Kuoppa ovensuussa

Mies avaa hiljaa oven, etteivät lapset heräisi. Nainen katsoo tulijaa, tuntemattomaksi käynyttä. Ei pysty katsomaan aivan suoraan silmiin, jotka ovat niin ihmeellisen lasittuneet. Nainen ei tiedä, mitä sanoa. Mies vain seisoo ovensuussa, hengissä sentään ja jaloillansakin pysyy.

-          - Tulit sitten kotiin.

-          - Tulin.

Nainen ei tiedä, mitä muuta sanoa. Pitäisi kai halata, mutta välissä on jotakin, minkä voi tuntea väreilynä iholla. Mies vain seisoo ovensuussa, ei oikein katso kohti muttei poiskaan. Sillä hetkellä nainen päättää, että hän selviää. Hän selviää talosta, hän selviää karjasta, hän selviää lapsista, hän selviää sammuneista tovereista olohuoneen lattialla.

Joskus hän tuntee vihaa. Vihaa sitä heikkoa vätystä kohtaan, joka kehtasi jättää kaiken hänen harteilleen. Mutta silloin hän korjaa ajatuksissaan, että mies se on uhri. Hänen täytyy vain jaksaa ymmärtää. Ja selviytyä yksin, sillä jos hän murtuu, kaikki menee.

Menneisyys elää meissä.

Millä sen saisi purettua sieltä pois? Kauhea taakka, joka kulkee mukana, jonka tahtoisi ensin unohtaa ja sitten vain nakata pois hartioita painamasta. Mutta kun ei se niin vain sieltä tipahda… Tässä maassa on varmasti tapahtunut jonkinlainen joukkotraumatisoituminen. Tuntuu että tarvitaan kovaa ravistelua, että ymmärretään edes, mikä on normaalia. Ja mikä ei. Naisten kontrollintarve ja miesten vetäytyminen tuntuvat olevan niin yleisiä ilmiöitä, että ei edes ymmärretä jonkun olevan pielessä. En yleistä, että näin on kaikkien kohdalla, mutta silti kyse on massoista. Meille on muotoutunut kielteinen kierre kulttuuriin: miehiin ei luoteta ja naiset koettavat pärjätä sitten kahden edestä. 

Omassa lapsuudenkodissani asiat eivät ole olleet aivan näin. Silti huomaan itsekin helposti lipsuvan tuon kulttuurisen mallin varaan: asettamalla itselleni kohtuuttomat vaatimukset osoitan samalla epäluottamusta puolisoa kohtaan. 

Ei kai auta kuin vain jatkaa tätä harhailemista. Kyllä ne kuopat pikku hiljaa tulevat tutummiksi, ja ehkä jonakin päivänä osaa jopa väistää ne.

Tämä Jorge Bucayn (tiibetiläismunkki Rimpochen runosta mukailema) viisas runo sopii tähän loppuun mielestäni oivallisesti. Se on niin paljastava, että hymy nousee väkisinkin huulille.

Herään aamulla,

lähden kotoani.

Kadussa on kuoppa.

En huomaa sitä

ja putoan siihen.

Kun seuraavana päivänä

lähden kotoani,

unohdan, että kadussa on kuoppa

ja putoan siihen taas.

Kolmantena päivänä

lähden kotoani ja yritän muistaa,

että kadussa on kuoppa.

En kuitenkaan

muista sitä,

ja putoan kuoppaan.

Neljäntenä päivänä

lähden kotoani ja yritän pitää mielessäni,

että kadussa on kuoppa.

Muistan sen, mutta sitä miettiessäni

en tule huomanneeksi kaivoa: putoan kaivoon.

Viidentenä päivänä

lähden kotoani.

Muistan, että minun täytyy pitää mielessäni,

että kadussa on kuoppa

ja tie mutkittelee.

Näen kuopan ja mutkat,

mutta kun alan miettiä niitä,

putoan kuoppaan.

Kuudentena päivänä

lähden kotoani.

Muistan kadussa olevan kuopan.

Kävellessäni etsin sitä katseellani.

Näen sen

ja yritän hypätä sen yli,

mutta putoan siihen.

Seitsemäntenä päivänä

lähden kotoani.

Näen kuopan.

Otan vauhtia

ja hyppään.

Kenkieni kärjet hipaisevat toisen puolen reunaa,

mutta se ei riitä ja putoan kuoppaan.

Kahdeksantena päivänä

lähden kotoani,

näen kuopan,

otan vauhtia,

hyppään

ja pääsen toiselle puolelle!

Olen niin ylpeä onnistumisestani,

että alan hypellä ilosta...

ja kun hyppelen, 

putoan taas kuoppaan.

Yhdeksäntenä päivänä

lähden kotoani,

näen kuopan,

otan vauhtia,

hyppään sen yli

ja jatkan matkaani.

Kymmenentenä päivänä,

siis tänään, 

tajuan,

että on paljon kätevämpi

kulkea...

kadun toista puolta.

Vihainen äiti

Tänä aamuna vein lapset päiväkotiin. Saimme mieheltäni kyydin, ja hän jatkoi töihin minun viedessäni lapset sisälle. Meillä on siis 2-vuotiaat kaksoset ja esikoinen pian viisivuotias. Kun sain kaksoset aamupalapöytään, toinen oksensi ruokalapulleen. Noniin, siispä kiitos hei, ja lapsille takaisin villahaalarit, toppavaatteet, hanskat, hatut ja kengät. Ulkona odotti 20-asteen pakkanen ja tuplarattaiden työntäminen lumessa.

Käveltyämme muutaman kymmenen metriä kahdeksastasadasta, esikoinen lakosi maahan ja sanoi, ettei pysty kävellä. Liian kylmä. Kyllä pystyt, ihan varmasti, koetin kannustaa. 

- Muistatko, miten saa matkan kulumaan paremmin? 

- Mä en laula mitään. 

No en laulanut minäkään, mutta huomasin, että jaloilleen kammennut lapsi otti taas maristen askeleita: -Tonne sillalle on vielä ihan tosi pitkä matka! 

- Joo, mutta ajattele nyt vaan yhtä askelta kerrallaan, mutisin ehkä enemmän itselleni neuvoksi. Mutta minun keskittyessäni niihin askeleisiin huomasin yhtäkkiä, että olimme kävelleet lähes kotiin saakka. Esikoinen oli keksinyt matkan aikana kymmenisen hauskaa juttua, joita voisi tapahtua, jos isin superliimaa joutuisi käsiin. Se voisi kuulemma pelastaa putoamasta sillankaiteelta, tai tehdä vessassakäymisestä hankalaa. Lopuksi hän vain totesi, kuinka hyvin matkan saa kulumaan jutellessa. Ja pikkuvelikään ei oksentanut matkan varrella.

Olen huomannut, että vanhemmuudessakin minulla on vaara lipsahtaa suoritusmentaliteettiin. Ajatella, että olen hyvä äiti, kun asiat menevät kuten tänä aamuna. Keskittyä siihen, miten minä milloinkin onnistun toimimaan lasten kanssa oikealla tavalla, tai sitten vaihtoehtoisesti vaikkapa sorrun menettämään hermoni. Tiedän kyllä, että tällä kokoonpanolla käämien palaminen päivittäin on enemmän kuin normaalia, mutta silti sisällä joku kerää pisteitä hyvistä suorituksista. Jollainhan sitä on mitattava, onko hyvä vai huono siinä mitä tekee?

Jokunen kuukausi sitten kirjoitin omista rajoista. Ja rajat auttavat nimenomaan tunnistamaan, koska on aika suuttua. Jos sen pisteen tunnistaa ajoissa, voi vielä valita, kuinka asiansa esittää. Jos tunnetta ei ota huomioon, se pääsee kasvamaan. Olen aina ollut kipakka tietyn kiehumispisteen ylitettyäni. Ensin voin mennä tasaista höyryä eteenpäin, ja sitten yhtäkkiä kone sanoo POKS. Olen tullut siihen lopputulokseen, että tuo reaktio johtuu pitkälti liiallisesta kiltteydestä. Kyvyttömyydestä tunnistaa ajoissa, koska oma raja tulee vastaan. Ja kun sitä lopulta suuttuu, osa vihasta kohdistuu omaan itseen ja siihen hallitsemattomaan reaktioon, johon on tahtomattaan ajautunut. Sitten onkin kahta vihaisempi.

Ehkä äitinäkin olen löytänyt nyt rajojani. Olen huomannut, että vihainenkin äiti on hyvä äiti. Äiti ei aina ole sellainen viilipytty, joka hän tahtoisi kuvitella olevansa. Lasten on hyvä tietää, että äidilläkin on tunteet ja hänen rajojaan on myös kunnioitettava. Uskallan nyt aikaisemmin näyttää, kun kuppi alkaa täyttyä. Silloin äidin suuttuminen ei tule lapsellekaan niin yllätyksenä.

Syyllisyyden kantaminen omasta reaktiosta on viimeinen niitti, sillä syyllisyys vain vahvistaa tunnetta omasta viallisuudesta. Ja jos annan itselleni huono äiti-leiman, suljen silmäni siltä, mitä todella tapahtui. Jos syyllisyyden kokemuksen ottaa huomioon, mutta ei antaudu sille, on tarjolla toinen vaihtoehto: vastuu. Joskus minun tahtomaton reaktioni satuttaa jotakuta, ja se on minun vastuullani. Silti parasta, mitä voin tehdä, on armahtaa itseni ja koettaa vain keskittyä asiaan seuraavalla kerralla. Jos omat vihan tunteet ja niiden osoittamisen sallii itselleen, tapahtuu oman kokemukseni mukaan jotakin kummallista. Sitä onkin vähemmän vihainen suuttuessaan! Ei tarvitse enää taistella itsensä kanssa, että onko minulla oikeutta tähän vai ei...

Meillä on ollut miehen kanssa tapana, että hän laittaa kaksoset nukkumaan. Minulla on ollut suuria vaikeuksia saada heidät rauhoittumaan, he vain riemastuvat, kun näkevät minut huoneensa ovella komentamassa nukkumaan. Siitä on alkanut pahimmillaan parin tunnin vääntö, jonka seurauksena kaikki lopen uupuneina nukahtavat. Sen sijaan olen taas huomannut, että kaksoset hiljenevät ihmeen tyytyväisinä sen jälkeen, kun mieheni on käynyt vähän karjumassa ovella. Aivan kuin he vain odottaisivat, että joku todella ilmoittaa, että NYT on aika käydä nukkumaan.

Tänään sitten mies oli väsyneenä jo sängyssä, kun kaksoset pomppivat sängyistään, rämpyttelivät valoja ja yllyttivät toisiaan leikkimään. Mies sanoi, että nyt vaan laitat ne nukkumaan. Hän halusi kuulla, että minä todella suutun heille. Sen verran ylpeyttä minussa on, että oli pakko vain mennä yrittämään. Yleensä suutun todella vasta sitten, kun lanka on palanut, ja tällainen itsensä suututtaminen tuntui hassulta. Sitten tajusin, että minunhan pitää vain nyt ilmoittaa, että pelleily loppui siihen. Piste. Siis laitan rajat, ei minun tarvitse huutaa ja riehua. Kävin muutaman kerran huoneessa, korotin ääntäni ja laitoin valot pois päältä joka kerta. Jouduin viemään toisen pojista muutaman kerran sänkyynsä päättäväisin ottein, toinen katsoi hämmentyneenä sängystään vihaista äitiä. Tämä äiti oli erilainen kuin se, joka tunnin yrittämisen jälkeen menettää hermonsa. Tämä äiti vain otti tilanteen haltuun, koska hän halusi päästä koneelle kirjoittelemaan omia juttujaan. J

Lupa nauttia

Hui, tuli ensimmäinen kuukausi ilman yhtään kirjoitusta! Blogi on kuitenkin elossa, tekstit vain eivät jostain syystä ole päätyneet päästä koneelle saakka. Aloinkin tässä nyt sitten rustata jonkinlaista uudenvuoden kirjoitusta ja mietin, minkä aika nyt on. Jotakin olisi mukava heittää repusta pois ja jatkaa eteenpäin kevyemmin kantamuksin. 

Ehkä ajankohtaisin asia voisi liittyä nautintoon. Vaikka olenkin toivonut pystyväni nauttia elämästä, olen mielessäni väheksynyt kaikenlaista nautintohakuisuutta. Ehkä kyse on ollut osittain sen tiedostamisesta, että hedonistinen länsimainen kulttuuri ei ole tie onneen. Mutta samalla olen alkanut väheksyä nautintoja itsessään, mukavaa elämää. Se on tullut ilmi lähinnä suhteessani itseeni, mutta jos nyt rehellisiä ollaan, niin en ole osannut juurikaan arvostaa tuota piirrettä muissakaan ihmisissä. Se on tuntunut jotenkin niin turhalta ja ruumiilliselta. Olen kaivannut korkeampaa lentoa, omasta kehosta riippumattomia kokemuksia. Tässä matkalla olen oivaltanut, että sellaisia ei oikeastaan ole, vaan minä, ihminen, koen kaiken juuri kehoni kautta. Sitten tajusin, että sisälläni en ole oikeasti väheksynyt nautintoa. Todellisuudessa en ole kokenut ansaitsevani sitä.

Mitä nautinto lopulta on? Olen jatkanut vanhojen päiväkirjojen lukemista, ja teini-iässä uskalsin selvästi vielä heittäytyä sen valtaan. Elää koko tunneskaalalla, asua kehossani. Jossakin vaiheessa kirjoituksiin alkoi ilmestyä kyynisiä sävyjä, etenkin kun jokin nautinto paljastuikin vain ”hetken huumaksi”. Sitten koitti taas karu todellisuus, jossa oli selviydyttävä eteenpäin. Aloin ennakoida tulevia pettymyksiä.

Asia, johon kuitenkin uskalsin heittäytyä täysillä, olivat unelmat. Etsin suuria haaveitani, mikä on vienyt minut myös ihmeelliselle seikkailulle elämään tällaista elämää, jota nyt elän. Tällä hetkellä teen elämässäni juuri niitä asioita, joita todella tahdon tehdä. Silloin jaksaa tehdä niitä muitakin asioita paremmin. Mutta mitä tapahtui nautiskelulle? Häpesin edelleen sitä, että joskus on mukavaa tehdä jotakin ihan vain kivaa. Että aina ei olla joko raatamassa unelmien eteen tai sitten uhraamassa elämäänsä jonkun toisen eteen. Unelmiansakin voi elää todeksi suoritusmoodilla.

Viime aikoina olen pikku hiljaa liikkunut kohti kaikin puolin mukavampaa ja kivempaa elämää. Aina ei ole pakko olla parantamassa maailmaa. Ei se minun tekojeni varassa pyöri. Ei ainakaan yksin minun. En lähde analysoimaan, mikä asia johti toiseen, mutta jotenkin tässä on nyt päällekkäin monta prosessia. Ainakin lempeyttä ja sovinnontekoa suhteessa omaan kehoon ja ruumiillisuuteen. Lisäksi sen huomaamista ja hyväksymistä, että lopulta vain antamalla saa: täytyy uskaltaa antaa, jotta voi todella vastaanottaa jotakin. Ja myös kykyni nähdä kauneutta on kohentunut huomattavasti.

Kauneuden erottamistajuni on ajoittain ollut melko surkea, kuten jotkut läheisistäni myös tietävät. Ja tämä ei ole nyt itseni morkkaamista, vaan hymyssä suin voin todeta, että en vain kiinnittänyt paljoakaan huomiota asioiden esteettiseen puoleen. Kaikki alkoi muuttua, kun olin Mindfulness-kurssilla reilu kaksi vuotta sitten. Läsnäolon tila Etelä-Haagassa on todella viihtyisä paikka, ja kurssin päätteeksi tokaisin ohjaajalle juuri huomanneeni, että ympäristö vaikuttaa omaan olotilaan. Ohjaajan ilmeestä päättelin, että taisin juuri lausua ääneen jonkinlaisen itsestäänselvyyden. Hänen pokkansa ei kuitenkaan pettänyt, ja ehkä tuon asian ääneen toteaminen oli minulle tärkeä askel, sillä muistan sen edelleen.

Miten kauneuden kokeminen sitten liittyy nautintoon? Minulle itselleni todellinen nautinto on avannut ovensa juuri kauneuden kautta. Kun kuulen kauniin kappaleen, voin nauttia siitä miettimättä, onko se nyt liian poppia vaiko riittävän syvällistä ollakseen mieluinen. Kun aistin kauneuden kehollani, voin luottaa omaan makuuni melkein joka asiassa. Eettiset pohdinnatkin helpottuvat, ja monista arkisista asioista, kuten pukeutumisesta, tulee kuin leikkiä. Minulla on lupa heijastaa sisäistä valoani ulospäin kaikin hyvältä tuntuvin tavoin, ja kokea siitä iloa. Oikeastaan se on jopa jonkinlainen velvollisuus, mutta ehkä minun kannattaa vielä hieman välttää tuon sanan ottamista takaisin sanavarastooni...

Viimeisin löytämistäni nautinnoista on sisustaminen. Olen ennenkin löytänyt itsestäni pesänrakentajan, mutta silloin olen lähtenyt liikkeelle opiskellen. Etsinyt vinkkejä siitä, miten värit ja tyylit toimivat, koettanut löytää ”oikeaa tapaa” luoda kaunis ja viihtyisä koti. Nyt tuntuukin siltä, että tahdon olla luova ja päästää todellisen itseni valloilleen täällä kotona. Ihan sama mitä oppaat sanovat. Nyt onkin hyvä hetki roikkua iltaisin second hand-palstoilla etsimässä helmiä, kun on loma, aikaa ja energiaa. En ole koskaan tajunnut, että minullakin on näin hyviä ideoita. Tai jos olen, niin olen lytännyt sen kaiken ja todennut turhaksi ajan haaskuuksi.

Nyt kun löydän elämästäni yhä useammin syvää nautintoa ja iloa, aloin jo miettiä, kuinka monta nautinnon hetkeä olenkaan hukannut keskittyessäni kärsimykseen. Ja kuinka monta nautinnon hetkeä olen unohtanut muistellessani vain kärsimystäni. Sitten tajusin, että vain sillä on väliä, miten elän nyt. Jokaisena nyt-hetkenä.

Siispä, mitä haluaisin tältä uudelta vuodelta? Tahdon antaa itselleni oikeuden nauttia elämästä.

Tässä lopuksi vielä runo, jonka kirjoitin ennen kuin kaikki nämä ajatukset valtasivat pääni. Se melkeinpä tekee koko tämän pitkän tekstin turhaksi. Se kuuluisa pyhä yksinkertaisuus…

Loma

ja lupa nukkua pitkään aamulla

ja lupa keskittyä rakkaimpiin 

ja voin kaunistaa kodinkin kasvot!

Tiedän: nyt on meri tyyni ja asiat hyvin, sillä

tämä saa sytykkeen kauneudenkaipuusta. 

En etsi korvikeonnea, kuten joskus

vaan tahdon aitoja pilkahduksia

nautinnon lähteitä, leikkiä.

Joskus, kun huomaan taas roikkuvani nettikaupassa keskiyöllä

ajatellen

pakko löytää se täydellinen kangaskori!

hymyillen katkaisen kelan


ja muistutan, minä saan nauttia elämästä.

Valoisaa alkavaa vuotta kaikille!

Jooga, mieli ja keho

Jo jonkin aikaa olen halunnut kirjoittaa uudesta ystävästäni, nimittäin omasta kehostani. Emme ole olleet kovin läheisiä pitkään aikaan, ystävyydestä puhumattakaan. Muutama viikko sitten teepussin lapusta löytyi tällainen teksti: “First, the inner attitude, then the outer form.” Se innoitti kirjoittamaan sellaisen mammuttitekstin, että nyt kun löysin sen koneelta, mietin jo sen jakamista kahteen osaan. En jaksanut, joten tässä tämä järkäle nyt sitten tulee! :)

Luin äskettäin päiväkirjaani Espanjan vuodeltani. Muutin pian ylioppilaskirjoitusten jälkeen kahden rakkaan ystäväni kanssa Barcelonaan, ihan vain olemaan ja tekemään töitä. Siihen vuoteen mahtui paljon mainitsemisen arvoisia asioita, mutta nyt kiinnitin huomioni erityisesti yhteen seikkaan: etäisyys tuttuihin kuvioihin tarjosi mahdollisuuden kokeilla vapaasti uusia juttuja. Laitatin itselleni rastat ja lävistyksen, ja kokeilinpa hetken skeittaustakin. Päiväkirjaa lukiessani sain myös hihitellä kirjoittamilleni noloille rap-lyriikoille, joita sopivasti inspiroituneena suolsin jonkun aikaa!

Vaikka nyt kaikki tämä tuntuu huvittavalta ja jotenkin niin asiaankuuluvalta, kirjoitukseni paljastivat myös monia kipuja. Näin ympärilläni ihmisiä, joiden kaltainen tahdoin olla. Tunsin itseni rohkeaksi uskaltaessani yrittää, mutta siitä kaikesta jäi lopulta kylmä olo. En ollut kuitenkaan lopulta sitä, mitä tavoittelin. En ollut se, jonka kaltaiseksi tahdoin muuttua. Kaikki yritykset hallita ulkoista olemustani vain vahvistivat käsitystäni omasta viallisuudestani. Kohtelin kehoani välinpitämättömästi, olin turta kaikille sen viesteille. Ja eipä se yhteys omaan kehoon paljon seuraavinakaan vuosina parantunut, vaikka äitiys muuttikin omaa suhtautumistani suopeammaksi.

Kun aloitin kundaliinijoogan vajaa vuosi sitten, heräsi uinuva yhteys kehon ja mielen välillä. Oli suoraan sanottuna järkyttävää huomata, että kaikki vanhat tutut lukot ja pelot olivat edelleen olemassa fyysisen kehon muistissa. Vaikka olin kuvitellut "käsitelleeni" tunteitani ja oppineeni ymmärtämään ja hyväksymään menneisyyttäni, olin täysin avuton sen tunteiden ja kehollisten tuntemusten vyöryn edessä. Onneksi olin jo oppinut lempeyttä itseäni kohtaan, ja ymmärsin, että kyseinen prosessi tulisi vastaan ennemmin tai myöhemmin.

Mieleni (kuten niin monien muidenkin) on kovin aktiivinen, rakastaa ajattelua ja analysointia, järjestelyä ja arvottamista. Mieli oli erityisen armoton silloin, kun aloitin joogatunneilla käymisen. Se käski avata silmät, ja katsoa kuinka hyvin muut osaavat (kundaliinijoogaa tehdään silmät kiinni). Se maanitteli uskomaan, että en pysty, en jaksa, en taivu. Tai päinvastoin, painosti jatkamaan, vaikka sattuisi. Joskus se saattoi paremman puutteessa ehdottaa kuiskaten, että olenko sittenkin ehkä huono äiti, kun käyn joogatunneilla lasten viruessa päiväkodissa.

Kumma kyllä, joogatessa olen oppinut toimimaan tämän aktiivisen kriitikkoni kanssa. Tervehdin sitä, ja kerron olevani nyt hieman kiireinen kuuntelemaan. Onneksi on aina jokin muu asia, johon voi kiinnittää huomion, kuten hengitys tai mantra. Ja kun on jossakin tilanteessa oppinut laittamaan mielelle rajat rakkaudella, on se muissakin tilanteissa helpompaa.

Tänä syksynä minulla oli intensiivinen jakso, johon mahtui monta viikkoa hurjaa kiirettä ja stressiä. Stressihormonit ovat minulle se koukuttavin huume, ja niiden vallassa koen olevani tehokas ja aikaansaava. Voi sitä humaltavaa tunnetta, kun saavuttaa huikeita tavoitteitaan, ja elämä rullaa hyvin kotonakin: kotiruokaa pöydässä ja pyykkikone pyörii. Silloin, kun päätän selvitä jostain urakasta, niin sama mieliala leviää siis muuallekin elämään. Minä pystyn mihin vain! Vaikka täydellisyyteen.

Tuossakin itseaiheutetussa tilassa pystyin tällä kertaa pysymään hieman paremmin kartalla siitä, mitä on meneillään. Kun rima oli liian korkealla ja koin arvottomuuden tunteita, joku pieni ääni sisälläni muisti todeta, ettei moisessa ole mitään järkeä. Tajusin, että olin hypännyt oravanpyörään, joka huumaa alussa, mutta lopulta ravistaa minusta kaiken löytämäni rakkauden ja armollisuuden irti. Se tekee minusta kiukkuisen, kateellisen, katkeran ja kertakaikkiaan vain tyytymättömän ihmisen. Mutta kuinka hypätä pois?

Joogatunti. Huokaisin, kun se taas koitti. Pari kertaa oli nimittäin jäänyt väliin, ja olin kuulemma aivan liian kiireinen joogatakseni kotonakaan. Saliin päästyäni hengitys oli aluksi ärsyttävän pinnallista, enkä kokenut olevani ollenkaan sellainen mitä joogatunnilla pitäisi (siis kenen mielestä?) olla. Olin kuitenkin oppinut luottamaan siihen, että löydän sieltä kyllä etsimäni. Kundaliinijoogassa tehdään joka kerta eri harjoitus, jolla on omat tavoitteensa ja vaikutuksensa.Sen kertainen liikesarja oli muuten sattumalta suunnattu stressin lievittämiseen… ei tosin ole lainkaan harvinaista, että nämä osuvat nappiin.

Mieli oli kyllä taas aika ylivilkas, mutta kuulin myös toisen äänen, kehoni. Sehän on juuri se, jota viimeiseen asti haluaa välttää, kipuja ja jumeja. Niiden tuntemista. Mieli alkaa mutista siinä vaiheessa: "katsos nyt miten huonoksi olet muutamassa viikossa muuttunut". Tai: "näin siinä käy, kun tekee itsestään liian kiireisen". "Suorittaja." Joogatunti on kuitenkin lempeä hetki, jolloin osaan ja uskallan ottaa tuon kaiken vastaan. Koen, että minulla on samalla käsissä välineet, joilla voin kohentaa oloani ja huolehtia sekä kehon että mielen hyvinvoinnista. Ei ole yhtä ilman toista, ja molemmista tulee pitää rakkaudella huolta. Sainkin hyvää puhtia tehdä stressinhäädön oikein perusteellisesti, ja tunnin jälkeen näin peilistä vähemmän kalpeat kasvot ja iloisemman ilmeen.

Palaan nyt vielä alkuun ja siihen sisäisen asenteen löytämiseen. Tuntuu nimittäin siltä, että nykyään sisäpuolelta alkaa pikku hiljaa löytyä jo kaikenlaista. Olen täyttänyt elämääni asioilla, joihin suhtaudun intohimoisesti. Alan pikku hiljaa ymmärtää, mitä "olla oma itsensä" oikein tarkoittaa. Ei elämä ole sen helpompaa kuin ennen, mutta vähän kevyempää ja iloisempaa. Sen ulkoisen olemuksen suhteen koetan vain olla armollinen. Se saa olla, mitä on. Tärkeintä on lopulta vain oma suhtautumiseni siihen. 

"Wisdom tells me I am nothing. Love tells me I am everything. Between the two my life flows. "

 - Nisargadatta Maharaj 

Tervetuloa, pieni ihminen

Olin muutama päivä sitten mukana ystäväni synnytyksessä. Ystäväni mies oli myös paikalla, mutta he toivoivat myös minun tulevan mukaan tueksi. Olin joskus puhunut haaveestani toimia doulana, eli synnyttävän naisen koulutettuna tukihenkilönä. Omien lasten syntymät olivat herättäneet kaipuun tukea muitakin naisia punnertamaan uusi elämä maailmaan. En ole vielä kerinnyt doulaksi kouluttautumaan, mutta pääsin ilokseni auttamaan tällä tavalla.

Ennen synnytystä kävimme paljon keskusteluja raskaudesta, synnytyksestä ja elämän ensimetreistä uuden tulokkaan kanssa. Jossakin vaiheessa aloin hahmottaa omaa rooliani. Ajattelin, että voin vain pyrkiä tuomaan jotakin lisää, sillä en tahtonut astua kenenkään varpaille. Voisin tarkkailla tilannetta ja tunnistaa äidin tarpeita. Voisin myös auttaa isää auttamaan äitiä. Monia asioita ei kuitenkaan voinut suunnitella ennakolta.

Eläydyin voimakkaasti äidin kokemukseen, ja tarjosinkin nimenomaan henkistä tukea äidille ja isälle. Niinkin henkistä, että kun sain jonkin käytännöllisen homman tehtäväkseni, olin vähän pihalla. Näin kävi esimerkiksi ilokaasun kanssa: kätilö pyysi minua hoitamaan maskin naamalle, kun supistus alkaa. Kun supistus sitten alkoi, aloin tsempata ja hengitellä vieressä. Kätilö joutui muistuttamaan: ”Niin antaisitko sen maskin myös?” Isä olikin parempi tuohon hommaan, ja minä sain hönkäillä äidin korvan juuressa. Välillä tuntui, kuin olisimme hengittäneet samoilla keuhkoilla. Ponnistusvaiheessakin eläydyin kovasti, ja minun piti muistuttaa itseäni, että minun ei tarvinnut pidättää hengitystäni ja ponnistaa, vaan äidin. Ihmettelinkin illalla kipeitä vatsalihaksiani.

Itse synnytys meni todella hienosti. Oli uskomatonta seurata, kuinka äiti muisti hengittää ja keskittyä kivun keskellä, ja kuinka hän pitkän ponnistusvaiheen loppupuolella löysi itsestään piilossa olleita voimavaroja. Välillä saatoin ottaa tilanteeseen etäisyyttä ja vain ihailla sitä, miten isä antoi kaiken läsnäolonsa ja tukensa äidille, ja kuiskaili korvaamattoman tärkeitä sanoja äidin korvaan. Kun jossakin tilanteessa oma usko oli jo loppua, kutsuin luoksemme kaikkia maailman synnyttäneitä äitejä ja naiseuden syvintä voimaa äidin avuksi.

Synnytyksessä ei ehdi ajatella, eikä oikein tunteakaan. Kaikki vain tapahtuu ja tuntuu sekavalta. Voi olla myös rauhallisia hetkiä, mutta silti levottomuus vaivaa, kunnes vauva saadaan maailmaan. Ja kun vauva lopulta syntyi, en kokenut mitään maailmaa syleilevää ylevää tunnetta, vaan itkin vain. En tiennyt miksi itkin. Kaikki oli vain niin uskomatonta. Pieni olento oli yhtäkkiä keskellämme. Äidin ja isän katseet ja onnenkyyneleet. Helpotuksen ja onnen tuottama hormonihumala.

Se oli hetki, jona samaan aikaan kaikki oli ohi, ja kaikki vasta alkoi.

Hänestä tulee kummipoikani! :)

Mitä ansaitsen?

Viime aikoina on tullut mietityksi paljon omia rajoja, ja siihen liittyi myös aikaisempi kirjoitukseni muutoksesta. 

Olen kai aina ollut todella kiltti ja miellyttämisenhaluinen. Miellyttämisen kohde on vaihdellut, mutta kaava pysynyt aivan samana. Hankalinta tässä on ehkä se, että kun kumartaa yhdelle, pyllistää toiselle. Niinpä pahimmillaan olen kokenut sirpaloitumista, kun miellyttämisen kohteet ovat olleet ristiriidassa keskenään.

En tiedä, miksi tämän myöntäminen vähän hävettää minua. Olisi niin ihanaa olla päättäväinen ja jämpti. Sellainen ihminen, jolla on näkemystä ja joka ei välitä muiden mielipiteistä. Mutta kun olen lähtenyt tälle rehellisyyden tielle, niin tämäkin asia on vain kohdattava ja todettava, että tätä minä olen ollut, ja olen kyllä edelleen. Mutta toisaalta en tiedä, olenko sitä aina, millä ei ole kyllä edes väliä. Tämä luonteenpiirteekseni nimittämä tapa käyttäytyä ei nimittäin lopulta ole minä. Se on vain kaava.

En voi kuitenkaan lähteä kieltämään itseltäni tätä ominaisuutta. En siis voi (teennäisen päättäväisesti) sanoa itselleni, että höpö höpö Satu, pelkkä oppimisen tulos ja typerä muinaisjäänne tuo kiltti tyttö-juttu. Ei, en voi vain lopettaa tätä, yritetty on. Siispä yritän kuunnella itseäni, kun yritän vimmatusti miellyttää:

Mitä minä nyt pelkään? (Hylätyksi tulemista.) Mitä tapahtuu, jos tulen hylätyksi? (Jään ihan yksin, vaille rakkautta.) Hmm… voisiko tämä ratketa siten, että jos vain opin antamaan itselleni rakkautta, en jäisi yksin vaikka pahimmat kauhuskenaariot toteutuisivatkin? Tarvitsisiko minun silloin pelätä? Voisinko silloin helpommin uskaltautua myös muiden rakastamaksi, tällaisena kuin olen? Ihminen kuitenkin lopulta tarvitsee ihmistä…

Tässä tulevat ne omat rajat myös kyseeseen. Olen jo monissa tilanteissa kyennyt melkoiseen lempeyteen ja rakkaudelliseen asenteeseen itseäni kohtaan. Tuolloin olen tullut huomanneeksi, kuinka joskus annan kohdella itseäni miten sattuu. Etenkin menneisyydestä löytyy tällaisia ihmisiä, nykyiset ihmissuhteeni ovat onneksi paremmalla pohjalla. Mutta aina löytyy joku, joka kävelee varpailleni, ja silloin minä tahdon kyetä toimimaan, reagoimaan. Kirjoitin itselleni tällaiset sanat  jokunen viikko sitten, kun olin asian ytimessä:

”Mä tiedän, mitä mä ansaitsen. Ansaitsen ehdotonta rakkautta ja hyväksyntää. Ansaitsen ymmärrystä ja myötätuntoa, aivan kuten jokainen ihminen.  Ansaitsen tulla kohdatuksi: nähdyksi ja kuulluksi. Ansaitsen hellyyttä ja kosketusta. Ansaitsen tulla arvostetuksi kokonaisena ihmisenä. Minuna. Sellaisena kuin olin ennen, tällaisena kuin olen nyt ja sellaisena kuin olen tulevaisuudessa.”

Ette arvaa, miten paljon noissa sanoissa on minulle nyt voimaa. Kun ne tulivat, ne tulivat suoraan sydämestä. Olen pyrkinyt jakamaan itsestäni muille, mutta unohtanut omat tarpeeni ja sen, mitä minäkin todella ansaitsen. Aina ei voi saada osakseen ymmärrystä, mutta aina voi vetää rajat sille, mitä ottaa vastaan. Ja rajat sille, mitä itsestään voi antaa.

Vaikka joutuisi joskus pyllistämään.

"Missä on se itsepäinen pikkutyttö, joka istui Messuhallissa Bolshoi-baletin vierailua katsomassa vihreä lippalakki päässään ja jolle sanottiin, ettei kukaan katso balettiesitystä laikki päässä?
Ja joka vastasi rauhallisesti:

- Yks istuu vaan."              (Pirkko Saisio, Pienin yhteinen jaettava)

Syleilyssä

Sumu silittää poskipäitä

Luonto huutaa kaikissa väreissään ilotulitusta:
Katso
kaikki tämä on sinun
juuri nyt ja tässä
Ei mikään todellinen kuole

On rauhallista

Niin lämmintä,
petollisen lämmintä

Ruusupensaan punaisen vihreän seassa
on valkoisia laikkuja
Nuppuja

Osaisinpa itsekin
heittäytyä yhtä luottavaisesti
elämän syliin