Raunioilla.

Viime aikoina kärsimys on ollut vahvasti läsnä elämässä, vaikkei se viime kirjoituksesta paistanutkaan läpi. Ympärille mahtuu kaikenlaisia katastrofeja, joiden edessä ei voi kuin hiljentyä, kun on ensin repinyt hiuksia päästään kysyessään: miksi?. Omatkin menneisyyden haamut ovat heräilleet ja tulleet taas kerran tervehtimään.

Kaikenlainen tuska  herättää meissä voimakasta vastustusta, sillä kukapa kivusta pitäisi? Halu päästä siitä eroon on kulttuurissamme erityisen voimakas. Kivun vältteleminen ei sinänsä ole huono asia, mutta se myös väistämättä kuuluu elämään. Silloin on hyötyä, jos sen osaa kohdata, kun muutakaan vaihtoehtoa ei lopulta ole.

Kärsiminen on kai jonkinlainen taito. Asettua aloilleen ja ottaa vastaan tuskan aallot kerta toisensa jälkeen tietämättä, kuinka monta on vielä tulossa. Vaatii rohkeutta hyväksyä tilanne ja todeta, että tässä olen, tule suru, tule pelko ja kaikki kipu. Nekin ovat lopulta vain tunteita, jotka kyllä asettuvat sisällesi asumaan, elleivät ne saa lupaa ilmentyä.

Kärsimykselle antautumisessa on jotain pyhää. Se on kuin nöyrtymistä suuren opettajan edessä.