Tänä aamuna vein lapset päiväkotiin. Saimme mieheltäni
kyydin, ja hän jatkoi töihin minun viedessäni lapset sisälle. Meillä on siis
2-vuotiaat kaksoset ja esikoinen pian viisivuotias. Kun sain kaksoset
aamupalapöytään, toinen oksensi ruokalapulleen. Noniin, siispä kiitos hei, ja
lapsille takaisin villahaalarit, toppavaatteet, hanskat, hatut ja kengät. Ulkona odotti 20-asteen pakkanen ja
tuplarattaiden työntäminen lumessa.
Käveltyämme muutaman kymmenen metriä kahdeksastasadasta,
esikoinen lakosi maahan ja sanoi, ettei pysty kävellä. Liian kylmä. Kyllä
pystyt, ihan varmasti, koetin kannustaa.
- Muistatko, miten saa matkan kulumaan
paremmin?
- Mä en laula mitään.
No en laulanut minäkään, mutta huomasin, että
jaloilleen kammennut lapsi otti taas maristen askeleita: -Tonne sillalle on vielä ihan
tosi pitkä matka!
- Joo, mutta ajattele nyt vaan yhtä askelta kerrallaan,
mutisin ehkä enemmän itselleni neuvoksi. Mutta minun keskittyessäni niihin askeleisiin huomasin yhtäkkiä, että olimme
kävelleet lähes kotiin saakka. Esikoinen oli keksinyt matkan aikana kymmenisen
hauskaa juttua, joita voisi tapahtua, jos isin superliimaa joutuisi käsiin. Se
voisi kuulemma pelastaa putoamasta sillankaiteelta, tai tehdä
vessassakäymisestä hankalaa. Lopuksi hän vain totesi, kuinka hyvin matkan saa
kulumaan jutellessa. Ja pikkuvelikään ei oksentanut matkan varrella.
Olen huomannut, että vanhemmuudessakin minulla on vaara
lipsahtaa suoritusmentaliteettiin. Ajatella, että olen hyvä äiti, kun asiat
menevät kuten tänä aamuna. Keskittyä siihen, miten minä milloinkin onnistun
toimimaan lasten kanssa oikealla tavalla, tai sitten vaihtoehtoisesti vaikkapa
sorrun menettämään hermoni. Tiedän kyllä, että tällä kokoonpanolla käämien
palaminen päivittäin on enemmän kuin normaalia, mutta silti sisällä joku kerää
pisteitä hyvistä suorituksista. Jollainhan sitä on mitattava, onko hyvä vai
huono siinä mitä tekee?
Jokunen kuukausi sitten kirjoitin omista rajoista. Ja rajat auttavat nimenomaan tunnistamaan, koska on aika suuttua. Jos sen pisteen tunnistaa ajoissa, voi
vielä valita, kuinka asiansa esittää. Jos tunnetta ei ota huomioon, se pääsee
kasvamaan. Olen aina ollut kipakka tietyn kiehumispisteen ylitettyäni. Ensin
voin mennä tasaista höyryä eteenpäin, ja sitten yhtäkkiä kone sanoo POKS. Olen
tullut siihen lopputulokseen, että tuo reaktio johtuu pitkälti liiallisesta
kiltteydestä. Kyvyttömyydestä tunnistaa ajoissa, koska oma raja tulee vastaan.
Ja kun sitä lopulta suuttuu, osa vihasta kohdistuu omaan itseen ja siihen
hallitsemattomaan reaktioon, johon on tahtomattaan ajautunut. Sitten onkin
kahta vihaisempi.
Ehkä äitinäkin olen löytänyt nyt rajojani. Olen huomannut, että
vihainenkin äiti on hyvä äiti. Äiti ei aina ole sellainen viilipytty, joka hän tahtoisi
kuvitella olevansa. Lasten on hyvä tietää, että äidilläkin on tunteet ja hänen
rajojaan on myös kunnioitettava. Uskallan nyt aikaisemmin näyttää, kun kuppi
alkaa täyttyä. Silloin äidin suuttuminen ei tule lapsellekaan niin yllätyksenä.
Syyllisyyden kantaminen omasta reaktiosta on viimeinen
niitti, sillä syyllisyys vain vahvistaa tunnetta omasta viallisuudesta. Ja jos
annan itselleni huono äiti-leiman, suljen silmäni siltä, mitä todella tapahtui.
Jos syyllisyyden kokemuksen ottaa huomioon, mutta ei antaudu sille, on tarjolla
toinen vaihtoehto: vastuu. Joskus minun tahtomaton reaktioni satuttaa jotakuta,
ja se on minun vastuullani. Silti parasta, mitä voin tehdä, on armahtaa itseni
ja koettaa vain keskittyä asiaan seuraavalla kerralla. Jos omat vihan tunteet ja niiden osoittamisen sallii itselleen, tapahtuu oman kokemukseni mukaan jotakin kummallista. Sitä onkin vähemmän vihainen suuttuessaan! Ei tarvitse enää taistella itsensä kanssa, että onko minulla oikeutta tähän vai ei...
Meillä on ollut miehen kanssa tapana, että hän laittaa
kaksoset nukkumaan. Minulla on ollut suuria vaikeuksia saada heidät
rauhoittumaan, he vain riemastuvat, kun näkevät minut huoneensa ovella
komentamassa nukkumaan. Siitä on alkanut pahimmillaan parin tunnin vääntö, jonka seurauksena kaikki lopen uupuneina nukahtavat. Sen sijaan olen taas huomannut, että kaksoset hiljenevät ihmeen
tyytyväisinä sen jälkeen, kun mieheni on käynyt vähän karjumassa ovella. Aivan
kuin he vain odottaisivat, että joku todella ilmoittaa, että NYT on aika käydä
nukkumaan.
Tänään sitten mies oli väsyneenä jo sängyssä, kun kaksoset
pomppivat sängyistään, rämpyttelivät valoja ja yllyttivät toisiaan leikkimään.
Mies sanoi, että nyt vaan laitat ne nukkumaan. Hän halusi kuulla, että minä todella
suutun heille. Sen verran ylpeyttä minussa on, että oli pakko vain mennä
yrittämään. Yleensä suutun todella vasta sitten, kun lanka on palanut, ja
tällainen itsensä suututtaminen tuntui hassulta. Sitten tajusin, että minunhan
pitää vain nyt ilmoittaa, että pelleily loppui siihen. Piste. Siis laitan
rajat, ei minun tarvitse huutaa ja riehua. Kävin muutaman kerran huoneessa,
korotin ääntäni ja laitoin valot pois päältä joka kerta. Jouduin viemään toisen
pojista muutaman kerran sänkyynsä päättäväisin ottein, toinen katsoi
hämmentyneenä sängystään vihaista äitiä. Tämä äiti oli erilainen kuin se, joka
tunnin yrittämisen jälkeen menettää hermonsa. Tämä äiti vain otti tilanteen
haltuun, koska hän halusi päästä koneelle kirjoittelemaan omia juttujaan. J
Täälläkin on ajoittain vihainen 1v4kk ikäisten kaksospoikien äiti. Välillä vain on pakko suuttua. Johonkin se äidin kestämisen raja on vedettävä.
VastaaPoistaNo juuri näin. Tosiaan on ollut avartavaa huomata ero siinä että antaa itselleen luvan laittaa omat rajat ja suuttua. Luin blogiasi, ja tuttuja juttuja siellä! :) Tsemppiä kaksosarkeen!
Poista