka on niin tyyni että!” Ja toinen ääni vastaa: ”Tämänkin otan vastaan.” Hengitän edelleen, mutta pysyttelen uteliaana seuraamassa, mihin tämä väittely johtaa. Toisaalta olen vähän hämmentynyt, kuka tässä on minä?

Molemmat äänet alkavat vaimeta jo paria minuuttia ennen asemalle saapumistani. Saan pienen hetken ajan kokea hiljaisuuden sisälläni. Muistan, että läsnäolon harjoittaminen ei ole vain tuota miellyttävää hiljaisuutta, vaan hiljentymistä sen äärelle, mikä tapahtuu joka tapauksessa. Pikku hiljaa mieli hiljenee. Junasta hypättyäni olin iloinen, kun huomasin aistieni kirkastuneen, kuulin haitarinsoittajan ja suihkulähteet, haistoin aamuisen kaupungin hennon raikkauden, tunsin auringon kasvoillani ja tuulen hiuksissani. Näin Kaisaniemen puiston vanhat käyrät puut, jotka tervehtivät minua, kuten ne tekevät joka aamu - kun vain muistan huomata ne. Kokemani kontrasti sai minut hämmästymään siitä, kuinka omissa ajatuksissani nykyään taas kuljen. (Mutta kun ajatukseni vain sattuvat olemaan niin mielenkiintoisia!) On tuskallista muistuttaa itseäni kaikesta, mistä jään paitsi ajatteluaddiktioni vuoksi. Voisihan sitä tietenkin pahempiinkin asioihin olla koukussa, mutta tahdon myös elää, en vain ajatella eläväni.

Mieli on kummallinen. Se voi olla huomaamaton, kuiskutella korvaan kaikenlaisia ”totuuksia” ilman, että sitä edes huomaa. Usein se vain toteaa: ”Näinhän ne asiat vain ovat. Piste.” Se soi myös esittää olevansa voimakas lihaskimppu, jota vastaan ei kukaan pärjää, ja hyökätä kaikella voimallaan tuomitsemaan ja arvostelemaan. Se on hyvä renki, mutta huono isäntä. Kun mieli saa vallan, se kahlitsee uskomaan omaan riittämättömyyteen ja vajavaisuuteen, ja varmasti paljon muuhunkin. Tahdon olla vapaa rakastamaan itseäni ja maailmaa, ehdoitta. Kahden vuoden läsnäolotreeni on selvästi tuottanut tulosta, sillä pysähtyessäni kuuntelemaan kuulen selvästi arvostelun ja vähättelyn sanat. Olen löytänyt myös lempeyden, jonka kanssa vähättelevää mieltä on kevyempi kuunnella, hyväksyä ja.. rakastaa? Antaa sen vain olla, mitä on, ja sitä kautta ymmärtää sen heikkoutta. Mieli on vahva vain, kun siihen uskoo. Kun sitä kuuntelee lempein korvin, se huokaisee, hiljenee ja käy ansaitulle levolle.

On yksi asia, jonka kehittäminen ja säännöllinen harjoittaminen johtaa henkisiin pyrkimyksiin, rauhaan, tarkkaavaisuuteen ja selkeään ymmärrykseen, tietoon ja näkemykseen, onnelliseen elämään tässä ja nyt sekä viisauden ja valaistumisen huipulle. Mikä on tuo yksi asia? Se on kehoon perustuva tarkkaavaisuus.

                  Buddha, Satipatthana sutta

Universumin taksvärkkipäivä

Astuin tänään palvelukseen. Tai siltä ainakin tuntui, ikään kuin uudet lait olisivat vaikuttaneet elämässäni: antamisen ja vastaanottamisen laki. Olen jo pitkään kokenut, että on vuoroni antaa pyyteetöntä apua, mutta antaminen on ollut pientä, hetkissä tapahtuvaa ja ehkä huomaamatonta. Tänä aamuna tunsin vahvan energian itsessäni, ja muistin pitkästä aikaa kokemukseni junassa (tekstissäni Enkelin siivenisku). Se sai minut virittymään ja olemaan valppaana, mikäli joku tarvitsisi minua. Sain tosin yllättyä siitä, mitä päivä toi eteeni.

Päivän aikana ei tapahtunut muuten mitään erikoista, vastaantulijat tuijottivat popojaan, kukaan ei tuntunut huomaavan hymyäni. Kuitenkin niin aamulla kuin illallakin minua kaivattiin, ja kaipaajat löytyivät ihan lähipiiristä. Hassua, oli kuin olisin vain laittanut ”vapaana”-valon palamaan, ja siinä samassa energiani hyödynnettiin. Vau! Näinkö tämä toimii? Tänään minulla oli energiaa muillekin jaettavaksi, joten sain sen jakaa. Muuten on tuntunut siltä, että olen enemmän vastaanottavassa päässä ollut viime ajat. Minun tulee kuitenkin harjoitella molempia, niin ehdoitta antamista kuin ansaittua vastaanottamistakin.

En oikein tiedä, miten nämä asiat ennen sitten menivät... Antaminen on ollut ehkä erilaista, se on ollut enemmän sidoksissa mielihyvään ja omanarvontunnon kohotukseen kuin aitoon palvelemiseen. Vastaanottaminen taas on ollut vaikeaa, on ollut vaikeaa asettua pieneksi ja tarvitsevaksi, tai sitten joissain luotettavissa ihmissuhteissa olen takertunut liiaksikin vastaanottajan rooliin vailla vastavuoroisuutta. Mutta nyt tuntuu, että jotain suurempaa on käynnissä, asiat alkavat muuttua ihan itsekseen. Saan kiitollisena seurata, kun hyvä kiertää, joskus minun kauttani jollekin toiselle, toisinaan taas joku toinen välittää sitä minulle. Ihmeellistä!