Vihainen äiti

Tänä aamuna vein lapset päiväkotiin. Saimme mieheltäni kyydin, ja hän jatkoi töihin minun viedessäni lapset sisälle. Meillä on siis 2-vuotiaat kaksoset ja esikoinen pian viisivuotias. Kun sain kaksoset aamupalapöytään, toinen oksensi ruokalapulleen. Noniin, siispä kiitos hei, ja lapsille takaisin villahaalarit, toppavaatteet, hanskat, hatut ja kengät. Ulkona odotti 20-asteen pakkanen ja tuplarattaiden työntäminen lumessa.

Käveltyämme muutaman kymmenen metriä kahdeksastasadasta, esikoinen lakosi maahan ja sanoi, ettei pysty kävellä. Liian kylmä. Kyllä pystyt, ihan varmasti, koetin kannustaa. 

- Muistatko, miten saa matkan kulumaan paremmin? 

- Mä en laula mitään. 

No en laulanut minäkään, mutta huomasin, että jaloilleen kammennut lapsi otti taas maristen askeleita: -Tonne sillalle on vielä ihan tosi pitkä matka! 

- Joo, mutta ajattele nyt vaan yhtä askelta kerrallaan, mutisin ehkä enemmän itselleni neuvoksi. Mutta minun keskittyessäni niihin askeleisiin huomasin yhtäkkiä, että olimme kävelleet lähes kotiin saakka. Esikoinen oli keksinyt matkan aikana kymmenisen hauskaa juttua, joita voisi tapahtua, jos isin superliimaa joutuisi käsiin. Se voisi kuulemma pelastaa putoamasta sillankaiteelta, tai tehdä vessassakäymisestä hankalaa. Lopuksi hän vain totesi, kuinka hyvin matkan saa kulumaan jutellessa. Ja pikkuvelikään ei oksentanut matkan varrella.

Olen huomannut, että vanhemmuudessakin minulla on vaara lipsahtaa suoritusmentaliteettiin. Ajatella, että olen hyvä äiti, kun asiat menevät kuten tänä aamuna. Keskittyä siihen, miten minä milloinkin onnistun toimimaan lasten kanssa oikealla tavalla, tai sitten vaihtoehtoisesti vaikkapa sorrun menettämään hermoni. Tiedän kyllä, että tällä kokoonpanolla käämien palaminen päivittäin on enemmän kuin normaalia, mutta silti sisällä joku kerää pisteitä hyvistä suorituksista. Jollainhan sitä on mitattava, onko hyvä vai huono siinä mitä tekee?

Jokunen kuukausi sitten kirjoitin omista rajoista. Ja rajat auttavat nimenomaan tunnistamaan, koska on aika suuttua. Jos sen pisteen tunnistaa ajoissa, voi vielä valita, kuinka asiansa esittää. Jos tunnetta ei ota huomioon, se pääsee kasvamaan. Olen aina ollut kipakka tietyn kiehumispisteen ylitettyäni. Ensin voin mennä tasaista höyryä eteenpäin, ja sitten yhtäkkiä kone sanoo POKS. Olen tullut siihen lopputulokseen, että tuo reaktio johtuu pitkälti liiallisesta kiltteydestä. Kyvyttömyydestä tunnistaa ajoissa, koska oma raja tulee vastaan. Ja kun sitä lopulta suuttuu, osa vihasta kohdistuu omaan itseen ja siihen hallitsemattomaan reaktioon, johon on tahtomattaan ajautunut. Sitten onkin kahta vihaisempi.

Ehkä äitinäkin olen löytänyt nyt rajojani. Olen huomannut, että vihainenkin äiti on hyvä äiti. Äiti ei aina ole sellainen viilipytty, joka hän tahtoisi kuvitella olevansa. Lasten on hyvä tietää, että äidilläkin on tunteet ja hänen rajojaan on myös kunnioitettava. Uskallan nyt aikaisemmin näyttää, kun kuppi alkaa täyttyä. Silloin äidin suuttuminen ei tule lapsellekaan niin yllätyksenä.

Syyllisyyden kantaminen omasta reaktiosta on viimeinen niitti, sillä syyllisyys vain vahvistaa tunnetta omasta viallisuudesta. Ja jos annan itselleni huono äiti-leiman, suljen silmäni siltä, mitä todella tapahtui. Jos syyllisyyden kokemuksen ottaa huomioon, mutta ei antaudu sille, on tarjolla toinen vaihtoehto: vastuu. Joskus minun tahtomaton reaktioni satuttaa jotakuta, ja se on minun vastuullani. Silti parasta, mitä voin tehdä, on armahtaa itseni ja koettaa vain keskittyä asiaan seuraavalla kerralla. Jos omat vihan tunteet ja niiden osoittamisen sallii itselleen, tapahtuu oman kokemukseni mukaan jotakin kummallista. Sitä onkin vähemmän vihainen suuttuessaan! Ei tarvitse enää taistella itsensä kanssa, että onko minulla oikeutta tähän vai ei...

Meillä on ollut miehen kanssa tapana, että hän laittaa kaksoset nukkumaan. Minulla on ollut suuria vaikeuksia saada heidät rauhoittumaan, he vain riemastuvat, kun näkevät minut huoneensa ovella komentamassa nukkumaan. Siitä on alkanut pahimmillaan parin tunnin vääntö, jonka seurauksena kaikki lopen uupuneina nukahtavat. Sen sijaan olen taas huomannut, että kaksoset hiljenevät ihmeen tyytyväisinä sen jälkeen, kun mieheni on käynyt vähän karjumassa ovella. Aivan kuin he vain odottaisivat, että joku todella ilmoittaa, että NYT on aika käydä nukkumaan.

Tänään sitten mies oli väsyneenä jo sängyssä, kun kaksoset pomppivat sängyistään, rämpyttelivät valoja ja yllyttivät toisiaan leikkimään. Mies sanoi, että nyt vaan laitat ne nukkumaan. Hän halusi kuulla, että minä todella suutun heille. Sen verran ylpeyttä minussa on, että oli pakko vain mennä yrittämään. Yleensä suutun todella vasta sitten, kun lanka on palanut, ja tällainen itsensä suututtaminen tuntui hassulta. Sitten tajusin, että minunhan pitää vain nyt ilmoittaa, että pelleily loppui siihen. Piste. Siis laitan rajat, ei minun tarvitse huutaa ja riehua. Kävin muutaman kerran huoneessa, korotin ääntäni ja laitoin valot pois päältä joka kerta. Jouduin viemään toisen pojista muutaman kerran sänkyynsä päättäväisin ottein, toinen katsoi hämmentyneenä sängystään vihaista äitiä. Tämä äiti oli erilainen kuin se, joka tunnin yrittämisen jälkeen menettää hermonsa. Tämä äiti vain otti tilanteen haltuun, koska hän halusi päästä koneelle kirjoittelemaan omia juttujaan. J