Vapaudesta, osa II: Valinnanvapauden kahleet

Kävelet kauppaan ja vesi herahtaa kielellesi. Vilkaiset nopeasti hedelmiä, mutta nyt ei ole niiden vuoro, jotain makeampaa pitäisi olla. Askeleesi vievät sinut jäätelötiskille, jossa pohdit: raikasta vai oikein kermaista? Suklaista vai jotain lakritsia? Iso tuutti vai pieni luksus? Äh, ehkä karkkiosastolta löytyy jotain. Valtavan hyllyn edessä sydän alkaa jyskyttää ja makeanhimo vie jo melkein näön. Kokonainen levy vai pieni patukka? Tuosta saisi halvalla. Entäs sittenkin karkkipussi? Vai jotain, missä on vähemmän lisäaineita? Rusinat eivät oikein houkuttele... Luomusuklaata? Vai pitäisikö ottaa useampi erilainen... Lopulta käsi vetää summamutikassa Rainbow-patukan, joka vielä kassajonossa vaihtuu kalliimpaan tuotemerkkiin. Kuulostaako tutulta?

Itselleni valinnanvapaus on yleensä sen vaikeutta, sillä valintahan voi aina osoittautua vääräksi. Psykologi Barry Schwartzin mukaan en ole yksin. Hän esittää puheessaan vakuuttavasti, miksi länsimaisen yhteiskunnan viljelemä periaate ”enemmän valintoja -> enemmän vapautta -> enemmän hyvinvointia” ei toimi, ja se oikeastaan ajaa meidät voimaan pahoin. Kirjoitankin tämän kirjoitukseni valinnanvapaudesta, sillä olemme mielestäni sekoittaneet sanan vapaus täysin väärään kontekstiin. Kerron lyhyesti Shwartzin ydinajatuksista, mutta suosittelen teitä katsomaan itsekin tuon 20 minuutin pituisen puheenvuoron. Scwartz puhuu kirjastaan The Paradox of Choice, joka ymmärtääkseni sai alkunsa hänen farkkujen ostamiseen liittyvästä kokemuksestaan. Kun ennen farkkuja sai vain yhtä mallia, joka istui huonosti, nykyään erilaisia vaihtoehtoja on hänen mielestään aivan liikaa. Vaikka Schwartz löysikin hienosti istuvat farkut, hänen olonsa ostoksen jälkeen oli huonompi. Miksi?

Shcwartzin pohdinnan tulos on, että valinnanvapaus tekee ihmisistä onnettomia monestakin syystä: Ensinnäkin valinnan tekeminen saattaa olla niin vaikeaa, että koko valinta jää helposti tekemättä, ja vaikka onnistuisikin tekemään valinnan, sitä voi katua. Toisekseen, on helppoa kuvitella kaikkia niitä mahdollisuuksia, jotka valinnan tekeminen sulkee pois, mikä saattaa estää meitä elämästä tässä ja nyt. Valinnanvapaus myös nostaa odotuksiamme siitä, mitä haluamme ja petymme helpommin. Lisäksi Shwartz liittää valinnanvapauden nouseviin masennuslukuihin: Ihminen, jolla ei ole valinnanvaraa syyttää pettymyksestään maailmaa, ja kun taas vapaan valinnan tekevä ihminen pettyy valintaansa, hän syyttää pettymyksestään herkästi itseään. Kolmen pienen lapsen äitinä tämä kaikki kuulostaa järkeenkäyvältä, lapsillahan on myös taipumus tulla kiukkuisiksi, jos valintoja on tarjolla liikaa. En vain ollut ajatellut, että sama koskisi aikuisiakin.

Yhdistetäänpä valinnanvapauden perspektiivi vielä edellisessä kirjoituksessa esiin nostamaani individualisaatioon. Yksilöllisyyttä siis rakennetaan kulutusvalinnoilla, joita on yksinkertaisesti liikaa ja tuo valinnoilla rakennettu yksilöllisyys nähdään minuuden lähteenä. Minkä päällä oikein taiteilemme? Olipa valinnassa sitten kyse suklaapatukasta, stereoista, matkakohteesta, harrastuksista tai vanhemmaksi tulemisesta, valinnan mahdollisuus ei automaattisesti johda onnellisuuteen. Sitä paitsi, kuvastavatko valintamme lopulta enemmän sitä, mitä toivoisimme olevamme kuin sitä, mitä todella olemme? Voivatko parhaatkaan valintamme lopulta tavoittaa sitä, mistä ihmisenä olemisessa on lopulta kyse? Saatamme myös erehtyä luulemaan, että meillä olisi mahdollisuus ja oikeus maalata elämästämme valinnoillamme juuri haluamamme kaltainen kuva.

Schwartz painotti, että valinnanvapaus on toki parempi kuin ei lainkaan valinnan mahdollisuutta, mutta länsimaisessa yhteiskunnassa olemme jo kauan sitten ylittäneet valintojen määrän, jonka jälkeen valinnanvara alkaa syödä onnellisuuttamme. Valinnanvapaus ei ole itsessään paha asia, mutta ei niin absoluuttisen hyväkään kuin mitä helposti kuvittelemme sen olevan. Valintojen ylenpalttinen määrä näyttäisi olevan vapauden sijasta kuin kahleet, jotka sitovat meidät paikallemme ja lamaannuttavat meidät. Pelkäämme, sillä saatamme tehdä väärän valinnan ja katua. Ja mikä pahinta, syyttää siitä vain itseämme.

Valinnanvapauden uskossa saatamme myös kuvitella, että meillä todella olisi vapaus määrätä mitä elämässämme teemme. Vaikka mielenrauhan kannalta näin on hyväkin olla, on tärkeää ymmärtää sen olevan harhakuva. Lopulta eteen tulee kuitenkin hallitsemattomia tai ennalta-arvaamattomia tilanteisiin, jotka saattavat olla tai olla olematta yhteydessä valintoihimme. Noina hetkinä helposti ajattelemme, mitä olisimme voineet tehdä toisin. Saatamme kokea painavaa syyllisyyttä, katumusta ja tuskaa asioista, joihin kuvittelemme voineemme ehkä vaikuttaa. Vaikka voimmekin vaikuttaa asioihin ja meidän pitääkin pyrkiä vaikuttamaan niihin, meillä ei lopulta ole mahdollisuutta päättää elämästä. Mielestäni tämä valinnan”vapauden” maailma tarjoaa meille vastuuta, joka ei kuulu meille. Ketä tämä oikein palvelee?

Jätän vastaamatta omaan kysymykseeni, sillä se vaatisi uuden kirjoituksen. Todettakoon vain, että kulttuurimme ruokkii kuvitelmaa siitä, että vapaus mahtuisi kaupan hyllylle tai brändättyyn minäkuvaan. Tuo on täyttä potaskaa. Kahden kirjoitukseni perusteella näyttääkin olevan helpompi kirjoittaa siitä, mitä vapaus ei ole. Vapaudesta tulee mieleen moniakin asioita, mutta tarkemmin pohdittaessa se tuntuu pyrkivän välttämään kaikenlaisia määritelmiä. Jokaisella on varmasti oma näkemyksensä vapaudesta... Mitä vapaus sinulle merkitsee? 

Aion seuraavassa kirjoituksessa hahmotella joitakin viivoja vapauden muotokuvaan, sellaisena kuin minä näen sen nyt. Sen verran aion sanoa, että mielestäni tämä Alan Wattsin puhe kertoo jotain aidosta vapaudesta. Sitä värittää varmuuden sijasta yllätyksellisyys.

Vapaudesta, osa I: Yksilöllisyyden ansa

Minua on viime aikoina mietityttänyt vapaus. Se on selvästi meille tärkeä arvo, mutta onko sillä jokin yleispätevä merkitys? Kuitenkin tuntuu, että vapaus merkitsee jokaiselle eri asioita. Kulttuurissamme vallitsee erittäin vahva yksilöllisen vapauden eetos, joka ilmenee tavassamme pyrkiä lisäämään hyvinvointia lisäämällä yksilöllistä valinnanvapautta. Jokseenkin kyllästyneenä tähän ajattelumalliin päätin aloittaa muutaman kirjoituksen sarjan, jossa pohdiskelen yksilöllistymistä, vapautta ja onnellisuutta. Teksti on aiemmista blogikirjoituksistani poikkeavaa, mutta on herkullista kokeilla jotain uutta. J

Aloitetaan siitä yksilöllistymisestä. Oletko huomannut, että se on kaikkialla ympärillämme? Meidän pitää osata brändätä itsemme ja näyttää muille, millä tavalla juuri minä erotun muista, millä tavalla juuri minä olen erityinen ja tärkeä. Mikä on minun (menestys)tarinani? Vasta nämä tarinat ja illuusiot tekevät meistä kiinnostavia ja jonkin arvoisia. Jokainen toki tarvitsee kokemuksen hyväksynnästä, mikä tekee tästä ymmärrettävää, mutta ansaitsisimmeko kuitenkin jotain parempaa?

Filosofi Veli-Matti Värri kirjoittaa, että kova markkinatalous ja kilpailu hajottaaa yhteisöllisyyden ja pakottaa ihmiset luomaan identiteettinsä itsestään, egostaan. Tämä vahvistaa hänen mukaansa individualismin, egoismin ja narsismin kulttuuria. Mielestäni tämä kulttuuri on jo mennyt täysin överiksi ja ihmiset alkavat herätä todellisuuteen, jossa näennäinen vapaus onkin ollut vain verho, joka on peittänyt todellisen vallankaappauksen. Valinnanvapaudesta kirjoitan lisää seuraavassa kirjoituksessa.

Onhan se hienoa osoittaa valinnoillaan olevansa joku, joka ei ole aivan tavallinen. Itsekin huomaan toteuttavani tätä monella elämänalueella, ja sehän tässä pänniikin. Egoismi on niin cool, pop ja in, että kaiken tämän keskellä tuntuu täysin vanhanaikaiselta kuulua johonkin, mihin me kaikki kuulumme - olla aivan yhtä tavallinen kuin maailman erikoisin ihminen. En kiellä, ettemmekö olisi yksilöitä jokainen, mutta olemme myös osa jotain suurempaa. Onhan jokainen aaltokin erilainen, mutta meri on silti yksi.

Yksilöllisyyden ylikorostaminen tekee ihmiset onnettomiksi, sillä tunnemme sen keskellä olevamme erillisiä palasia, joista jokainen on lopulta aivan yksin. Kaipuumme sosiaalisuuteen ja muiden hyväksyntään on erottamaton osa ihmisyyttä, mutta kulttuurimme toimii tätä ominaisuutta vastaan luomalla kilpailua ja epäluuloa ihmisten välille. Kiinnittämällä identiteettimme egoomme luomme arvottomuutta, sillä alamme jatkuvasti verrata itseämme muihin. Joku osaa brändätä itsensä houkuttelevammaksi kuin toinen, mutta sisällä jokainen on kuitenkin ihminen: haavoittuva ja kaipaa hyväksyntää. Haavoittuvuutemme on tosin kulttuurissamme heikkoutta, joten sitä piilotellaan sosiaaliselta näyttämöltä viimeiseen asti.

Lopetan tähän Veli-Matti Värrin sitaattiin, sillä mielestäni se summaa hyvin sen, mitä tälle mätäpaiseelle olisi tehtävä: ”Meidän pitää palauttaa yhteiskuntaan persoonan arvo, eikä sillä ole mitään tekemistä rajoittamattoman yksilön vapauden ja egon kaikkivoipaisuuden kanssa. On palautettava toisen ihmisen kunnioittaminen, sekä sen ymmärtäminen että yhteisölliseen elämiseen kuuluu heikkoutta ja haavoittuvuutta. Tarvitsemme kipeästi armon ymmärtämistä ihmisen olemisen perustekijänä. On pitkä tie päästä takaisin kohti nöyryyttä.”

Elämän ihme

Sinulla on silmät, suu ja korvat. Sinulla on kädet ja jalat, jotka liikkuvat ja niiden päässä pikkiriikkiset sormet ja varpaat. Voimme nähdä aivokäyräsi ja sinulla on sydän, joka lyö yli 160 lyöntiä minuutissa. Sinä olet kolmekymmentäviisi millimetriä pitkä ja painat kolmisen grammaa. Kuka sinä oikein olet?

Kaksi solua päätyy yhteen ja ne tietävät, mitä niiden on tehtävä. Ensin ne jakautuvat uudestaan ja uudestaan eriyttäen tehtäviään uusille soluille, jotka taas tietävät, mitä niiden on tehtävä. Nuo solut jatkavat erikoistumistaan, kunnes kahdeksassa viikossa voimme nykyajan teknologian avulla tunnistaa, että kohdussa kellii meidän mittapuumme mukaan täydellinen ihmisen pienoismalli. Ihmettelemme ja ihastelemme tätä elämän suurta ihmettä ja mysteeriä.

Alan Watts oli brittiläinen filosofi, kirjailija ja luennoitsija, joka toi idän filosofiaa länsimaalaisten tietoisuuteen. Watts piti vääränä yleistä käsitystämme, jonka mukaan synnymme maailmaan. Hän oli sillä kannalla, että synnymme maailmasta. Kasvamme maailmankaikkeudesta kuten puun lehdet kasvavat sen oksista. Kuka sinä pieni kohdussa kellivä olento siis olet?

Sinä olet tietoisuus.

You are an aperture through which the universe is looking at and exploring itself.

-Alan Watts

Psst: Inspiraationa tähän ei ollut oma kokemus, vaan läheiseni ultraäänitutkimus, johon pääsin osallistumaan. Olipas unohtumaton hetki!

Anna sen olla

Huoh, takana on stressaavia aikoja. On niitä edessäkin. Elämä on yhtä mutanttipainia, paitsi että minä en ole muuttunut mutantiksi. Äh, pää on sekaisin ja tunteetkin. Kun löysäät yhdestä päästä, niin kiristät toisesta. Soutaminen ja huopaaminen eivät onnistu yhtä aikaa, mutta ei vuorotellenkaan ole hyvä. Sisällä kuplii ja toisaalta kumisee.

En ole masoksisti, mutta jollain tavalla pidän tästä. Minä vihdoin tunnen tämän, kehoni ja sen väreilyn. Elän ja annan elämän elää kauttani.

Tässä eräänä iltapäivänä kävellessäni murehdin kaikenlaista, kunnes jokin sisälläni antoi vakuuttavan ohjeen: ”Anna sen olla.” On valloittava tunne huomata, että on paikka, jossa aikuisuus ja vastuullisuus muuttuvat taakaksi, ja on parempi vain heittäytyä avuttomaksi. On paikka, jossa kaikki on hyvin, vaikka tiedät, ettei niin ole. Joskus tietäminen ei riitä, vaan täytyy luottaa.

Tuntuu toistolta aloittaa taas lausetta sanoilla ”on paradoksaalista”, mutta kun se nyt vain on niin, että tämä menee yli ymmärryksen: Yrität muuttaa asioita, ihmisiä ja ennen kaikkea itseäsi, eikä mikään muutu. Kun päätät olla muuttamatta mitään, kaikki muuttuu. 

Pitäisi kai ottaa sama asenne kuin näillä hylkeillä. Joskus on aika venyttää nenä kohti aurinkoa, joskus taas vain maata ja antaa auringon löytää nenä!

Nurja puoli on oikea

While we try to teach our children all about life, our children teach us what life is all about. –Angela Schwindt

Olimme poikieni kanssa matkalla päiväkotiin. Esikoisen aamu oli alkanut kankeasti, eikä kylmä talvinen viima tehnyt oloa helpommaksi. Yritin piristää häntä kiinnittämällä huomion lintujen keväiseen lauluun. ”Kuuntele, miten kauniisti linnut laulavat.” ”Enkä kuuntele, mä tykkään vaan linnun kakasta.”

Tuolla hetkellä ohitin lausahduksen huvittuneena ajatellen, että se vain kertoo neljävuotiaalle oleellisesta aihepiiristä. Myöhemmin tapahtuman palatessa mieleeni oivalsin siihen liittyvän syvemmän viisauden. Lapsi elää hetkessä. Joskus elämä on kakkaa. Ei se asioita kaunistelemalla muutu lauluksi. Eikä tämä tarkoita ettei sieltä kaiken kurjuuden keskeltä voisi löytyä jotain positiivista ja huumoriakin. Kunhan ei käännä selkäänsä todellisuudelle.

Toinen samankaltainen tilanne tuli kauniina kevätpäivänä matkalla joogatunnille. Nautin auringonpaisteesta ja lämmöstä kasvoillani. Kaikki näytti täydelliseltä ja kauniilta, vesipisaroiksi sulava lumi kimmelsi valossa. Yhtäkkiä nenääni tunkeutui vahva viemärinhaju ja samalla kokemukseni muuttui rosoisemmaksi. Silloin alkoi naurattaa.

Elämme yhteiskunnassa, jossa on siistiä. Fyysinen saaste ja haju raivataan aistien ulottumattomiin ja henkinenkin kipu pyritään selättämään tai ainakin asettamaan se huomaamattomaan paikkaan. Voimme todella haaveilla elämästä, johon ei kuulu mitään nurjaa eikä kurjaa. Tämä kissa-hiirileikki on kuitenkin päättymätöntä, sillä elämän perusluonteeseen kuuluvat keljut tuntemukset ja tunteet, aivan kuten ne pahat hajutkin. Voimme yrittää unohtaa sontakasat, mutta tässä ne ovat silti, elämässä.

Se, joka uskaltaa aistia ja tuntea elämän sellaisenaan, joka antaa sen virrata lävitseen ja koskettaa kipeästikin, saa lahjan. Kokeile itse.

Ehdoton hyväksyminen

Tarpeeksi. Nämä pari sanaa ovat tarpeeksi.
Jos eivät nämä sanat, tämä hengitys.
Jos ei tämä hengitys, tämä tässä istuminen.
Tämä avautuminen elämään
josta olemme kieltäytyneet
kerran toisensa jälkeen
tähän saakka.
Tähän saakka.

-David Whyte


Mieheni on kotoisin maapallon toiselta puolelta maasta, jossa meressä uimisen taidot kuuluvat olosuhteiden pakosta osaksi peruskoulun opetussuunnitelmaa. Jos uidessa joutuu kohti avomerta vievään virtaukseen, syntyy vaaratilanne,  sillä ihminen alkaa vaistomaisesti kauhoa paniikissa takaisin rantaa kohti.  Tällä tavoin voimat kuitenkin ehtyvät vahvimmaltakin mieheltä hyvin äkkiä ja käy huonosti, mikäli pelastajaa ei ilmaannu.

On kaksi muutakin vaihtoehtoa, jotka vaativat sekä tietoa että vaistomaisen reaktion vastaista toimintaa. Voi ensinnäkin uida rannan suuntaisesti ja jossain vaiheessa päästä pois pahimmasta virtauksesta. Tämä vaatii kuitenkin voimaa ja tekniikkaa. Toinen vaihtoehto on täysin järjenvastainen, mutta varteenotettava: voi antautua virran vietäväksi. Jossakin vaiheessa virtaus tulee päätepisteeseensä, josta uiminen rantaan onnistuu vaivattomasti.

Samankaltainen tilanne on olemassa jokaisen elämässä. Virtaus vain on tunteemme, jonka voima on vastustamattoman suuri. Olipa kyseessä sitten viha, pelko, suru tai halu, yleensä säikähdämme sitä ja päädymme kamppailemaan sitä vastaan. Se on luonnollinen reaktiomme, pyrimme pois kärsimyksestä. Kamppailemme uuvuksiin asti ja monet meistä elävät samaa taistelua joka päivä. Vaikka pyrkisimme kauhomaan rannan suuntaisesti, väsytämme silti itsemme.

Antautuminen on pelottavaa. Olen itse saanut kokea sen viime päivinä. Päättäväisyyteni on kuitenkin kasvanut hitaasti, mutta varmasti. Tahdon oppia hyväksymään elämän sellaisena kuin se on, kaikkine kipuineen. Tara Brach kirjoittaa kirjassaan Ehdoton hyväksyminen: ”On jotakin ihmeellisen rohkeata ja vapauttavaa sanoa ´kyllä´koko omalle epätäydelliselle ja sotkuiselle elämälleen. Heti kun sellainen mahdollisuus edes pilkahtaa, ilo syöksyy esiin.”

Antautuminen tunteelle tarkoittaa sen ehdotonta hyväksymistä. Brach kuvaa ehdotonta hyväksymistä linnuksi, jonka toinen siipi on tiedostaminen ja toinen myötätunto. Ilman molempia siipiä ei ole tasapainoa ja sen löytäminen vaatii harjoitusta. Aion silti oppia lentämään.

Tämä ihmisenä oleminen on vierasmaja.

Joka aamu uusi tulokas.

Ilo, masennus, kitsaus,

tiedostamisen hetki

tulee odottamatta kylään.

Toivota ne kaikki tervetulleeksi ja kestitse niitä!

Pimeä ajatus, häpeä, pahantahtoisuus - 

ota ne ovella vastaan hymyssä suin

ja pyydä käymään sisään.

Ole kiitollinen kenestä tahansa, joka tulee,

sillä jokainen on lähetetty

oppaaksesi tuolta puolen

-Rumi

Pienuuden suuruus ja suuruuden pienuus

Olen vuodenvaihteen jälkeen nostanut blogiini paljon omaan itseeni liittyvää pohdiskelua. Taisin silloin tammikuussa jo uumoillakin, että tällainen vaihe olisi edessä. Nyt takana on viikonloppu itsetuntemuskurssilla, joka oli kyllä melkoinen peiliin katsomisen hetki. Olen kovasti pyrkinyt opettelemaan olemaan läsnä tässä hetkessä, mutta siihen sisältyy koukeroita, jotka eivät ainakaan omalla kohdallani aukene pelkällä yksinpuurtamisella. On vaikea kohdata, jos ei uskalla tulla kohdatuksi.

Itselleni läsnä oleminen ei ole useinkaan ollut vaikeaa meditoidessa tai itsekseni haahuillessani. Tuo on ollut hyvä alku, mutta nyt alkaa valjeta, miksi muuten ihmissuhteissa kohtaaminen on ollut vaivalloista. Takana on vyyhti, johon on sotkeutunut suorittamista, perfektionismia ja epävarmuutta. Tuo kaikki johtaa yhden tunteen äärelle: pelkoon.

Tulin viikonloppuna kohdatuksi, ja noina hetkinä onneksi ymmärsin päästää irti kontrollista ja kohdata pelkoni. Rauhallinen ja rakkaudentäyteinen ympäristö antoi tilaa tunteille ja niiden hyväksymiselle. Huomasin myös luoneeni uudenlaisen pakopaikan ”tiedostamisesta”: kun on vähän kurja olo, olen pakottanut itseni huomaamaan kaiken kauneuden ympärilläni ja välttänyt tällä tavalla itseni kohtaamisen ja tunteiden hyväksymisen.

Viikonlopun jäljiltä on ollut helpompaa tunnistaa arjessa ne tilanteet, joissa pelkään paljastaa todelliset tunteeni. Olen tunnistanut ja tunnustanut monta hetkeä, joissa suoritan tilannetta enkä elä sitä. Epäonnistumisen pelko saa yhä hienovaraisempia muotoja, kun olen oppinut tunnistamaan selkeimmät niistä. Luulen, että minun tulee jatkaa tätä salapoliisin työtä, kunnes lopulta pelko tulee riittävän kohdatuksi ja sen voima heikkenee.

Kohtaamisen voima tuli esille myös siinä, että erilaisten kuorten alta löytyy hyvin samankaltaista ihmisyyttä ja haavoittuvuutta. Itselleni on ollut vaikeaa ymmärtää, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Tunnustus tämäkin. Sisälläni olen usein arvottanut ihmisiä joko ylä- tai alapuolelleni. Tämä on ollut niin tiedostamatonta, että vasta viimeaikoina saavuttamani tietoisuuden tila on auttanut löytämään tämän sisäisen puheen. On helppo piiloutua tasa-arvon ihanteen taakse ja silti sisällään olla kokematta sitä. ”Niin, kyllähän kaikki ovat samanarvoisia, kunhan itseä ei tarvitse lukea mukaan. Ja tuokin tuossa, jos vain vähän muuttaisi tapojaan niin juu, samalla viivalla oltaisiin.” Ja niin edespäin…

Tämänaamuinen junamatka pisti nämä asiat mukavasti pakettiin, kunhan olin ensin suostunut tulemaan esiin kuplastani. (Kyllähän te kaikki tiedätte sen julkisiin paikkoihin liittyvän säännön, jonka mukaan jokainen rakentaa sanomalehdellä tai kännykällä itselleen pienen tilan, johon toinen ihminen saa astua vain luvanvaraisesti?) Minä rikoin omani ja uskalsin vähän katsella ympärilleni. Ei, tällä kertaa en mennyt koputtelemaan muiden ovia, vaan katselin rauhassa. Päätin, että aion oppia jotain tuosta hetkestä, ja annoin tarkkaavaisuudelle tilaa.

Kuuntelin ajatuksiani, jotka harhautuivat heti arvottamaan ja arvioimaan. Yhtäkkiä se tuli. Minä, suuri viisas ihminenkö tässä istun keskellä rahvasta nautiskellen ajatuksistani, jotka kyllä tietävät, mikä kenenkin paikka on? Yhtäkkiä olimme kaikki samanarvoisia. Erilaisine kuorinemme, sisällä kaikki jakoivat jotain: ihmisyyden. Toiset olivat saavuttaneet enemmän statusta ja mammonaa, toiset jotain muuta. Mutta kaiken saavuttamisen ja saavuttamattomuuden alla on jotain muuta.

Täytyy kasvaa pieneksi, että voi kasvaa suureksi.