Tervetuloa, pieni ihminen

Olin muutama päivä sitten mukana ystäväni synnytyksessä. Ystäväni mies oli myös paikalla, mutta he toivoivat myös minun tulevan mukaan tueksi. Olin joskus puhunut haaveestani toimia doulana, eli synnyttävän naisen koulutettuna tukihenkilönä. Omien lasten syntymät olivat herättäneet kaipuun tukea muitakin naisia punnertamaan uusi elämä maailmaan. En ole vielä kerinnyt doulaksi kouluttautumaan, mutta pääsin ilokseni auttamaan tällä tavalla.

Ennen synnytystä kävimme paljon keskusteluja raskaudesta, synnytyksestä ja elämän ensimetreistä uuden tulokkaan kanssa. Jossakin vaiheessa aloin hahmottaa omaa rooliani. Ajattelin, että voin vain pyrkiä tuomaan jotakin lisää, sillä en tahtonut astua kenenkään varpaille. Voisin tarkkailla tilannetta ja tunnistaa äidin tarpeita. Voisin myös auttaa isää auttamaan äitiä. Monia asioita ei kuitenkaan voinut suunnitella ennakolta.

Eläydyin voimakkaasti äidin kokemukseen, ja tarjosinkin nimenomaan henkistä tukea äidille ja isälle. Niinkin henkistä, että kun sain jonkin käytännöllisen homman tehtäväkseni, olin vähän pihalla. Näin kävi esimerkiksi ilokaasun kanssa: kätilö pyysi minua hoitamaan maskin naamalle, kun supistus alkaa. Kun supistus sitten alkoi, aloin tsempata ja hengitellä vieressä. Kätilö joutui muistuttamaan: ”Niin antaisitko sen maskin myös?” Isä olikin parempi tuohon hommaan, ja minä sain hönkäillä äidin korvan juuressa. Välillä tuntui, kuin olisimme hengittäneet samoilla keuhkoilla. Ponnistusvaiheessakin eläydyin kovasti, ja minun piti muistuttaa itseäni, että minun ei tarvinnut pidättää hengitystäni ja ponnistaa, vaan äidin. Ihmettelinkin illalla kipeitä vatsalihaksiani.

Itse synnytys meni todella hienosti. Oli uskomatonta seurata, kuinka äiti muisti hengittää ja keskittyä kivun keskellä, ja kuinka hän pitkän ponnistusvaiheen loppupuolella löysi itsestään piilossa olleita voimavaroja. Välillä saatoin ottaa tilanteeseen etäisyyttä ja vain ihailla sitä, miten isä antoi kaiken läsnäolonsa ja tukensa äidille, ja kuiskaili korvaamattoman tärkeitä sanoja äidin korvaan. Kun jossakin tilanteessa oma usko oli jo loppua, kutsuin luoksemme kaikkia maailman synnyttäneitä äitejä ja naiseuden syvintä voimaa äidin avuksi.

Synnytyksessä ei ehdi ajatella, eikä oikein tunteakaan. Kaikki vain tapahtuu ja tuntuu sekavalta. Voi olla myös rauhallisia hetkiä, mutta silti levottomuus vaivaa, kunnes vauva saadaan maailmaan. Ja kun vauva lopulta syntyi, en kokenut mitään maailmaa syleilevää ylevää tunnetta, vaan itkin vain. En tiennyt miksi itkin. Kaikki oli vain niin uskomatonta. Pieni olento oli yhtäkkiä keskellämme. Äidin ja isän katseet ja onnenkyyneleet. Helpotuksen ja onnen tuottama hormonihumala.

Se oli hetki, jona samaan aikaan kaikki oli ohi, ja kaikki vasta alkoi.

Hänestä tulee kummipoikani! :)

Mitä ansaitsen?

Viime aikoina on tullut mietityksi paljon omia rajoja, ja siihen liittyi myös aikaisempi kirjoitukseni muutoksesta. 

Olen kai aina ollut todella kiltti ja miellyttämisenhaluinen. Miellyttämisen kohde on vaihdellut, mutta kaava pysynyt aivan samana. Hankalinta tässä on ehkä se, että kun kumartaa yhdelle, pyllistää toiselle. Niinpä pahimmillaan olen kokenut sirpaloitumista, kun miellyttämisen kohteet ovat olleet ristiriidassa keskenään.

En tiedä, miksi tämän myöntäminen vähän hävettää minua. Olisi niin ihanaa olla päättäväinen ja jämpti. Sellainen ihminen, jolla on näkemystä ja joka ei välitä muiden mielipiteistä. Mutta kun olen lähtenyt tälle rehellisyyden tielle, niin tämäkin asia on vain kohdattava ja todettava, että tätä minä olen ollut, ja olen kyllä edelleen. Mutta toisaalta en tiedä, olenko sitä aina, millä ei ole kyllä edes väliä. Tämä luonteenpiirteekseni nimittämä tapa käyttäytyä ei nimittäin lopulta ole minä. Se on vain kaava.

En voi kuitenkaan lähteä kieltämään itseltäni tätä ominaisuutta. En siis voi (teennäisen päättäväisesti) sanoa itselleni, että höpö höpö Satu, pelkkä oppimisen tulos ja typerä muinaisjäänne tuo kiltti tyttö-juttu. Ei, en voi vain lopettaa tätä, yritetty on. Siispä yritän kuunnella itseäni, kun yritän vimmatusti miellyttää:

Mitä minä nyt pelkään? (Hylätyksi tulemista.) Mitä tapahtuu, jos tulen hylätyksi? (Jään ihan yksin, vaille rakkautta.) Hmm… voisiko tämä ratketa siten, että jos vain opin antamaan itselleni rakkautta, en jäisi yksin vaikka pahimmat kauhuskenaariot toteutuisivatkin? Tarvitsisiko minun silloin pelätä? Voisinko silloin helpommin uskaltautua myös muiden rakastamaksi, tällaisena kuin olen? Ihminen kuitenkin lopulta tarvitsee ihmistä…

Tässä tulevat ne omat rajat myös kyseeseen. Olen jo monissa tilanteissa kyennyt melkoiseen lempeyteen ja rakkaudelliseen asenteeseen itseäni kohtaan. Tuolloin olen tullut huomanneeksi, kuinka joskus annan kohdella itseäni miten sattuu. Etenkin menneisyydestä löytyy tällaisia ihmisiä, nykyiset ihmissuhteeni ovat onneksi paremmalla pohjalla. Mutta aina löytyy joku, joka kävelee varpailleni, ja silloin minä tahdon kyetä toimimaan, reagoimaan. Kirjoitin itselleni tällaiset sanat  jokunen viikko sitten, kun olin asian ytimessä:

”Mä tiedän, mitä mä ansaitsen. Ansaitsen ehdotonta rakkautta ja hyväksyntää. Ansaitsen ymmärrystä ja myötätuntoa, aivan kuten jokainen ihminen.  Ansaitsen tulla kohdatuksi: nähdyksi ja kuulluksi. Ansaitsen hellyyttä ja kosketusta. Ansaitsen tulla arvostetuksi kokonaisena ihmisenä. Minuna. Sellaisena kuin olin ennen, tällaisena kuin olen nyt ja sellaisena kuin olen tulevaisuudessa.”

Ette arvaa, miten paljon noissa sanoissa on minulle nyt voimaa. Kun ne tulivat, ne tulivat suoraan sydämestä. Olen pyrkinyt jakamaan itsestäni muille, mutta unohtanut omat tarpeeni ja sen, mitä minäkin todella ansaitsen. Aina ei voi saada osakseen ymmärrystä, mutta aina voi vetää rajat sille, mitä ottaa vastaan. Ja rajat sille, mitä itsestään voi antaa.

Vaikka joutuisi joskus pyllistämään.

"Missä on se itsepäinen pikkutyttö, joka istui Messuhallissa Bolshoi-baletin vierailua katsomassa vihreä lippalakki päässään ja jolle sanottiin, ettei kukaan katso balettiesitystä laikki päässä?
Ja joka vastasi rauhallisesti:

- Yks istuu vaan."              (Pirkko Saisio, Pienin yhteinen jaettava)

Syleilyssä

Sumu silittää poskipäitä

Luonto huutaa kaikissa väreissään ilotulitusta:
Katso
kaikki tämä on sinun
juuri nyt ja tässä
Ei mikään todellinen kuole

On rauhallista

Niin lämmintä,
petollisen lämmintä

Ruusupensaan punaisen vihreän seassa
on valkoisia laikkuja
Nuppuja

Osaisinpa itsekin
heittäytyä yhtä luottavaisesti
elämän syliin

Syystuulta purjeisiin

Ympärillä huojuu ja humisee syysmyrsky
Olen puu yksin metsän keskellä

Olen tulessa!

Tuuli repii lehteni
yksi kerrallaan paiskaa maahan
minusta piittaamatta.

Saanhan vielä uudet lehdet, saanhan?

Suojavaatteeni.

Syksy toi mukanaan muutoksen. Sillä, mikä se on, ei ole kauheasti väliä, kirjoitan siitä sitten myöhemmin. Nyt huvittaa enemmän kirjoittaa muutoksesta itsestään.

Muutos, olipa se sitten oman hallinnan piirissä tai täysin kontrolloimaton, on luopumisen ja vastaanottamisen tanssia. Kuinka päästää irti? Kuinka uskaltautua kurkistamaan, mitä uutta elämällä olisi tarjolla? Pyörteeseen hyppääminen epäilyttää. Pintaan nousevat epämiellyttävät tunteet ja ajatukset, jotka saavat helposti vakuuttumaan siitä, että vanhassa vara parempi. Parempi kiertää samaa vanhaa ympyrää, ainakin tietää jo, mitä siitä seuraa.

Mutta ei. Nyt seurassani on joku, nimittäin Rakkaus. Lempeys ja välittäminen itseäni kohtaan on kasvanut niin suureksi, että en voi enää kieltäytyä näkemästä näitäkin tapoja, joilla särjen sydämeni uudelleen ja uudelleen. Vanhoja toimintamalleja, jotka saavat minut unohtamaan itseni ja toimimaan pelonsekaisten reaktioiden kautta. Tahdon elää kokonaisena, en uskotellen itselleni, että minulle riittää 80-prosenttinen rakkaus ja rehellisyys itseäni kohtaan. Ei, tarvitsen täydet sata, kyetäkseni todella elämään sitä Elämää, jota olen tullut tänne elämään.

Mutta pelkään sitä, mitä uutta voisi olla edessä. Vanhasta on vaikea päästää irti, ellei tiedä, mitä on tulossa tilalle. Tämä taitaa olla ihmisyyteen kytkeytynyt kuvio, minkä osoittaa järkyttävässä mittakaavassa vaikkapa ilmastonmuutoksen hoitaminen. Emme uskalla myöntää, että vanha toimintatapamme vahingoittaa meitä. Tai jos myönnämme, käperrymme silti valheelliseen turvallisuudentunteeseen, kunnes elämä osoittaa meille vaikeamman tien. Asiat tulevat eteen väistämättä, halusimme tai emme.

Kysymys kuuluu, vastusteleeko puu syksyn tuloa? Kokeeko se menettävänsä jotain itsestään pudottaessaan lehtensä? Puu on silti olemassa ilman lehtiäänkin. Ovatko lehdet olemassa ilman puuta?

Pelkään lehtieni menetystä, pelkään identiteettini menetystä. Olen päästämässä irti jostain, mikä on niin syvällä kiinni minussa, että tuntuu kuin minua revittäisiin palasiksi. Jostain, mikä on ohjannut toimintaani niin pitkään kuin muistan. Mutta nyt, vihdoin, suostun näkemään tämän ”luonteenpiirteen” olevan vain opittu malli, selviytymiskeino. Minä olen olemassa ilman tätä. Ehkä syksy tekee tehtävänsä ja minä suostun luopumaan suojavaatteestani. Kehittelen sitten itselleni toimivamman tavan suojautua, ja tällä kertaa teen tietoista yhteistyötä Rakkauden kanssa. :)

Meidän on kohdattava kipu, jota olemme paenneet.
Meidän on itse asiassa opittava lepäämään siinä
ja annettava sen polttavan voiman muuntaa meidät.

       Charlotte Joko Beck

Kurkiaura

Voiko taivaassa uida
               jos se tulee näin alas

kietoutua sumuun
haistaa pilvet kasvoillaan

Kuun kylmä valo polttaa.

Yöllä luonto vielä
               huutaa elämää

sirkat laulavat sataa eri kieltä
sammaleella on pehmeänkostea turkki

Aamuaurinko tuo värisevän sudenkorennon

On aika päästää irti.

Peilin edessä

Arviot sinusta eivät perustu korkeuksiin, joihin olet kohonnut,

vaan syvyyteen, josta olet noussut ylös.

               - Frederick Douglass

Kirjoitin Hidasta elämää-sivustolle blogitekstin (linkki), jossa käsittelin täydellisyydentavoittelua (eli suomeksi pefektionismia). Itsehän kuulun niihin onnettomiin, jotka tiedostavat oman tilansa. Onnettomiin siksi, että peiliin katsominen ei ole kivaa. Perfektionistin mielestä kaiken pitää olla täydellistä, ja perfektionisti ei halua tietää olevansa perfektionisti. Sillä se ei ole täydellistä. 

Perfektionistin mielestä myös oman tekstin pitäisi olla täydellistä. Viimeisteltyä. Pilkulleen. Mutta hän ei myönnä sitä. Sillä hänhän vain pitää siitä, mitä tekee, ja haluaa tehdä sen kunnolla. Kun perfektionisti näkee oman tekstinsä julkaistuna, voi tapahtua vain kaksi asiaa: joko hän on tyytyväinen (vaikka käytti aikaa viisitoista kertaa pidempään kuin joidenkin mielestä olisi ollut tarpeellista) tai sitten hän vaipuu raivoisaan itsekritiikin mereen (sillä hän oli mennyt kirjoittamaan typerän inspiraation vallassa jotain, mikä ei lainkaan vastannut hänen ylitsepääsemättömän hienoa visiotaan).

Oletetaan, että jälkimmäinen vaihtoehto tapahtuu. Perfektionisti velloo muutaman päivän tyrskyissään. Jos hän on se onneton, joka tiedostaa samalla tilansa, hän kärsii vielä enemmän, sillä hänhän nimenomaan ei ole perfektionisti. Ei, vaikka tuli kirjoittaneeksi aiheesta ihmeen omakohtaisen tekstin. Ei, sillä perfektionismissa ei ole mitään täydellistä.

Mitä tapahtuu, kun sadat ihmiset tykkäävät perfektionistin epäonnistuneesta, täysin ohi aiheen menneestä viimeistelemättömästä tekeleestä, joka hänen mielestään kuuluisi mielummin oman tietokoneen kovalevylle salasanan taakse kuin karkulaiseksi maailman tuuliin? Perfektionisti tajuaa olevansa vain pieni perfektionisti. Joka tarvitsi vähän suuremman peilin eteensä uskaltaakseen todella nähdä omat kasvonsa.

Kiitos jokaiselle tekstini lukeneelle, kiitos jokaiselle tykkääjälle. Tämä kokemus oli minulle suurimpia opetuksia ikinä, niin kirjoittajana kuin yleisemminkin. Enkä enää edes välitä siitä, että sisäinen arvostelijani hiljeni hetkeksi. Olen vain kiitollinen, että sain kuljettaa eteenpäin viestin, joka ilmeisesti kosketti monia.

Sanotaan se vielä kerran: me kaikki olemme täydellisellä tavalla epätäydellisiä. <3

Hyvää viikkoa kaikille lukijoilleni!

Tilaa

Liian tummalta tuntunut ulkoasu sai viimein kenkää! Vanha synkistelyversio tuntui omalta tätä blogia pystyttäessäni, mutta nyt oli kypsä hetki muuttaa lookkia. Vaalea väri antaa tilaa. Kaikenlaista sitä on tässäkin blogissa tullut luudittua omista sopukoista ulos, ja tilaa on vapautettu uusiokäyttöön. Vaikka olenkin luonteeltani vähän keräilijä (varsinkin kaikkea turhaa on kiva haalia), olen yrittänyt oppia niin henkisen kuin materiaalisenkin maailman puolella minimalistisemmaksi.

Tarvitsen tilaa


ottaa vastaan

pidellä

päästää irti


Kaikki on

kai ihan hyvin?