Minä

Koska Beautiful body-haaste on tuonut blogilleni muutaman uuden lukijan, tahdon kertoa hieman lisää itsestäni. Suurin osa blogin lukijoista tuntee minut, mutta heillekin tässä voi olla jotain uutta. Luvassa on rehellistä tajunnanvirtaa, mikä ei ole ehkä tyypillistä blogilleni. Syy löytyy tästä tekstistä. J

Elämäni on ollut monella tavoin siunattua, mutta kuitenkin ehdin elää kymmenisen vuotta melkoisen onnettomana. Lukion jälkeen lähdin etsimään itseäni maailmalta, mutta löysinkin itseni sijasta miehen ja vähän myöhemmin itsestäni kolmen lapsen äidin. Vaan ei tarjonnut parisuhde, ei äitiyskään onnen täyttymystä yksistään.. Edelleen jotain tärkeää oli hukassa.

Tähänastisen elämäni suurimman opetuksen löysin maata järisyttävästä kriisistä, johon pari vuotta sitten ajauduin ja löysin vihdoin etsimäni polun. Ensin tuli meditaatio, mutta sitäkin onnistuin käyttämään pakokeinona. Tämä vuosi on ollut minulle raskasta, itseni kohtaamisen aikaa. Toisaalta elämä näyttäytyy kauniimpana kuin koskaan. Olen löytänyt kundaliinijoogan, joka on tarjonnut kosketuksen kehooni. Tuo kosketus on ollut kipeä, on ollut järkyttävää kokea fyysistä selittämätöntä kipua, joka tulee jostain tuntemattomasta lähteestä. Tuo kipu on ollut minussa jo kauan ja kätkenyt sisäänsä pelkoa, surua, vihaa.

Kivun kanssa eläminen saa usein minut haluamaan pakoon, ja lähdenkin pakoon tuon tuosta. Useimmiten löydän itseni pakenemasta suuruuden suosta, jonne tätä blogiakin kirjoittaessani joskus uppoan. Päädyn neuvomaan. Luulen olevani suuri, sillä tiedän olevani sitä. Kuvittelemani suuruus vain pulppuaa väärästä lähteestä, se saa virtansa egon pyrkimyksistä, jotka eivät kanna kauas, olen jo kokenut sen. Mutta jokainen kerta suuruuden suossa opettaa viisaammaksi. Jokainen kerta, kun löydän itseni ajattelemasta raukkaparkoja, jotka eivät vielä ymmärrä elämän salaisuuksia, ymmärrän itse olevani yksi heistä. Mutta minä opin.

Itsestäni kirjoittaminen on siksi vaikeaa, että olen totaalisen rakastunut omaan tarinaani. Minusta on hienoa kertoa, kuinka lähdin lukion jälkeen maailmalle, kuinka löysin itselleni puolison kuin kohtalon oikun kautta, kuinka sain lapset ja samalla olen opiskellut, kuinka joogaan ja meditoin, kuinka olen taitava kirjoittaja ja niin edelleen. Nyt kuulen jonkun jo ajattelevan, että voi tsiisus eikö se Satu osaa nauttia mistään, kun se tekee kaikesta ongelman. J

Ei sillä, etteikö näistä asioista saisi olla iloinen ja ylpeä, sitä olenkin. Minähän olen seurannut unelmiani, kuunnellut sydämeni ääntä, en ole jäänyt paikoilleni odottamaan, että asiat vain tapahtuisivat minulle. Mutta se tunne, joka sisälläni herää kun puhun itsestäni kertoo, että en vielä osaa arvostaa omaa elämääni sataprosenttisesti. Nimittäin kertoessani tarinani koen usein sisälläni tyhjyyttä. Koen, että en todellisuudessa ole tarinani arvoinen ja että se on liian suuri minulle. Se saa minut asettamaan itselleni odotuksia, joita en voi täyttää. Se saa minut odottamaan itsestäni jotain yli-inhimillistä, että tarinani tekisi minusta jotenkin suuremman kuin mitä olenkaan. Se saa minut pelkäämään. Jospa en oikeasti olekaan sitä, mitä se antaa minusta odottaa.

No, tarinat ovat aina valikoinnin tuotetta ja olen ehkä kiillottanut omani tämän päivän vaatimusten mukaisesti priimakuntoon kuin mikäkin siivousfriikki. Siis, osaan myydä itseni, mutta entäs sitten? Mitä sitten, kun olen saanut haluamani, olipa se sitten ihmissuhde tai työpaikka? Mitä minulle jää, jos en pääse pelkoni yli ja uskalla enää olla oma itseni paljastumisen pelossa? Nyt minulla ei ole muuta vastausta kuin tämä teksti. Tahdon blogissani kertoa, kuka todella olen, enkä vain rakentaa illuusiota yli-ihmisestä, joka näkee, kokee ja tekee ihan mitä vain (joskus siinä onnistunkin).

Ehkä joku päivä uskallan kantaa ylpeydellä elettyjä vuosia, mutta juuri nyt, näin on hyvä. Hyvää loppuviikkoa kaikille uusille ja vanhoille lukijoille! <3

Olet sen arvoinen

No huh huh, jotain aivan uskomatonta tapahtuu juuri nyt tässä maassa. Jos joltain on jostain syystä mennyt ohi, niin Mami GO GO-blogin Minttu Mäntysalo latasi muutama päivä sitten blogiinsa äitiyden merkit paljastavan herkän ja kauniin kuvan itsestään. Hän myös haastoi muut suomalaiset naiset tekemään saman. Lähti liikkeelle samanlainen ilmiö kuin mitä Jade Beall aloitti Atlantin toisella puolen, mutta nyt kuvia ei otetakaan studiossa vaan monien taustalla näkyy vaikkapa oma makuuhuone.

Tuntuu, kuin monilla naisilla olisi valtava paine sisällään, ja kun joku antaa luvan päästää siitä irti, riemuitsemme vapautumisestamme. Ja kuka olisi arvannut, että kyse on näin yksinkertaisesta tempusta? Meidän pitää vain antaa itse itsellemme lupa olla kauniita, ja innostaa muitakin tuntemaan ja kokemaan vapaus.

Kaikille ei toki oman kehon julkinen esittely tunnu omalta jutulta, vaikka omaan kehonkuvaan liittyisikin kahleita (tai juuri siitä syystä). Vaikka et tuntisikaan vetoa ladata itsestäsi puolialastonta kuvaa kaikkien nähtäväksi, kokeile jotain toista keinoa. Tässä jotain mieleeni nousseita ideoita:

Mene vähissä vaatteissa peilin eteen seisomaan. Huomiosi todennäköisesti kiinnittyy suoraan niihin kohtiin itsessäsi, jotka koet vääränlaisiksi tai epämiellyttäviksi. Katsele itseäsi juuri sellaisena kuin olet, mutta muista, että mielessäsi liikkuvat arvostelun sanat ovat vain ajatuksia. Ne eivät välttämättä ole totta, etenkään tässä tapauksessa. Kokeile, miltä tuntuu koskettaa kevyesti noita kohtia, joita olet pitänyt "ongelmina". Miltä kevyt, hellä kosketus tuntuu? Pystyisitkö ehkä sanomaan itsellesi, että juuri tuo kohta sinun vartalollasi on kaunis ja ainutlaatuinen? Sinun ei tarvitse heti uskoa noita sanoja, mutta ehkä niiden sanominen voi saada sinut ajattelemaan asiaa uudelleen.

Joskus se, että joku toinen kehuu vartaloasi, voi olla alku hyväksynnän ja myöhemmin rakkauden tunteille. Minä inhosin omasta mielestäni leveitä leukaperiäni, ja yritin aina peittää ne tavalla tai toisella, koska olin saanut päähäni, etteivät ne ole kovinkaan naiselliset. Kun huomautin asiasta uudelle kampaajalleni, hän huokaisi: "Ai kun musta ne juuri on niin kauniit!" En heti muuttanut mieltäni, mutta tuo kommentti sai minut pohtimaan, ovatko ne nyt niin kamalat kuin mitä olin itselleni toitottanut.

Yritä siis nähdä vartalosi jonkun toisen silmin. Tässä voi olla apua kamerasta, ota siis rohkeasti itsestäsi kuvia, vaikket aikoisikaan näyttää niitä kenellekään, saatika ladata nettiin. Katso itseäsi kuin olisit joku toinen. Jos hetken näet oman kuvasi jonkun toisen kuvana, mihin kiinnität ensin huomiota? Vaikka tämä tuntuisi vaikealta, jo itsesi katseleminen välttelyn sijaan voi saada sinut ajattelemaan asiaa uudelleen.

Katso Jade Beallin ottamia kuvia tai Mami Go Go-Facebook-sivuilta löytyviä kuvia kauniista naisista, joiden vartaloa elämä on muotoillut. Näyttääkö jonkun vartalo tutulta? Onko jollain naisella sama "ongelma" kuin sinulla? Näyttääkö tuon naisen vartalo sinusta vääränlaiselta? Pitäisikö hänen mielestäsi olla jotenkin erilainen ollakseen kauniimpi tai arvokkaampi? Niinpä, katsomme omaa vartaloamme kriittisemmin kuin toisten. Ehkäpä tuon toisen naisen vartaloa katsellessasi saatat alkaa ajatella asiaa uudelleen. Miksi juuri minä olisin vähemmän kaunis ja ainutlaatuinen tällaisena kuin olen?

Anna itsellesi lupa eheytyä. Olet sen arvoinen.

Nainen, olet kaunis

Vielä hetki on lomaa jäljellä, ja tarkoituksenani oli kirjoittaa leppoisia lomajuttuja mutta toinen aihe kiilasi nyt leppostelujen edelle. (Kirjoitetaan ne sitten kesän loppuessa piristämään tunnelmia! J) Mikä lopulta sai minut kirjoittamaan, oli tämä. Suututtaa, että nainen asetetaan niin helposti objektin asemaan, jonka ensisijainen tehtävä on miellyttää silmää. Saamme joka paikasta saman viestin: sinussa on vikaa, tee sitä, tee tätä, ja sitten olet ehkä hitusen arvokkaampi.

Me naiset tarvitsemme jonkinlaista yhteistä eheytymistä tästä esineellistämisen ja tyytymättömyyden kulttuurista. Juuri sellaista eheytymistä, jota valokuvaaja Jade Beall  tarjoaa valokuvillaan ja ajatuksillaan perustamassaan liikkeessä nimeltä "A Beautiful Body Project". Hän on kuvannut lukemattomia naisia, joista monet ovat äitejä. Hänen tarkoituksenaan on inspiroida naisia rakastamaan itseänsä ja näkemään itsensä kauniina ja ainutlaatuisina. Naisen keho käy läpi valtavia muutoksia äidiksi tulemisen yhteydessä, ja kulttuurissamme nämä muutokset nähdään epämiellyttävinä ja peiteltävinä virheinä. 

Voisimmeko nähdä ne sittenkin kunniamerkkeinä ja osoituksina siitä, että olemme osa Elämää ja Rakkautta? Voisimmeko uskoa, että olemme kauniita ja arvokkaita, kertakaikkisen täydellisiä juuri tällaisina? Ei ole eikä tule toista Sinua. Ei ole ketään muuta, joka olisi kaunis juuri Sinun tavallasi. Unohdetaan edes hetkeksi vertailu ja ihanteet, koetaan edes pienen hetken se vapaus, joka on Sinussa, kunhan vain löydät sen.

Itse olen kärsinyt monenlaisista ulkonäköön liittyvistä epävarmuuksista, ja raskaudet sekä etenkin imetyksen jälkeinen aika on herätellyt niitä aina aika ajoin pintaan. Ajan kuluessa valumme kai kaikki vääjäämättä kauemmas siitä mystisestä kauneusihanteesta, johon verrattuna tunnemme itsemme vajavaisiksi. Raskaudet ja pitkät imetykset jättivät jälkensä kehooni, mutta itseäni tämä on auttanut myös hyväksymään kehoni paremmin. Katsellessani Jade Beallin kuvia tuo hyväksyntä voimistui ja alkoi kääntyä kyynelten valuessa rakkaudeksi. Toivon, että hänen kuviensa sisältämä taika herättää sinutkin suhtautumaan itseesi lempeämmin.

Tässä lopuksi vielä viime talvena kirjoittamani runo sekä sanat, jotka kirjoitin pohjustaakseni sitä:

Nyt, kun kaksosten imetys alkaa lähestyä loppuaan, on oman kehoni lainausaika päättymässä. Viimeisestä neljästä ja puolesta vuodesta raskaudet ja imetykset ovat vieneet yhteensä reilut kolme vuotta. Näiden termiittien jäljiltä tuntuu jääneen jälkeen kasa luita ja paljon löysää nahkaa. Kuitenkin, kun katson peiliin, näen kauniin, aikuisen naisen. Olen päättänyt, että roikkuva iho saa olla merkki kovasta työstä, jonka olen lasten vuoksi tehnyt. Ja jos katsot uimahallin pukuhuoneissa naisia, huomaat, ettei monikaan näiltä merkeiltä säästy.

MISTÄ ON AIKUISET NAISET TEHTY?

Riipputisseistä, pömppömasuista,
Rimppakintuista, löysistä alleista,

Päärynäpepuista, selluliitista,
Tiikeriäidin arvista,
unohtuneista karvoista,
Harmaista hiuksista, jenkkakahvoista.

Niistä on 

kauniit
aikuiset
naiset tehty.

Vapaudesta, osa III: Vapaus Olla

Vapaus teemana on askarruttanut minua jo keväästä saakka. Minulla on ollut selvästi tarve vapautua jostakin, mutta mistä? Kysymys ”mitä on vapaus?” vain putkahti jostain mieleeni ja on vaivannut siitä lähtien. Olen etsinyt vastausta ajatuksistani, kirjoista ja luonnosta ympärilläni, mutta edelleenkin siitä kirjoittaminen on vaikeaa. Toisaalta olen jo kahdessa edellisessä kirjoituksessani pedannut itselleni tilaisuuden jakaa mietteitäni teille, joten kaipa nyt on sen aika.

Kun aloin ajatella vapautta, huomasin ensin, että ihmisillä eri tilanteissa saattaisi olla hyvinkin erilainen käsitys vapaudesta. Miten esimerkiksi teini-ikäisen ja mielipidevangin käsitykset vapaudesta eroaisivat? Vapaus alkoi tuntua painostavan subjektiiviselta asialta, vaikka itselläni kuitenkin oli vahva tunne, että kyse on muustakin. Viime aikoina lukemissani kirjoissa vapaus on ollut usein jollain tavalla esillä. Ihmisen vapauden kaipuu ja sen tarve tuntuu olevan pohjattoman syvä ja erottamaton osa luontoamme. En ole kuitenkaan saanut selkeää otetta kenenkään muun vapauskäsityksistä ja ideoista, joten ehkä tämä on juttu, jota ei voi käsittää ilman omakohtaista ihmettelyä. :)

Kerran kävellessäni Kaisaniemen puiston läpi päätin kysyä kysymykseni puilta ympärilläni. Puut eivät ehkä äkkiseltään ajateltuna ole kovinkaan vapaita – nehän seisoa jököttävät maassa vailla mahdollisuutta edes liikkua. Ovatko ne maan vankeja? Oikeastaan tämä käsitys vapauden ja liikkumismahdollisuuksien yhteydestä taitaa olla yhtä vankka kuin käsitys vapauden ja valinnanvapauden yhteydestä toisiinsa. No, vastasivatko puut minulle jotakin? Tunsin olevani rauhallisen viisauden ympäröimä ja mieleni saavutti kaksi sanaa: Vapaus on. Olin hieman ymmälläni, mutta tyydyin vastaukseen. Se tuntui riittävältä.

Aito vapaus on valintojen takana, se on kai jonkinlainen tunne olemassaolosta ja itsensä toteuttamisesta, mutta eri tasolla kuin pelkkä tekeminen. Onko vapaus olemassaoloa täydessä mitassaan, sitä että ihminen käyttää potentiaaliaan ihmisenä, ei kuluttajana tai johonkin muuhun rooliin sidottujen oletusten mukaisesti? Tällöin vapauden riistämistä olisi estää toisten ihmisten mahdollisuus täyden ihmisyyden toteuttamiseen. Tosin se, joka estää toisen olennon vapauden, ei itsekään ole vapaa.

Tässä kirjoittaessani saan oikeastaan paremmin kiinni ajatuksesta, jonka mukaan vapaudutuuaan ihminen on luonnostaan hyvä ja tahtoo vapautta myös toisille. Vapautta ei voi kuitenkaan toiselle antaa, vaan jokaisen täytyy itse löytää esteet oman vapautumisensa tieltä. Meitä ympäröivät olosuhteet kai harvoin tukevat vapautumista, mutta täydellisetkään olosuhteet eivät riitä, ellei ole itse valmis. Lopulta avaimet omaan vapauteen löytyvät siis omista käsistä.

Nyt en enää edes muista, mistä olen lukenut ja mitä, mikä on taas oman pohdintani tulosta. Kaikki vain tuntuu yhtäkkiä selkeämmältä. Tuntuu hyvältä jakaa tämä oivaltamisen hetki kanssanne, ehkä se innoittaa jotain toistakin ottamaan haasteen vastaan. :) Toivottavasti tämä kolmen kirjoituksen sarja on herättänyt ajatuksia. Niitä saa toki mielellään myös jakaa alla kommenttien muodossa.

Ihminen ei ole vapaa tehdessään vain sitä, mikä häntä huvittaa.
Ihminen on vapaa vasta tehdessään sitä, mitä hänen syvin minänsä haluaa.
Syvimpään minään on tie! Pitää sukeltaa syvälle.
- D. H. Lawrence

Vapaudesta, osa II: Valinnanvapauden kahleet

Kävelet kauppaan ja vesi herahtaa kielellesi. Vilkaiset nopeasti hedelmiä, mutta nyt ei ole niiden vuoro, jotain makeampaa pitäisi olla. Askeleesi vievät sinut jäätelötiskille, jossa pohdit: raikasta vai oikein kermaista? Suklaista vai jotain lakritsia? Iso tuutti vai pieni luksus? Äh, ehkä karkkiosastolta löytyy jotain. Valtavan hyllyn edessä sydän alkaa jyskyttää ja makeanhimo vie jo melkein näön. Kokonainen levy vai pieni patukka? Tuosta saisi halvalla. Entäs sittenkin karkkipussi? Vai jotain, missä on vähemmän lisäaineita? Rusinat eivät oikein houkuttele... Luomusuklaata? Vai pitäisikö ottaa useampi erilainen... Lopulta käsi vetää summamutikassa Rainbow-patukan, joka vielä kassajonossa vaihtuu kalliimpaan tuotemerkkiin. Kuulostaako tutulta?

Itselleni valinnanvapaus on yleensä sen vaikeutta, sillä valintahan voi aina osoittautua vääräksi. Psykologi Barry Schwartzin mukaan en ole yksin. Hän esittää puheessaan vakuuttavasti, miksi länsimaisen yhteiskunnan viljelemä periaate ”enemmän valintoja -> enemmän vapautta -> enemmän hyvinvointia” ei toimi, ja se oikeastaan ajaa meidät voimaan pahoin. Kirjoitankin tämän kirjoitukseni valinnanvapaudesta, sillä olemme mielestäni sekoittaneet sanan vapaus täysin väärään kontekstiin. Kerron lyhyesti Shwartzin ydinajatuksista, mutta suosittelen teitä katsomaan itsekin tuon 20 minuutin pituisen puheenvuoron. Scwartz puhuu kirjastaan The Paradox of Choice, joka ymmärtääkseni sai alkunsa hänen farkkujen ostamiseen liittyvästä kokemuksestaan. Kun ennen farkkuja sai vain yhtä mallia, joka istui huonosti, nykyään erilaisia vaihtoehtoja on hänen mielestään aivan liikaa. Vaikka Schwartz löysikin hienosti istuvat farkut, hänen olonsa ostoksen jälkeen oli huonompi. Miksi?

Shcwartzin pohdinnan tulos on, että valinnanvapaus tekee ihmisistä onnettomia monestakin syystä: Ensinnäkin valinnan tekeminen saattaa olla niin vaikeaa, että koko valinta jää helposti tekemättä, ja vaikka onnistuisikin tekemään valinnan, sitä voi katua. Toisekseen, on helppoa kuvitella kaikkia niitä mahdollisuuksia, jotka valinnan tekeminen sulkee pois, mikä saattaa estää meitä elämästä tässä ja nyt. Valinnanvapaus myös nostaa odotuksiamme siitä, mitä haluamme ja petymme helpommin. Lisäksi Shwartz liittää valinnanvapauden nouseviin masennuslukuihin: Ihminen, jolla ei ole valinnanvaraa syyttää pettymyksestään maailmaa, ja kun taas vapaan valinnan tekevä ihminen pettyy valintaansa, hän syyttää pettymyksestään herkästi itseään. Kolmen pienen lapsen äitinä tämä kaikki kuulostaa järkeenkäyvältä, lapsillahan on myös taipumus tulla kiukkuisiksi, jos valintoja on tarjolla liikaa. En vain ollut ajatellut, että sama koskisi aikuisiakin.

Yhdistetäänpä valinnanvapauden perspektiivi vielä edellisessä kirjoituksessa esiin nostamaani individualisaatioon. Yksilöllisyyttä siis rakennetaan kulutusvalinnoilla, joita on yksinkertaisesti liikaa ja tuo valinnoilla rakennettu yksilöllisyys nähdään minuuden lähteenä. Minkä päällä oikein taiteilemme? Olipa valinnassa sitten kyse suklaapatukasta, stereoista, matkakohteesta, harrastuksista tai vanhemmaksi tulemisesta, valinnan mahdollisuus ei automaattisesti johda onnellisuuteen. Sitä paitsi, kuvastavatko valintamme lopulta enemmän sitä, mitä toivoisimme olevamme kuin sitä, mitä todella olemme? Voivatko parhaatkaan valintamme lopulta tavoittaa sitä, mistä ihmisenä olemisessa on lopulta kyse? Saatamme myös erehtyä luulemaan, että meillä olisi mahdollisuus ja oikeus maalata elämästämme valinnoillamme juuri haluamamme kaltainen kuva.

Schwartz painotti, että valinnanvapaus on toki parempi kuin ei lainkaan valinnan mahdollisuutta, mutta länsimaisessa yhteiskunnassa olemme jo kauan sitten ylittäneet valintojen määrän, jonka jälkeen valinnanvara alkaa syödä onnellisuuttamme. Valinnanvapaus ei ole itsessään paha asia, mutta ei niin absoluuttisen hyväkään kuin mitä helposti kuvittelemme sen olevan. Valintojen ylenpalttinen määrä näyttäisi olevan vapauden sijasta kuin kahleet, jotka sitovat meidät paikallemme ja lamaannuttavat meidät. Pelkäämme, sillä saatamme tehdä väärän valinnan ja katua. Ja mikä pahinta, syyttää siitä vain itseämme.

Valinnanvapauden uskossa saatamme myös kuvitella, että meillä todella olisi vapaus määrätä mitä elämässämme teemme. Vaikka mielenrauhan kannalta näin on hyväkin olla, on tärkeää ymmärtää sen olevan harhakuva. Lopulta eteen tulee kuitenkin hallitsemattomia tai ennalta-arvaamattomia tilanteisiin, jotka saattavat olla tai olla olematta yhteydessä valintoihimme. Noina hetkinä helposti ajattelemme, mitä olisimme voineet tehdä toisin. Saatamme kokea painavaa syyllisyyttä, katumusta ja tuskaa asioista, joihin kuvittelemme voineemme ehkä vaikuttaa. Vaikka voimmekin vaikuttaa asioihin ja meidän pitääkin pyrkiä vaikuttamaan niihin, meillä ei lopulta ole mahdollisuutta päättää elämästä. Mielestäni tämä valinnan”vapauden” maailma tarjoaa meille vastuuta, joka ei kuulu meille. Ketä tämä oikein palvelee?

Jätän vastaamatta omaan kysymykseeni, sillä se vaatisi uuden kirjoituksen. Todettakoon vain, että kulttuurimme ruokkii kuvitelmaa siitä, että vapaus mahtuisi kaupan hyllylle tai brändättyyn minäkuvaan. Tuo on täyttä potaskaa. Kahden kirjoitukseni perusteella näyttääkin olevan helpompi kirjoittaa siitä, mitä vapaus ei ole. Vapaudesta tulee mieleen moniakin asioita, mutta tarkemmin pohdittaessa se tuntuu pyrkivän välttämään kaikenlaisia määritelmiä. Jokaisella on varmasti oma näkemyksensä vapaudesta... Mitä vapaus sinulle merkitsee? 

Aion seuraavassa kirjoituksessa hahmotella joitakin viivoja vapauden muotokuvaan, sellaisena kuin minä näen sen nyt. Sen verran aion sanoa, että mielestäni tämä Alan Wattsin puhe kertoo jotain aidosta vapaudesta. Sitä värittää varmuuden sijasta yllätyksellisyys.

Vapaudesta, osa I: Yksilöllisyyden ansa

Minua on viime aikoina mietityttänyt vapaus. Se on selvästi meille tärkeä arvo, mutta onko sillä jokin yleispätevä merkitys? Kuitenkin tuntuu, että vapaus merkitsee jokaiselle eri asioita. Kulttuurissamme vallitsee erittäin vahva yksilöllisen vapauden eetos, joka ilmenee tavassamme pyrkiä lisäämään hyvinvointia lisäämällä yksilöllistä valinnanvapautta. Jokseenkin kyllästyneenä tähän ajattelumalliin päätin aloittaa muutaman kirjoituksen sarjan, jossa pohdiskelen yksilöllistymistä, vapautta ja onnellisuutta. Teksti on aiemmista blogikirjoituksistani poikkeavaa, mutta on herkullista kokeilla jotain uutta. J

Aloitetaan siitä yksilöllistymisestä. Oletko huomannut, että se on kaikkialla ympärillämme? Meidän pitää osata brändätä itsemme ja näyttää muille, millä tavalla juuri minä erotun muista, millä tavalla juuri minä olen erityinen ja tärkeä. Mikä on minun (menestys)tarinani? Vasta nämä tarinat ja illuusiot tekevät meistä kiinnostavia ja jonkin arvoisia. Jokainen toki tarvitsee kokemuksen hyväksynnästä, mikä tekee tästä ymmärrettävää, mutta ansaitsisimmeko kuitenkin jotain parempaa?

Filosofi Veli-Matti Värri kirjoittaa, että kova markkinatalous ja kilpailu hajottaaa yhteisöllisyyden ja pakottaa ihmiset luomaan identiteettinsä itsestään, egostaan. Tämä vahvistaa hänen mukaansa individualismin, egoismin ja narsismin kulttuuria. Mielestäni tämä kulttuuri on jo mennyt täysin överiksi ja ihmiset alkavat herätä todellisuuteen, jossa näennäinen vapaus onkin ollut vain verho, joka on peittänyt todellisen vallankaappauksen. Valinnanvapaudesta kirjoitan lisää seuraavassa kirjoituksessa.

Onhan se hienoa osoittaa valinnoillaan olevansa joku, joka ei ole aivan tavallinen. Itsekin huomaan toteuttavani tätä monella elämänalueella, ja sehän tässä pänniikin. Egoismi on niin cool, pop ja in, että kaiken tämän keskellä tuntuu täysin vanhanaikaiselta kuulua johonkin, mihin me kaikki kuulumme - olla aivan yhtä tavallinen kuin maailman erikoisin ihminen. En kiellä, ettemmekö olisi yksilöitä jokainen, mutta olemme myös osa jotain suurempaa. Onhan jokainen aaltokin erilainen, mutta meri on silti yksi.

Yksilöllisyyden ylikorostaminen tekee ihmiset onnettomiksi, sillä tunnemme sen keskellä olevamme erillisiä palasia, joista jokainen on lopulta aivan yksin. Kaipuumme sosiaalisuuteen ja muiden hyväksyntään on erottamaton osa ihmisyyttä, mutta kulttuurimme toimii tätä ominaisuutta vastaan luomalla kilpailua ja epäluuloa ihmisten välille. Kiinnittämällä identiteettimme egoomme luomme arvottomuutta, sillä alamme jatkuvasti verrata itseämme muihin. Joku osaa brändätä itsensä houkuttelevammaksi kuin toinen, mutta sisällä jokainen on kuitenkin ihminen: haavoittuva ja kaipaa hyväksyntää. Haavoittuvuutemme on tosin kulttuurissamme heikkoutta, joten sitä piilotellaan sosiaaliselta näyttämöltä viimeiseen asti.

Lopetan tähän Veli-Matti Värrin sitaattiin, sillä mielestäni se summaa hyvin sen, mitä tälle mätäpaiseelle olisi tehtävä: ”Meidän pitää palauttaa yhteiskuntaan persoonan arvo, eikä sillä ole mitään tekemistä rajoittamattoman yksilön vapauden ja egon kaikkivoipaisuuden kanssa. On palautettava toisen ihmisen kunnioittaminen, sekä sen ymmärtäminen että yhteisölliseen elämiseen kuuluu heikkoutta ja haavoittuvuutta. Tarvitsemme kipeästi armon ymmärtämistä ihmisen olemisen perustekijänä. On pitkä tie päästä takaisin kohti nöyryyttä.”

Elämän ihme

Sinulla on silmät, suu ja korvat. Sinulla on kädet ja jalat, jotka liikkuvat ja niiden päässä pikkiriikkiset sormet ja varpaat. Voimme nähdä aivokäyräsi ja sinulla on sydän, joka lyö yli 160 lyöntiä minuutissa. Sinä olet kolmekymmentäviisi millimetriä pitkä ja painat kolmisen grammaa. Kuka sinä oikein olet?

Kaksi solua päätyy yhteen ja ne tietävät, mitä niiden on tehtävä. Ensin ne jakautuvat uudestaan ja uudestaan eriyttäen tehtäviään uusille soluille, jotka taas tietävät, mitä niiden on tehtävä. Nuo solut jatkavat erikoistumistaan, kunnes kahdeksassa viikossa voimme nykyajan teknologian avulla tunnistaa, että kohdussa kellii meidän mittapuumme mukaan täydellinen ihmisen pienoismalli. Ihmettelemme ja ihastelemme tätä elämän suurta ihmettä ja mysteeriä.

Alan Watts oli brittiläinen filosofi, kirjailija ja luennoitsija, joka toi idän filosofiaa länsimaalaisten tietoisuuteen. Watts piti vääränä yleistä käsitystämme, jonka mukaan synnymme maailmaan. Hän oli sillä kannalla, että synnymme maailmasta. Kasvamme maailmankaikkeudesta kuten puun lehdet kasvavat sen oksista. Kuka sinä pieni kohdussa kellivä olento siis olet?

Sinä olet tietoisuus.

You are an aperture through which the universe is looking at and exploring itself.

-Alan Watts

Psst: Inspiraationa tähän ei ollut oma kokemus, vaan läheiseni ultraäänitutkimus, johon pääsin osallistumaan. Olipas unohtumaton hetki!