Aina on hyvä aika aloittaa

 KAKSI SÄÄNTÖÄ NOUDETATTAVAKSI 

1. Aloita.   

2. Jatka. Siirrä vain jalka toisen jalan eteen. Pidä silmäsi auki ja näe päämääräsi saavutettuna. Pidä korvasi valppaina ja kuule vain rakentavaa palautetta ja myönteisiä viestejä. Pidä sydämesi avoinna ja tunne iloa onnistumisestasi. Aloita ja jatka menoa. Se toimii joka kerta. Lupaan sen.

En löytänyt tämän ohjeen kirjoittajaa, mutta kunnia silti hänelle, se nimittäin toimii. Aloittaminen on vain aina yhtä tuskallista, kuten myös tällä kertaa. On idea, mutta ei vielä vakiintunutta kaavaa. Edellinen blogi jäi nyt siis virallisesti taa. Jotenkin alkoi tuntua, että olen löytänyt jotain erityistä, ja se jokin piti saada laitettua pakettiin ja avata uusi sivu elämässään.

Tässä blogissa keskityn edelleen arkielämän havaintoihin ja niiden liikkeelle laittamaan ajatusvyöryyn. Yritän huomioida lukijoita enemmän, joten kaikenlainen palaute on erittäin tervetullutta. Linkkiä saa myös jakaa eteenpäin, jos siltä tuntuu. En voi liikaa korostaa lukijoiden roolia kirjoittajalle. Vaikka kirjoitankin täydellä sydämellä ja usein ajattelen, että teen tätä lähinnä itselleni, aina palautetta saadessani ymmärrän asioiden laajemmat merkitykset.

Ehkä haluaisin sanoa jotain itsestäni kirjoittajana. Teen tätä koko ajan enemmän tosissani. Tunnen, että liekki palaa sisälläni, ja teen jotain, millä on todella merkitystä itselleni ja toivottavasti myös lukijoille. Tämän uskon itseeni tahdon tuoda esille, sillä olen ymmärtänyt, että minkään haaveen toteutumista ei estä pahemmin sen piilottelu ja vähättely.

Eräs teksteihini jatkuvasti eksyvä sana on unelma. Olen jonkin aikaa pohtinut tuon sanan merkitystä. Pitääkö jokaisella olla unelmia? Eikö toisaalta voisi vain olla tyytyväinen siihen, mitä on? En väitä, etteivätkö nämä kaksi voisi kulkea käsi kädessä, mutta sanassa unelma on ehkä jotain mahtipontisuutta, joka kaventaa sen merkitystä. Kun itse puhun unelmista, tarkoitan niiden suurien ja kauaskatsovien haaveiden lisäksi oikeastaan jotain muutakin:

Meillä jokaisella tulee vastaan ohikiitäviä hetkiä, jolloin tulee tehdä valinta kahden tai useamman käyttäytymisen välillä. Harmillisen usein kuuntelemme ”järjen” ääntä, siis jotain, mikä tulee ulkoa päin sosiaalisista suhteista ja yhteiskunnan normeista. On usein vaikea edes kuulla, mitä itse todella kokee tärkeäksi ja merkitykselliseksi. Mielestäni tämäkin on siis unelmointia, sydämemme tavallaan puhuu meille kuiskien kaikista niistä mahdollisuuksista, joita ihmisenä oleminen tarjoaa.

Kun nyt aloitan kirjoittamisen joulupäivänä, kerron tässä eräästä marraskuisesta illasta, johon liittyi joulun tunnelmaa.

Olin myöhään kouluhommissa, joiden välissä saatoin siskoni ratikkapysäkille. Meillä oli ollut taas joku maailmanparannuskeskustelu, jonka seurauksena olin kaukana arjesta. Sisko hyppäsi seiskan ratikkaan, jonka jälkeen lähdin kävelemään Aleksanterinkatua takaisin yliopistolle. Siinä parhaassa katusoittopaikassa, jonka varmasti monet tietävät, soitti ulkomaalainen pariskunta viululla ja syntikalla. Cats-musikaalin Memory täytti pitkän kadunpätkän ja pysäytti minut. Tunnelma oli niin erityinen, että päätin kaivaa lompakkoa. Viimeisiä hiluja kaivellessani kappale vaihtui ja vuorossa oli Heinillä härkien kaukalon. Vapisevin käsin tiputin kolikot soittajille ja katsoin syntikkaa soittavan naisen tummiin silmiin, jotka sanoivat kiitos. Koska en pysty kuuntelemaan kyseistä kappaletta kuivin silmin, päätin itkeä tirauttaa siinä kadunkulmassa seistessäni. Käänsin vähän selkää ihmisvilinälle ja olin hetken omissa maailmoissani.

Kun pahin liikutus alkoi helpottaa, kuulin takaani pienen lapsen äänen, joka kysyi isältään, mitä nuo kaksi ihmistä oikein tekivät. Isä tietysti vastasi, että soittavat, ja kysyi lapseltaan, tahtoisiko tämä viedä soittajille vähän rahaa. Lapsi ei tahtonut, joten hetken ihmeteltyään he jatkoivat matkaa. Katsoin ympärilleni, Joka hetki kymmenet ihmiset ohittivat soittajat, mutta kaikki tuntuivat kävelevän oman kuplansa sisällä. Kovinkaan moni ei tuntunut edes katsovan soittajiin, saatika pysähtymään hetkeksi. Koko maailma tuntui vilistävän ohitse katse maassa tai kännykässä. Teki mieli huutaa: ”Ihmiset, herätys!”, mutta jätin väliin, sillä olisin tullut varmaan vain leimatuksi jonkun mystisen yhteisön käännytystyöläiseksi. Siispä ihmettelin taianomaista tunnelmaa, joka mielestäni oli vallannut kadun, ja toisaalta sitä, että kyseessä näytti olevan erittäin subjektiivinen kokemus.

Tämän tapahtuman hetkellä olin varmasti erityisen herkkänä pysähtymään. Tosin, viime aikoina olen löytänyt tällaisia taianomaisia hetkiä siellä sun täällä, jopa arjen kaaoksen keskellä, joten olisiko kyseessä sittenkin taito, jonka moni on hukannut? Itsekin olen hyvin tietoisesti pyrkinyt rakentamaan uutta tapaa aistia elämä. Unohtaa kiire, vaikka sitä todellisuudessa olisikin. Kiire on mielentila, mutta niin ovat myös vapaus ja rauha. Pysäyttää itsensä ja hengittää hetki, olla vaan ja elää isolla Eellä. Ottaa vastaan ja päästää irti. Ei se ole niin vakavaa, nauraa saa siis myös, vaikka itkettäisi. Ja itkeäkin saa, vaikka yksikseen keskellä Aleksia, jos siltä kerran tuntuu. Elämä on elämistä varten.

Lopuksi vielä seuraavat Laine Parsonin sanat:

ELÄMÄNTAITOA

Älä yritä ymmärtää kaikkea - se ei onnistu.
Älä vastusta tunteitasi - elä ne.
Älä pelkää tarttua asioihin - monen asian voi tehdä paremmaksi,
mutta älä ota harteillesi koko maailmaa.
Tulevaisuutta älä pelkää, vaan elä päivä kerrallaan.
Ei kannata surra menneitä, on vain muistettava oppia virheistään.
Yksinäisyydessäkin voi aina löytää jonkun, joka ymmärtää.
Pidä kiinni ystävyydestäsi, tulevaisuuden uskostasi ja unelmistasi.