Hellurei ja tervetuloa taas blogini ääreen! Nyt heti asiaan
ilmeisen polttavasta aiheesta, vanhemmuudesta. Olen elänyt omasta tahdostani
jonkinlaisessa uutispimennossa viime aikoina. Siitä syystä yllätyin eilen
vilkaistessani erästä uutissivustoa: kauhea määrä kasvatukseen liittyvää
sisältöä. Saako laittaa jäähylle ja kuka mokasi kun lapset hakkaa kadulla
toisiaan… Ehkä itse sisältö ei toisaalta yllättänyt, vaan freesein silmin kiinnitin huomioni tapaan, jolla
kasvatuksesta puhutaan. Hetken uutispaussin jälkeen se näytti hurjan raa’alta. Kenen
syy, kuka pilaa ja kuka toimii väärin. Kirjoitan tähän nyt ajatuksiani, jotka
saattavat herättää tunteita ja kritiikkiä, mutta lue silti loppuun saakka.
Leikitään hetki, että ei ole olemassa huonoja vanhempia. Ei ole olemassa
vanhempia, jotka kasvattavat lapsiaan väärin. Ei ole kamalia, opettajia
haukkuvia vanhempia, ei ole olemassa lapsiaan hylkääviä vanhempia, ei ole
olemassa lapsiaan lelliviä vanhempia… On olemassa väsyneitä, yksinäisiä,
pelokkaita, vihaisia vanhempia, jotka kaipaavat rakkautta, nähdyksi ja
kuulluksi tulemista. Kuka haluaisi olla kamala vanhempi? Tunnustautuuko kukaan
kamalaksi, syylliseksi vanhemmaksi? Pelkäämmekö tuota leimaa niin, että annamme
sen mielellämme kasvottomalle joukolle ihmisiä, joiden toimintaan jonkun muun
pitäisi puuttua?Vanhemmuus on vaikeaa, vanhemmuus on rankkaa. Lapset koskettavat syvimpiä kipukohtiamme ja avaavat arvet. He tekevät sen, koska heidän on tarkoituskin tehdä. Saamme mahdollisuuden katsoa omaa kipuamme, omaa pelkoamme ja suruamme. Ja kun tuo kipu pääsee pintaan, kuulet korvissasi vain sen, miten taas toimit väärin, survoit lapsen omaan huoneeseensa raivoamaan tai riuhtaisit kädestä vähän liian kovaa, kuulet aiheuttamasi tuskan ja annat syyllisyyden vyöryä ylitsesi. Tai kuulet äänen, mutta alat heti puolustella tekojasi, koska lapset vaan ovat tommosia. Vaikeita. Mutta puolustautumista tarvitsee vain se, joka kokee olevansa syytetty.
Meille sanotaan, että pitäisi katsoa peiliin. Osaisimmepa syyllisyyden keskellä katsoa peiliin ja kysyä,
mitä kuuluu? Ei siis katsoa peiliin, että kukas hirviövanhempi se sieltä
kurkistaa, mitä se teki väärin. Katsoa peiliin, kuiskata kuvalle: minä rakastan
sinua, ja katsoa kun kyyneleet alkavat valua poskillemme. Tuntuu kuin meillä
olisi yllämme kollektiivinen syyllisyyden viitta, joka juontaa juurensa siihen,
ettemme itse ole kyenneet antamaan anteeksi omille vanhemmillemme heidän
kömpelyyttään. Kivulias tietoisuus siitä, että omat vanhemmat satuttivat tuottaakin nyt pelkoa ja syyllisyyttä omaan vanhemmuuteen. Ja juuri nuo tunteet elävät noissa nettikirjoitteluissa ja
kaiken maailman puheissa, joissa vanhemmat esitetään ongelmana.
En sano, etteikö monien vanhempien kannattaisi muuttaa
tapaansa kasvattaa, lapset tarvitsevat rajoja, he tarvitsevat jämptiyttä, he
tarvitsevat rauhaa ja rakkautta kotiinsa. Mutta mistä se kaikki syntyy?
Syntyykö se vain siitä, että laadimme yhä uusia ja uusia opastuksia vanhemmille
siitä, kuinka vaikeissa tilanteissa pitäisi toimia? Syntyykö se siitä, että vaadimme huonoja vanhempia kohtelemaan lapsiaan paremmin,
vaadimme kamalia vanhempia lopettamaan opettajien haukkumisen ja vaadimme
lepsuilijoita laittamaan lapsensa järjestykseen? Meillä on paljon tietoa siitä, että näin ei pitäisi toimia, eikä
sen levittämisessä pahaa ole. Tehdään kampanjoita ja valistetaan ihmisiä! Mutta
mitä tästä puuttuu, miksi tässä maailmassa aina vain riittää pahoinvoivia lapsia
ja levottomuutta?
Mitä jos vain sanoisimme, että me kaikki olemme
rakastettavia tällaisina kuin olemme? Moni toimii väärin, mutta olisivatko
hekin katseemme arvoisia? Mitä ”huonon vanhemmuuden” alta oikein löytyy? Jos
vanhemmuudelle ei enää kasattaisi niin hurjia paineita, voisimme ehkä helpommin
tunnustaa kokevamme avuttomuutta ja riittämättömyyttä. Eikä meidän enää
tarvitsisi puolustautua tai tuntea häpeää. Miksi emme kysy: mitä täällä
tapahtuu, kun lasten saaminen on yhä enemmän suoritus kuin osa elämää? Miksi
käymme keskustelua, joka kietoutuu vain oikeiden ja väärien toimintatapojen
ympärille?
Oma kokemukseni on, että mitä enemmän suhtaudun itseeni
rakkaudella, lempeydellä ja kärsivällisyydellä, sitä enemmän pystyn jakamaan
samaa myös lapsilleni. Mitä enemmän koen syyllisyyttä, sitä voimattomampi ja
syyttelevämpi olen lapsilleni. Mitä enemmän tahdon muuttua tai muuttaa jotakin,
sitä vaikeampaa on kohdata lapseni sellaisina kuin he ovat. Mitä enemmän koen
pelkoa, sitä vähemmän jää tilaa rakkaudelle.
Mitä syvemmin hyväksyn itseni ihmisenä ja mitä lempeämmin otan
vastaan myös ne varjopuolet, sitä kauniimpana ja täydellisempänä näen omat
lapseni. Sitähän me kaikki lopulta sisimmissämme toivomme, eikö niin?
