Jooga, mieli ja keho

Jo jonkin aikaa olen halunnut kirjoittaa uudesta ystävästäni, nimittäin omasta kehostani. Emme ole olleet kovin läheisiä pitkään aikaan, ystävyydestä puhumattakaan. Muutama viikko sitten teepussin lapusta löytyi tällainen teksti: “First, the inner attitude, then the outer form.” Se innoitti kirjoittamaan sellaisen mammuttitekstin, että nyt kun löysin sen koneelta, mietin jo sen jakamista kahteen osaan. En jaksanut, joten tässä tämä järkäle nyt sitten tulee! :)

Luin äskettäin päiväkirjaani Espanjan vuodeltani. Muutin pian ylioppilaskirjoitusten jälkeen kahden rakkaan ystäväni kanssa Barcelonaan, ihan vain olemaan ja tekemään töitä. Siihen vuoteen mahtui paljon mainitsemisen arvoisia asioita, mutta nyt kiinnitin huomioni erityisesti yhteen seikkaan: etäisyys tuttuihin kuvioihin tarjosi mahdollisuuden kokeilla vapaasti uusia juttuja. Laitatin itselleni rastat ja lävistyksen, ja kokeilinpa hetken skeittaustakin. Päiväkirjaa lukiessani sain myös hihitellä kirjoittamilleni noloille rap-lyriikoille, joita sopivasti inspiroituneena suolsin jonkun aikaa!

Vaikka nyt kaikki tämä tuntuu huvittavalta ja jotenkin niin asiaankuuluvalta, kirjoitukseni paljastivat myös monia kipuja. Näin ympärilläni ihmisiä, joiden kaltainen tahdoin olla. Tunsin itseni rohkeaksi uskaltaessani yrittää, mutta siitä kaikesta jäi lopulta kylmä olo. En ollut kuitenkaan lopulta sitä, mitä tavoittelin. En ollut se, jonka kaltaiseksi tahdoin muuttua. Kaikki yritykset hallita ulkoista olemustani vain vahvistivat käsitystäni omasta viallisuudestani. Kohtelin kehoani välinpitämättömästi, olin turta kaikille sen viesteille. Ja eipä se yhteys omaan kehoon paljon seuraavinakaan vuosina parantunut, vaikka äitiys muuttikin omaa suhtautumistani suopeammaksi.

Kun aloitin kundaliinijoogan vajaa vuosi sitten, heräsi uinuva yhteys kehon ja mielen välillä. Oli suoraan sanottuna järkyttävää huomata, että kaikki vanhat tutut lukot ja pelot olivat edelleen olemassa fyysisen kehon muistissa. Vaikka olin kuvitellut "käsitelleeni" tunteitani ja oppineeni ymmärtämään ja hyväksymään menneisyyttäni, olin täysin avuton sen tunteiden ja kehollisten tuntemusten vyöryn edessä. Onneksi olin jo oppinut lempeyttä itseäni kohtaan, ja ymmärsin, että kyseinen prosessi tulisi vastaan ennemmin tai myöhemmin.

Mieleni (kuten niin monien muidenkin) on kovin aktiivinen, rakastaa ajattelua ja analysointia, järjestelyä ja arvottamista. Mieli oli erityisen armoton silloin, kun aloitin joogatunneilla käymisen. Se käski avata silmät, ja katsoa kuinka hyvin muut osaavat (kundaliinijoogaa tehdään silmät kiinni). Se maanitteli uskomaan, että en pysty, en jaksa, en taivu. Tai päinvastoin, painosti jatkamaan, vaikka sattuisi. Joskus se saattoi paremman puutteessa ehdottaa kuiskaten, että olenko sittenkin ehkä huono äiti, kun käyn joogatunneilla lasten viruessa päiväkodissa.

Kumma kyllä, joogatessa olen oppinut toimimaan tämän aktiivisen kriitikkoni kanssa. Tervehdin sitä, ja kerron olevani nyt hieman kiireinen kuuntelemaan. Onneksi on aina jokin muu asia, johon voi kiinnittää huomion, kuten hengitys tai mantra. Ja kun on jossakin tilanteessa oppinut laittamaan mielelle rajat rakkaudella, on se muissakin tilanteissa helpompaa.

Tänä syksynä minulla oli intensiivinen jakso, johon mahtui monta viikkoa hurjaa kiirettä ja stressiä. Stressihormonit ovat minulle se koukuttavin huume, ja niiden vallassa koen olevani tehokas ja aikaansaava. Voi sitä humaltavaa tunnetta, kun saavuttaa huikeita tavoitteitaan, ja elämä rullaa hyvin kotonakin: kotiruokaa pöydässä ja pyykkikone pyörii. Silloin, kun päätän selvitä jostain urakasta, niin sama mieliala leviää siis muuallekin elämään. Minä pystyn mihin vain! Vaikka täydellisyyteen.

Tuossakin itseaiheutetussa tilassa pystyin tällä kertaa pysymään hieman paremmin kartalla siitä, mitä on meneillään. Kun rima oli liian korkealla ja koin arvottomuuden tunteita, joku pieni ääni sisälläni muisti todeta, ettei moisessa ole mitään järkeä. Tajusin, että olin hypännyt oravanpyörään, joka huumaa alussa, mutta lopulta ravistaa minusta kaiken löytämäni rakkauden ja armollisuuden irti. Se tekee minusta kiukkuisen, kateellisen, katkeran ja kertakaikkiaan vain tyytymättömän ihmisen. Mutta kuinka hypätä pois?

Joogatunti. Huokaisin, kun se taas koitti. Pari kertaa oli nimittäin jäänyt väliin, ja olin kuulemma aivan liian kiireinen joogatakseni kotonakaan. Saliin päästyäni hengitys oli aluksi ärsyttävän pinnallista, enkä kokenut olevani ollenkaan sellainen mitä joogatunnilla pitäisi (siis kenen mielestä?) olla. Olin kuitenkin oppinut luottamaan siihen, että löydän sieltä kyllä etsimäni. Kundaliinijoogassa tehdään joka kerta eri harjoitus, jolla on omat tavoitteensa ja vaikutuksensa.Sen kertainen liikesarja oli muuten sattumalta suunnattu stressin lievittämiseen… ei tosin ole lainkaan harvinaista, että nämä osuvat nappiin.

Mieli oli kyllä taas aika ylivilkas, mutta kuulin myös toisen äänen, kehoni. Sehän on juuri se, jota viimeiseen asti haluaa välttää, kipuja ja jumeja. Niiden tuntemista. Mieli alkaa mutista siinä vaiheessa: "katsos nyt miten huonoksi olet muutamassa viikossa muuttunut". Tai: "näin siinä käy, kun tekee itsestään liian kiireisen". "Suorittaja." Joogatunti on kuitenkin lempeä hetki, jolloin osaan ja uskallan ottaa tuon kaiken vastaan. Koen, että minulla on samalla käsissä välineet, joilla voin kohentaa oloani ja huolehtia sekä kehon että mielen hyvinvoinnista. Ei ole yhtä ilman toista, ja molemmista tulee pitää rakkaudella huolta. Sainkin hyvää puhtia tehdä stressinhäädön oikein perusteellisesti, ja tunnin jälkeen näin peilistä vähemmän kalpeat kasvot ja iloisemman ilmeen.

Palaan nyt vielä alkuun ja siihen sisäisen asenteen löytämiseen. Tuntuu nimittäin siltä, että nykyään sisäpuolelta alkaa pikku hiljaa löytyä jo kaikenlaista. Olen täyttänyt elämääni asioilla, joihin suhtaudun intohimoisesti. Alan pikku hiljaa ymmärtää, mitä "olla oma itsensä" oikein tarkoittaa. Ei elämä ole sen helpompaa kuin ennen, mutta vähän kevyempää ja iloisempaa. Sen ulkoisen olemuksen suhteen koetan vain olla armollinen. Se saa olla, mitä on. Tärkeintä on lopulta vain oma suhtautumiseni siihen. 

"Wisdom tells me I am nothing. Love tells me I am everything. Between the two my life flows. "

 - Nisargadatta Maharaj