Rakkaus on.

Kaipaus ja menetys ovat kaunein laulu:

Kaipaat vain sitä, minkä menetit,

ja minkä kaipaamatta menetit,

sitä et rakastanut.

Runo syntyi ikään kuin itsekseen, kuten harvat kirjoittamani runot yleensä syntyvät. Runon kirjoittamiseen tarvitsen erityistä inspiraatiota, ja yleensä tuloksena on jotain, mitä en olisi osannut ajatella ulos. Vähän niin kuin taidemaalarikaan ei varmasti osaisi selittää maalaustaan ennen kuin se on syntynyt.

Kirjoitin runon 18-vuotiaana, kun olin totaalisesti hukassa itseni kanssa, ja se jotenkin lohdutti. Tunsin, että olin kadottanut jotakin tärkeää  jo kauan sitten, mutta tuo jokin vain lipui kauemmaksi ja kauemmaksi. Minulla oli kova ikävä sitä ”jotain”. Jouduin vielä tuotakin kauemmas itsestäni, kunnes lähdin pitkälle kotimatkalle. Viime aikoina tämä runo on pyörinyt mielessäni ja sen merkitys alkaa saada uutta ulottuvuutta: tunnen, miltä tuntuu rakastaa. 

Syvältä sydämen pohjasta, vain rakastaa. Tämän hävitin, oman itseni. Ja löysin sen uudelleen. Voi miten kiitollinen olo.

Ps. Pakko laittaa tähän tällainen vanha matkakuva, kuvaa tätä oloa jotenkin osuvasti. :)