Elämän ihme

Sinulla on silmät, suu ja korvat. Sinulla on kädet ja jalat, jotka liikkuvat ja niiden päässä pikkiriikkiset sormet ja varpaat. Voimme nähdä aivokäyräsi ja sinulla on sydän, joka lyö yli 160 lyöntiä minuutissa. Sinä olet kolmekymmentäviisi millimetriä pitkä ja painat kolmisen grammaa. Kuka sinä oikein olet?

Kaksi solua päätyy yhteen ja ne tietävät, mitä niiden on tehtävä. Ensin ne jakautuvat uudestaan ja uudestaan eriyttäen tehtäviään uusille soluille, jotka taas tietävät, mitä niiden on tehtävä. Nuo solut jatkavat erikoistumistaan, kunnes kahdeksassa viikossa voimme nykyajan teknologian avulla tunnistaa, että kohdussa kellii meidän mittapuumme mukaan täydellinen ihmisen pienoismalli. Ihmettelemme ja ihastelemme tätä elämän suurta ihmettä ja mysteeriä.

Alan Watts oli brittiläinen filosofi, kirjailija ja luennoitsija, joka toi idän filosofiaa länsimaalaisten tietoisuuteen. Watts piti vääränä yleistä käsitystämme, jonka mukaan synnymme maailmaan. Hän oli sillä kannalla, että synnymme maailmasta. Kasvamme maailmankaikkeudesta kuten puun lehdet kasvavat sen oksista. Kuka sinä pieni kohdussa kellivä olento siis olet?

Sinä olet tietoisuus.

You are an aperture through which the universe is looking at and exploring itself.

-Alan Watts

Psst: Inspiraationa tähän ei ollut oma kokemus, vaan läheiseni ultraäänitutkimus, johon pääsin osallistumaan. Olipas unohtumaton hetki!

Anna sen olla

Huoh, takana on stressaavia aikoja. On niitä edessäkin. Elämä on yhtä mutanttipainia, paitsi että minä en ole muuttunut mutantiksi. Äh, pää on sekaisin ja tunteetkin. Kun löysäät yhdestä päästä, niin kiristät toisesta. Soutaminen ja huopaaminen eivät onnistu yhtä aikaa, mutta ei vuorotellenkaan ole hyvä. Sisällä kuplii ja toisaalta kumisee.

En ole masoksisti, mutta jollain tavalla pidän tästä. Minä vihdoin tunnen tämän, kehoni ja sen väreilyn. Elän ja annan elämän elää kauttani.

Tässä eräänä iltapäivänä kävellessäni murehdin kaikenlaista, kunnes jokin sisälläni antoi vakuuttavan ohjeen: ”Anna sen olla.” On valloittava tunne huomata, että on paikka, jossa aikuisuus ja vastuullisuus muuttuvat taakaksi, ja on parempi vain heittäytyä avuttomaksi. On paikka, jossa kaikki on hyvin, vaikka tiedät, ettei niin ole. Joskus tietäminen ei riitä, vaan täytyy luottaa.

Tuntuu toistolta aloittaa taas lausetta sanoilla ”on paradoksaalista”, mutta kun se nyt vain on niin, että tämä menee yli ymmärryksen: Yrität muuttaa asioita, ihmisiä ja ennen kaikkea itseäsi, eikä mikään muutu. Kun päätät olla muuttamatta mitään, kaikki muuttuu. 

Pitäisi kai ottaa sama asenne kuin näillä hylkeillä. Joskus on aika venyttää nenä kohti aurinkoa, joskus taas vain maata ja antaa auringon löytää nenä!

Nurja puoli on oikea

While we try to teach our children all about life, our children teach us what life is all about. –Angela Schwindt

Olimme poikieni kanssa matkalla päiväkotiin. Esikoisen aamu oli alkanut kankeasti, eikä kylmä talvinen viima tehnyt oloa helpommaksi. Yritin piristää häntä kiinnittämällä huomion lintujen keväiseen lauluun. ”Kuuntele, miten kauniisti linnut laulavat.” ”Enkä kuuntele, mä tykkään vaan linnun kakasta.”

Tuolla hetkellä ohitin lausahduksen huvittuneena ajatellen, että se vain kertoo neljävuotiaalle oleellisesta aihepiiristä. Myöhemmin tapahtuman palatessa mieleeni oivalsin siihen liittyvän syvemmän viisauden. Lapsi elää hetkessä. Joskus elämä on kakkaa. Ei se asioita kaunistelemalla muutu lauluksi. Eikä tämä tarkoita ettei sieltä kaiken kurjuuden keskeltä voisi löytyä jotain positiivista ja huumoriakin. Kunhan ei käännä selkäänsä todellisuudelle.

Toinen samankaltainen tilanne tuli kauniina kevätpäivänä matkalla joogatunnille. Nautin auringonpaisteesta ja lämmöstä kasvoillani. Kaikki näytti täydelliseltä ja kauniilta, vesipisaroiksi sulava lumi kimmelsi valossa. Yhtäkkiä nenääni tunkeutui vahva viemärinhaju ja samalla kokemukseni muuttui rosoisemmaksi. Silloin alkoi naurattaa.

Elämme yhteiskunnassa, jossa on siistiä. Fyysinen saaste ja haju raivataan aistien ulottumattomiin ja henkinenkin kipu pyritään selättämään tai ainakin asettamaan se huomaamattomaan paikkaan. Voimme todella haaveilla elämästä, johon ei kuulu mitään nurjaa eikä kurjaa. Tämä kissa-hiirileikki on kuitenkin päättymätöntä, sillä elämän perusluonteeseen kuuluvat keljut tuntemukset ja tunteet, aivan kuten ne pahat hajutkin. Voimme yrittää unohtaa sontakasat, mutta tässä ne ovat silti, elämässä.

Se, joka uskaltaa aistia ja tuntea elämän sellaisenaan, joka antaa sen virrata lävitseen ja koskettaa kipeästikin, saa lahjan. Kokeile itse.

Ehdoton hyväksyminen

Tarpeeksi. Nämä pari sanaa ovat tarpeeksi.
Jos eivät nämä sanat, tämä hengitys.
Jos ei tämä hengitys, tämä tässä istuminen.
Tämä avautuminen elämään
josta olemme kieltäytyneet
kerran toisensa jälkeen
tähän saakka.
Tähän saakka.

-David Whyte


Mieheni on kotoisin maapallon toiselta puolelta maasta, jossa meressä uimisen taidot kuuluvat olosuhteiden pakosta osaksi peruskoulun opetussuunnitelmaa. Jos uidessa joutuu kohti avomerta vievään virtaukseen, syntyy vaaratilanne,  sillä ihminen alkaa vaistomaisesti kauhoa paniikissa takaisin rantaa kohti.  Tällä tavoin voimat kuitenkin ehtyvät vahvimmaltakin mieheltä hyvin äkkiä ja käy huonosti, mikäli pelastajaa ei ilmaannu.

On kaksi muutakin vaihtoehtoa, jotka vaativat sekä tietoa että vaistomaisen reaktion vastaista toimintaa. Voi ensinnäkin uida rannan suuntaisesti ja jossain vaiheessa päästä pois pahimmasta virtauksesta. Tämä vaatii kuitenkin voimaa ja tekniikkaa. Toinen vaihtoehto on täysin järjenvastainen, mutta varteenotettava: voi antautua virran vietäväksi. Jossakin vaiheessa virtaus tulee päätepisteeseensä, josta uiminen rantaan onnistuu vaivattomasti.

Samankaltainen tilanne on olemassa jokaisen elämässä. Virtaus vain on tunteemme, jonka voima on vastustamattoman suuri. Olipa kyseessä sitten viha, pelko, suru tai halu, yleensä säikähdämme sitä ja päädymme kamppailemaan sitä vastaan. Se on luonnollinen reaktiomme, pyrimme pois kärsimyksestä. Kamppailemme uuvuksiin asti ja monet meistä elävät samaa taistelua joka päivä. Vaikka pyrkisimme kauhomaan rannan suuntaisesti, väsytämme silti itsemme.

Antautuminen on pelottavaa. Olen itse saanut kokea sen viime päivinä. Päättäväisyyteni on kuitenkin kasvanut hitaasti, mutta varmasti. Tahdon oppia hyväksymään elämän sellaisena kuin se on, kaikkine kipuineen. Tara Brach kirjoittaa kirjassaan Ehdoton hyväksyminen: ”On jotakin ihmeellisen rohkeata ja vapauttavaa sanoa ´kyllä´koko omalle epätäydelliselle ja sotkuiselle elämälleen. Heti kun sellainen mahdollisuus edes pilkahtaa, ilo syöksyy esiin.”

Antautuminen tunteelle tarkoittaa sen ehdotonta hyväksymistä. Brach kuvaa ehdotonta hyväksymistä linnuksi, jonka toinen siipi on tiedostaminen ja toinen myötätunto. Ilman molempia siipiä ei ole tasapainoa ja sen löytäminen vaatii harjoitusta. Aion silti oppia lentämään.

Tämä ihmisenä oleminen on vierasmaja.

Joka aamu uusi tulokas.

Ilo, masennus, kitsaus,

tiedostamisen hetki

tulee odottamatta kylään.

Toivota ne kaikki tervetulleeksi ja kestitse niitä!

Pimeä ajatus, häpeä, pahantahtoisuus - 

ota ne ovella vastaan hymyssä suin

ja pyydä käymään sisään.

Ole kiitollinen kenestä tahansa, joka tulee,

sillä jokainen on lähetetty

oppaaksesi tuolta puolen

-Rumi

Pienuuden suuruus ja suuruuden pienuus

Olen vuodenvaihteen jälkeen nostanut blogiini paljon omaan itseeni liittyvää pohdiskelua. Taisin silloin tammikuussa jo uumoillakin, että tällainen vaihe olisi edessä. Nyt takana on viikonloppu itsetuntemuskurssilla, joka oli kyllä melkoinen peiliin katsomisen hetki. Olen kovasti pyrkinyt opettelemaan olemaan läsnä tässä hetkessä, mutta siihen sisältyy koukeroita, jotka eivät ainakaan omalla kohdallani aukene pelkällä yksinpuurtamisella. On vaikea kohdata, jos ei uskalla tulla kohdatuksi.

Itselleni läsnä oleminen ei ole useinkaan ollut vaikeaa meditoidessa tai itsekseni haahuillessani. Tuo on ollut hyvä alku, mutta nyt alkaa valjeta, miksi muuten ihmissuhteissa kohtaaminen on ollut vaivalloista. Takana on vyyhti, johon on sotkeutunut suorittamista, perfektionismia ja epävarmuutta. Tuo kaikki johtaa yhden tunteen äärelle: pelkoon.

Tulin viikonloppuna kohdatuksi, ja noina hetkinä onneksi ymmärsin päästää irti kontrollista ja kohdata pelkoni. Rauhallinen ja rakkaudentäyteinen ympäristö antoi tilaa tunteille ja niiden hyväksymiselle. Huomasin myös luoneeni uudenlaisen pakopaikan ”tiedostamisesta”: kun on vähän kurja olo, olen pakottanut itseni huomaamaan kaiken kauneuden ympärilläni ja välttänyt tällä tavalla itseni kohtaamisen ja tunteiden hyväksymisen.

Viikonlopun jäljiltä on ollut helpompaa tunnistaa arjessa ne tilanteet, joissa pelkään paljastaa todelliset tunteeni. Olen tunnistanut ja tunnustanut monta hetkeä, joissa suoritan tilannetta enkä elä sitä. Epäonnistumisen pelko saa yhä hienovaraisempia muotoja, kun olen oppinut tunnistamaan selkeimmät niistä. Luulen, että minun tulee jatkaa tätä salapoliisin työtä, kunnes lopulta pelko tulee riittävän kohdatuksi ja sen voima heikkenee.

Kohtaamisen voima tuli esille myös siinä, että erilaisten kuorten alta löytyy hyvin samankaltaista ihmisyyttä ja haavoittuvuutta. Itselleni on ollut vaikeaa ymmärtää, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Tunnustus tämäkin. Sisälläni olen usein arvottanut ihmisiä joko ylä- tai alapuolelleni. Tämä on ollut niin tiedostamatonta, että vasta viimeaikoina saavuttamani tietoisuuden tila on auttanut löytämään tämän sisäisen puheen. On helppo piiloutua tasa-arvon ihanteen taakse ja silti sisällään olla kokematta sitä. ”Niin, kyllähän kaikki ovat samanarvoisia, kunhan itseä ei tarvitse lukea mukaan. Ja tuokin tuossa, jos vain vähän muuttaisi tapojaan niin juu, samalla viivalla oltaisiin.” Ja niin edespäin…

Tämänaamuinen junamatka pisti nämä asiat mukavasti pakettiin, kunhan olin ensin suostunut tulemaan esiin kuplastani. (Kyllähän te kaikki tiedätte sen julkisiin paikkoihin liittyvän säännön, jonka mukaan jokainen rakentaa sanomalehdellä tai kännykällä itselleen pienen tilan, johon toinen ihminen saa astua vain luvanvaraisesti?) Minä rikoin omani ja uskalsin vähän katsella ympärilleni. Ei, tällä kertaa en mennyt koputtelemaan muiden ovia, vaan katselin rauhassa. Päätin, että aion oppia jotain tuosta hetkestä, ja annoin tarkkaavaisuudelle tilaa.

Kuuntelin ajatuksiani, jotka harhautuivat heti arvottamaan ja arvioimaan. Yhtäkkiä se tuli. Minä, suuri viisas ihminenkö tässä istun keskellä rahvasta nautiskellen ajatuksistani, jotka kyllä tietävät, mikä kenenkin paikka on? Yhtäkkiä olimme kaikki samanarvoisia. Erilaisine kuorinemme, sisällä kaikki jakoivat jotain: ihmisyyden. Toiset olivat saavuttaneet enemmän statusta ja mammonaa, toiset jotain muuta. Mutta kaiken saavuttamisen ja saavuttamattomuuden alla on jotain muuta.

Täytyy kasvaa pieneksi, että voi kasvaa suureksi.

Raunioilla.

Viime aikoina kärsimys on ollut vahvasti läsnä elämässä, vaikkei se viime kirjoituksesta paistanutkaan läpi. Ympärille mahtuu kaikenlaisia katastrofeja, joiden edessä ei voi kuin hiljentyä, kun on ensin repinyt hiuksia päästään kysyessään: miksi?. Omatkin menneisyyden haamut ovat heräilleet ja tulleet taas kerran tervehtimään.

Kaikenlainen tuska  herättää meissä voimakasta vastustusta, sillä kukapa kivusta pitäisi? Halu päästä siitä eroon on kulttuurissamme erityisen voimakas. Kivun vältteleminen ei sinänsä ole huono asia, mutta se myös väistämättä kuuluu elämään. Silloin on hyötyä, jos sen osaa kohdata, kun muutakaan vaihtoehtoa ei lopulta ole.

Kärsiminen on kai jonkinlainen taito. Asettua aloilleen ja ottaa vastaan tuskan aallot kerta toisensa jälkeen tietämättä, kuinka monta on vielä tulossa. Vaatii rohkeutta hyväksyä tilanne ja todeta, että tässä olen, tule suru, tule pelko ja kaikki kipu. Nekin ovat lopulta vain tunteita, jotka kyllä asettuvat sisällesi asumaan, elleivät ne saa lupaa ilmentyä.

Kärsimykselle antautumisessa on jotain pyhää. Se on kuin nöyrtymistä suuren opettajan edessä.

Rakkaus on.

Kaipaus ja menetys ovat kaunein laulu:

Kaipaat vain sitä, minkä menetit,

ja minkä kaipaamatta menetit,

sitä et rakastanut.

Runo syntyi ikään kuin itsekseen, kuten harvat kirjoittamani runot yleensä syntyvät. Runon kirjoittamiseen tarvitsen erityistä inspiraatiota, ja yleensä tuloksena on jotain, mitä en olisi osannut ajatella ulos. Vähän niin kuin taidemaalarikaan ei varmasti osaisi selittää maalaustaan ennen kuin se on syntynyt.

Kirjoitin runon 18-vuotiaana, kun olin totaalisesti hukassa itseni kanssa, ja se jotenkin lohdutti. Tunsin, että olin kadottanut jotakin tärkeää  jo kauan sitten, mutta tuo jokin vain lipui kauemmaksi ja kauemmaksi. Minulla oli kova ikävä sitä ”jotain”. Jouduin vielä tuotakin kauemmas itsestäni, kunnes lähdin pitkälle kotimatkalle. Viime aikoina tämä runo on pyörinyt mielessäni ja sen merkitys alkaa saada uutta ulottuvuutta: tunnen, miltä tuntuu rakastaa. 

Syvältä sydämen pohjasta, vain rakastaa. Tämän hävitin, oman itseni. Ja löysin sen uudelleen. Voi miten kiitollinen olo.

Ps. Pakko laittaa tähän tällainen vanha matkakuva, kuvaa tätä oloa jotenkin osuvasti. :)