KAKSI SÄÄNTÖÄ NOUDETATTAVAKSI
1. Aloita.
2. Jatka. Siirrä vain jalka toisen jalan
eteen. Pidä silmäsi auki ja näe päämääräsi saavutettuna. Pidä korvasi
valppaina ja kuule vain rakentavaa palautetta ja
myönteisiä viestejä. Pidä sydämesi avoinna ja tunne iloa
onnistumisestasi. Aloita ja jatka menoa. Se toimii joka kerta. Lupaan sen.
En
löytänyt tämän ohjeen kirjoittajaa, mutta kunnia silti hänelle, se nimittäin
toimii. Aloittaminen on vain aina yhtä tuskallista, kuten myös tällä kertaa. On
idea, mutta ei vielä vakiintunutta kaavaa. Edellinen blogi jäi nyt siis
virallisesti taa. Jotenkin alkoi tuntua, että olen löytänyt jotain erityistä,
ja se jokin piti saada laitettua pakettiin ja avata uusi sivu elämässään.
Tässä
blogissa keskityn edelleen arkielämän havaintoihin ja niiden liikkeelle
laittamaan ajatusvyöryyn. Yritän huomioida lukijoita enemmän, joten
kaikenlainen palaute on erittäin tervetullutta. Linkkiä saa myös jakaa
eteenpäin, jos siltä tuntuu. En voi liikaa korostaa lukijoiden roolia
kirjoittajalle. Vaikka kirjoitankin täydellä sydämellä ja usein ajattelen, että
teen tätä lähinnä itselleni, aina palautetta saadessani ymmärrän asioiden
laajemmat merkitykset.
Ehkä
haluaisin sanoa jotain itsestäni kirjoittajana. Teen tätä koko ajan enemmän
tosissani. Tunnen, että liekki palaa sisälläni, ja teen jotain, millä on
todella merkitystä itselleni ja toivottavasti myös lukijoille. Tämän uskon
itseeni tahdon tuoda esille, sillä olen ymmärtänyt, että minkään haaveen
toteutumista ei estä pahemmin sen piilottelu ja vähättely.
Eräs
teksteihini jatkuvasti eksyvä sana on unelma.
Olen jonkin aikaa pohtinut tuon sanan merkitystä. Pitääkö jokaisella olla
unelmia? Eikö toisaalta voisi vain olla tyytyväinen siihen, mitä on? En väitä,
etteivätkö nämä kaksi voisi kulkea käsi kädessä, mutta sanassa unelma on ehkä jotain mahtipontisuutta,
joka kaventaa sen merkitystä. Kun itse puhun unelmista, tarkoitan niiden
suurien ja kauaskatsovien haaveiden lisäksi oikeastaan jotain muutakin:
Meillä
jokaisella tulee vastaan ohikiitäviä hetkiä, jolloin tulee tehdä valinta kahden
tai useamman käyttäytymisen välillä. Harmillisen usein kuuntelemme ”järjen”
ääntä, siis jotain, mikä tulee ulkoa päin sosiaalisista suhteista ja
yhteiskunnan normeista. On usein vaikea edes kuulla, mitä itse todella kokee
tärkeäksi ja merkitykselliseksi. Mielestäni tämäkin on siis unelmointia,
sydämemme tavallaan puhuu meille kuiskien kaikista niistä mahdollisuuksista,
joita ihmisenä oleminen tarjoaa.
Kun nyt aloitan kirjoittamisen joulupäivänä, kerron tässä eräästä marraskuisesta illasta, johon liittyi
joulun tunnelmaa.
Olin
myöhään kouluhommissa, joiden välissä saatoin siskoni ratikkapysäkille. Meillä
oli ollut taas joku maailmanparannuskeskustelu, jonka seurauksena olin kaukana
arjesta. Sisko hyppäsi seiskan ratikkaan, jonka jälkeen lähdin kävelemään
Aleksanterinkatua takaisin yliopistolle. Siinä parhaassa katusoittopaikassa,
jonka varmasti monet tietävät, soitti ulkomaalainen pariskunta viululla ja
syntikalla. Cats-musikaalin Memory täytti
pitkän kadunpätkän ja pysäytti minut. Tunnelma oli niin erityinen, että päätin
kaivaa lompakkoa. Viimeisiä hiluja kaivellessani kappale vaihtui ja vuorossa
oli Heinillä härkien kaukalon. Vapisevin
käsin tiputin kolikot soittajille ja katsoin syntikkaa soittavan naisen tummiin
silmiin, jotka sanoivat kiitos. Koska en pysty kuuntelemaan kyseistä kappaletta
kuivin silmin, päätin itkeä tirauttaa siinä kadunkulmassa seistessäni. Käänsin
vähän selkää ihmisvilinälle ja olin hetken omissa maailmoissani.
Kun
pahin liikutus alkoi helpottaa, kuulin takaani pienen lapsen äänen, joka kysyi
isältään, mitä nuo kaksi ihmistä oikein tekivät. Isä tietysti vastasi, että
soittavat, ja kysyi lapseltaan, tahtoisiko tämä viedä soittajille vähän rahaa.
Lapsi ei tahtonut, joten hetken ihmeteltyään he jatkoivat matkaa. Katsoin
ympärilleni, Joka hetki kymmenet ihmiset ohittivat soittajat, mutta kaikki
tuntuivat kävelevän oman kuplansa sisällä. Kovinkaan moni ei tuntunut edes
katsovan soittajiin, saatika pysähtymään hetkeksi. Koko maailma tuntui
vilistävän ohitse katse maassa tai kännykässä. Teki mieli huutaa: ”Ihmiset, herätys!”,
mutta jätin väliin, sillä olisin tullut varmaan vain leimatuksi jonkun mystisen
yhteisön käännytystyöläiseksi. Siispä ihmettelin taianomaista tunnelmaa, joka
mielestäni oli vallannut kadun, ja toisaalta sitä, että kyseessä näytti olevan
erittäin subjektiivinen kokemus.
Tämän
tapahtuman hetkellä olin varmasti erityisen herkkänä pysähtymään. Tosin, viime
aikoina olen löytänyt tällaisia taianomaisia hetkiä siellä sun täällä, jopa
arjen kaaoksen keskellä, joten olisiko kyseessä sittenkin taito, jonka moni on
hukannut? Itsekin olen hyvin tietoisesti pyrkinyt rakentamaan uutta tapaa
aistia elämä. Unohtaa kiire, vaikka sitä todellisuudessa olisikin. Kiire on
mielentila, mutta niin ovat myös vapaus ja rauha. Pysäyttää itsensä ja
hengittää hetki, olla vaan ja elää isolla Eellä. Ottaa vastaan ja päästää irti.
Ei se ole niin vakavaa, nauraa saa siis myös, vaikka itkettäisi. Ja itkeäkin
saa, vaikka yksikseen keskellä Aleksia, jos siltä kerran tuntuu. Elämä on
elämistä varten.
Lopuksi vielä seuraavat Laine Parsonin sanat:
ELÄMÄNTAITOA
Älä yritä ymmärtää kaikkea - se ei onnistu.
Älä vastusta tunteitasi - elä ne.
Älä pelkää tarttua asioihin - monen asian voi tehdä paremmaksi,
mutta älä ota harteillesi koko maailmaa.
Tulevaisuutta älä pelkää, vaan elä päivä kerrallaan.
Ei kannata surra menneitä, on vain muistettava oppia virheistään.
Yksinäisyydessäkin voi aina löytää jonkun, joka ymmärtää.
Pidä kiinni ystävyydestäsi, tulevaisuuden uskostasi ja unelmistasi.